1990-luvulla Suomea koetteli syvä lama. Talouden nopea heikentyminen heijastui no-peasti muuhun yhteiskuntaan. Kun bruttokansantuote aleni roimasti peräkkäisinä vuosina, jatkuvan taloudellisen kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltion rahoitus ajautui kriisiin (Rönkkö 1995, 8). Voitaneen todeta, että 1960-luvulla alkanut hyvinvointivaltion laajentaminen näki päätöspisteensä. Suomen kokema syvä taloudellinen lama 1990-luvun alkupuolella jätti jälkensä myös Suomen nykyiseen hyvinvointijärjestelmään.
1960-luvulla alkanut hyvinvointiyhteiskunnallinen rakennusprojekti koki syvän muu-toksen. Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Uuden tilanteen mullistavuutta kuvaa osuvasti se, että päättäjien jaettavaksi tuli uusien etuuksien sijaan niukkuus (Rönk-kö, mt.). Runsaiden resurssien jakamisen sijaan päättäjien asialistoille kohosi uusi vaatimus toiminnan taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Perinteistä hyvinvointivaltiota toimenpiteineen alettiin pitää liian kalliina ja tehottomana (Helne & Latu 2006, 21).
Sittemmin Suomi on noussut laman jaloista, eikä tällä hetkellä talous ainakaan suoranaisesti vaakalaudalla ole. Suomi on eräiden kilpailukykyä mittaavien tutkimusten mukaan noussut kansainvälisesti kärkimaiden joukkoon. Laman vaikutuksia voidaan kuitenkin aistia nykyajassakin, onhan lamavuosilta perintönä ainakin pitkittynyt työttömyys, johon ei tunnu löytyvän toimivaa ratkaisua. Kuten nykyinen työministeri Tarja Filatov (2006, 15) tilanteen lakonisesti tiivistää: ”Hyvä talouskasvukaan ei automaattisesti vähennä työttömyyttä.”
Jossain määrin laman perintönä ja Euroopan unionin integraation vaikutuksina voidaan myös pitää kaupallisuuden ja talouden lakien uusi tuleminen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sakari Kainulainen (2005, 115) näkee uudistuksen selkeänä muutoksena menneeseen, sillä kaupallisuutta ja taloutta ollaan tuomassa alueille, joihin ei aiemmin ole totuttu, kuten koulutus.
Yhtäältä on voimistunut keskustelu yhteisötaloudesta (social economy / Economie Sociale). Käsitteenä yhteisötalous on alkujaan ranskalainen, minkä syntyyn vaikuttivat vastakkainasettelu työn ja pääoman välillä sekä teollisen kapitalismin mukanaan tuomat ongelmat (Olsson 1995, 25; Pättiniemi 2006, 21). Vaikka käsitteenä yhteisötalous on jo toista sataa vuotta vanha, ei täyttä yksimielisyyttä sen sisällöstä ole vielä tänäkään päivänä.
Yhteisötalouden käsitteen monimuotoisuudesta kertoo esimerkiksi se, että yhteisötalous oli synonyyminä kansantaloudelle ja sosiaalipolitiikalle, ennen kuin ne käsitteinä vakiintuivat (Pättiniemi 2006, 21). Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassakin taloudellista ja sosiaalista on soviteltu yhteen vuosikymmenien ajan. Suomalaiset sosiaalipolitiikan klassikot, kuten Pekka Kuusi ja Heikki Waris pohtivat sosiaalisen ja taloudellisen yh-teensovittamisen ongelmallisuutta. Kuusi (1968, 46¬-49) pohtii sosiaalipolitiikan ja talouden tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmallisuutta ja pitää perinteistä staattista, taloustieteistä tulevaa, näkökulmaa liian kapeana. Heikki Waris taasen (1968, 33) esittää rajaukseksi Carsten Welinderin vuodelta 1945 olevaa jakoa: talouspolitiikan tarkoituksena on lisätä kansantuloa, kun sosiaalipolitiikan tarkoituksena on koettaa vaikuttaa sen jakautumiseen. Eroja ja näkökulmia on siis pohdittu jo useamman vuosikymmenen ajan, selkeää erottelua sosiaalisen ja taloudellisen välillä on tuskin mahdollista edes tehdä, saati edes aina tarpeellistakaan.
Uudemmissa näkemyksissä sosiaalinen ja talous yhdistyvät toisiinsa monella eri tavalla. Jussi Simpuralla (2003, 161) on mielenkiintoinen näkökulma sosiaalisen ja talouden välisiin kytkentöihin: ”yhtäältä sosiaalipolitiikka vaikuttaa monella eri tasolla talousilmiöihin, ja toisaalta se määräytyy yhtä monella tasolla talousilmiöistä tai ilmenee talousilmiöinä.” Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyy toisiinsa kaikilla eri tasoilla, globaa-lista kansalliseen ja yksityiseen, julkisesta yritysten kautta yhteisöjen talouteen (mt.). Simpura korostaa myös poliittista ulottuvuutta tuomalla tarkasteluun myös ne monimut-kaiset verkostot ja instituutiot, joissa sosiaalipolitiikan rahoitus muotoutuu (mt.).
Samalla yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun on noussut entistä voimakkaampana vaa-timus tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Sosiaalitalouden tutkimuksille onkin tällä het-kellä paljon kysyntää. Sosiaalitaloudessa yhdistyy jännitteinen, osin vastakkainen kahtia-asettelu talouden ja sosiaalisen välillä. Sakari Kainulaisen (2005, 115) mielestä ti-lanne muuttuu pahimmillaan eri tieteenalojen poteroista käytävään näennäisargumenttien heittelyyn, ilman että yhteinen keskustelupohjaa löytyy. Keskeinen ongelma Kainulaisen (mt.) mielestä on juuri se, ettei sosiaalitieteilijöillä ole taloustieteestä tarvittavia tietoja, eivätkä taloustieteilijät ymmärrä sosiaalipolitiikan ydintä.
Ristiriidoista ja eroista huolimatta, sosiaalitaloudellinen tutkimus on mennyt eteenpäin. Jouko Kajanojan (2003, 189–190) mukaan uusklassisen taloustieteen trade-off-doktriini on asettanut haasteensa sosiaalitieteille, johon vasta viime aikoina sosiaalitieteet ovat pyrkineet vastaamaan. Trade-off-doktriinin mukaan sosiaaliset tulonsiirrot jarruttavat kansantulon kasvua ja häiritsevät talouden toimintaa (mt., 186). Tällöin laajamittaiset tulonsiirrot nähdään yhteisten resurssien haaskaukseksi ja laaja hyvinvointivaltio nähdään haitalliseksi kaikille osapuolille. Perinteisesti sosiaalitieteissä onkin tarkasteltu vain vähän sosiaalipoliittisten toimenpiteiden taloudellisia vaikutuksia (mt., 189).
Jouko Kajanojan (2003, 190) mukaan 1990-luvulla alkanut keskustelu ja tutkimus inhimillisestä ja erityisesti sosiaalisesta pääomasta on pyrkinyt haastamaan trade-of-doktriinin. Tällöin investoinnit hyvinvointivaltioon ja sosiaalipolitiikkaan nähdään investointina (mt.). Inhimillisellä pääomalla viitataan yksilön tietoihin, taitoihin ja osaamiseen, kun taasen sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan ihmisten välisiä suhteita, kuten luottamusta ihmisten välillä (mt.).
Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma ovatkin herättäneet paljon mielenkiintoa eri tutkijoi-den piirissä. Kajanojan (2003, 192) mukaan inhimillisen pääoman korkea taso näyttää olevan taloudellista menestystä kiihdyttävä tekijä. Myös sosiaalisella pääomalla on ta-loudellisia vaikutuksia. Kajanojan (mt., 193) mukaan useissa eri tutkimuksissa sosiaalista pääomaa kuvaavat tekijät ovat osoittautuneet tärkeiksi selittäjiksi talouskasvua tarkas-teltaessa.
Sosiaalinen pääoma onkin viime vuosina ollut Suomessa paljon esillä ja siitä on toivottu yhdistävää tekijää pehmeän sosiaalisuuden ja kovan talouden välille (Simpura 2006, 31). Sosiaalisen pääoman lisäksi sosiaalitaloustieteen keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi erilaiset sosiaalipalvelut, joiden piiriin voidaan sisällyttää monenlaisia ja -tyyppisiä palveluita. Rajanveto sen suhteen, mitä sosiaalitaloudessa voi ja mitä ei voi tutkia on hyvin väljä. Julian Le Grand, Carol Propper ja Ray Robinson (1992, 2) esittävät, että kaikki yhteiskunnan kohtaamat ongelmat, myös taloudelliset, ovat määritelmällisesti sosiaalisia ongelmia. Le Grandin, Propperin ja Robinsonin rajauksesta ilmenee myös yhteiskuntatieteiden välitön suhde yhteiskuntaan, käsiteltävät ongelmat heijastavat ajankohtaisia ongelmia. Tutkijoiden mielenkiinnon kohteita ovat esimerkiksi asumisen, koulutuksen, terveyden, ympäristön, sosiaaliturvan sekä tulojen ja varallisuuden jakautuminen (mt.).
Yhteisötaloutta käsittelevissä perusteoksissa yhteisötalouden keskeisiksi tutkimuskohteiksi mainitaan voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden, kuten yhdistysten ja säätiöiden harjoittama taloudellinen toiminta. Niina Immonen (2004, 130) on määritelmässään esittänyt yhteisötalouden sisällöksi säätiöiden ja yhdistysten lisäksi osuuskuntien ja keskinäisten yhtiöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa. Lisäksi taloudellisen toiminnan tavoitteena on ”demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenen ja ympäröi-vän yhteisön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia. (Pättiniemen 2006, 22 mukaan).
Kansainvälisesti tarkasteltuna sosiaalitaloudellinen tutkimus on kuitenkin edelleen mel-ko lapsen kengissä. Tarkastelussa, jossa tarkasteltiin vuosien 1996–2000 välillä ilmestyneitä hyvinvoinnin alueelle sijoittuvia taloudellisia tutkimuksia, todettiin tutkimusten määrä hyvin pieneksi, yhteensä sosiaalitaloudellisia tutkimuksia oli 131 (Sefton, By-ford, McDaid, Hills & Knapp 2004, 23). Poikkeuksena hyvinvointialalla on terveyteen ja terveystaloustieteeseen kuuluvat tutkimukset, joita valmistuu muita hyvinvoinnin osa-alueita enemmän. Sefton ym. (mt., 26) tutkijat pitivät osaa tutkimuksista hyvälaatuisina, mutta laadussa oli suuria vaihteluita tutkimusten välillä. Vähäisestä määrästä huolimatta Seftonin ja muiden tutkijoiden mielestä sosiaalitaloudellinen tutkimus tullee ongelmista ja vaikeuksista huolimatta kuitenkin vain lisääntymään tulevaisuudessa (mt.).
Suurimmat ongelmat sosiaalitalouden tutkimuskentässä ovatkin vielä osittain tutkimusperinteisiin liittyviä. Monitieteellisellä tutkimuskentällä vaarana voi hyvinkin olla Kainulaisen (2005, 115) aiemmin esitetty uhkakuva omiin poteroihin kaivautuvista tutki-joista ilman yhteistä keskustelupohjaa. Yleisenä ongelmana on tällöin juuri se, että taloustieteilijöiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä vastustetaan muiden tutkijoiden toimesta (Sefton ym. 2004, 27). Perimmiltään taustalla voidaan nähdä jo aiemmin käsitelty sosiaalisen ja taloudellisuuden yhdistämisen problematiikka. Tutkimusmenetelmien lisäksi sosiaalitalouden kentässä on kuitenkin monia muita haasteellisia tekijöitä.
Osaan tutkimuskohteista, kuten sosiaaliseen pääomaan, liittyy jo perustavanlaatuisia käsitteellisiä näkemyseroja (Simpura 2002, 200). Perustavanlaatuinen ongelma on jo se, ettei sosiaalisen pääoman määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen (Simpura 2006, 32). Tällöin on selvää, että myös ilmiön mittaamisesta ja arvioimisesta on erilaisia käsityksiä (mt.). Jossain määrin kyseenalaista on kuitenkin jo ajatus sosiaalisen pääoman mitattavuudesta, sen erilaisista ulottuvuuksista, laadusta, saati mittaustasosta, jolta tuloksia on saatavissa (mt., 201–204, 218). Sosiaalista pääomaa on kuitenkin haasteista ja ongelmista huolimatta tutkittu sekä maailmalla että Suomessa, eikä käytetyistä menetelmistä enää ole puutetta. Jussi Simpura (mt., 218) ironisoikin tilannetta kehottamalla yleisesti: ”Sitten kaikki joukolla mittaamaan!”
Yksi selkeä ja keskeinen ongelma käytettävien tutkimusmenetelmien lisäksi sisältyy jo itse tutkimuskohteeseen tai -kohteisiin. Systemaattinen kustannusten ja vaikutusten arvioiminen on vaikeaa, koska monet sosiaalista interventioista ovat hyvin monimutkaisia (Sefton ym. 2004, 27). Jotta interventiota olisi ylipäätään mahdollista arvioida, tulee tutkijoiden selvittää perusteellisesti muun muassa seuraavat seikat (Sefton 2000, Sefto-nin ym. 2004, 34 mukaan) : asetetut tavoitteet, ilmenemisaika, vaikutusten määrä, mo-niaineksisuus, toimeenpano, analyysiyksikkö, mittakaava, ulkoiset vaikutukset sekä asiakkaiden rooli interventiossa. Tutkittavien ilmiöiden moniulotteisuus ja -mutkaisuus voi vaatia paljon resursseja, etenkin jos kerättävää tietoa on paljon ja sitä on analysoitava pitkältä ajalta (Sefton ym. 2004, 27). Monivuotiset pitkittäistutkimukset vaativat suu-ria resursseja, joka osaltaan voi selittää sosiaalitaloudellisten tutkimusten vähäistä lukumäärää. Sosiaaliselle alalle on myös vaikea soveltaa taloustieteen jossain määrin kylmiä arviointimenetelmiä, kuten asiakkaiden jakamista koe- ja vertailuryhmiin (Pusa ym. 2004, 28).
Resurssien myöntämisen lisäksi politiikan tekijät voivat vaikuttaa myös konkreettisella tasolla sosiaalitalouden tutkimuskenttään. Taloudellista arviointia ei ole vaadittu tai osattu haluta sosiaaliselle alalle (Sefton ym. 2004, 27; Pusa ym. 2004, 28). Kun vielä tiedostetaan se, että politiikassa yleensä käytetään hyväksi vain sellaista tutkittua tietoa, joka hyödyttää omia intressejä, on ymmärrettävää, ettei taloudellista tutkimusta ole välttämättä haluttu tuoda sosiaaliselle alalle.
Kaiken kaikkiaan sosiaalitalous ja yhteisötalous muodostavat mielenkiintoisen tutkimuskentän, jolla on useita erilaisia toimijoita. Parhaimmillaan kyseessä on taustoiltaan erilaisten toimijoiden puhaltamista yhteen hiileen, jotta yhteiskunnalliselle tutkimuskentälle saadaan tuoretta ja tarvittavaa tietoa erilaisista ongelmista, interventioista ja niiden taloudellisesta puolesta. Haasteita ja ongelmia tällä vielä täysin kokonaan määrittelemättömällä tutkimuskentällä kuitenkin riittää. Tutkijoiden taustat ja arvot eroavat toisis-taan aina jossain määrin ja yhteisen keskustelupohjan löytyminen voi olla vaikeaa. Myös tutkittava kenttä on poikkeuksellinen, erilaiset interventiot ja hankkeet tarjoavat laajan ja mielenkiintoisen tutkimuskentän. Keskeisinä ongelmina on kuitenkin elävän yhteiskunnan ja sen toimintojen moniulotteisuus ja -muotoisuus. Konkreettisten tulosten ja kovien faktojen esiin kaivaminen vaatii pitkäjänteistä tutkimusta, joka taasen vaatii paljon resursseja. Viime kädessä poliittiset päätökset voivat hyvinkin paljon vaikuttaa tutkittaviin kohteisiin ja tutkijoille myönnettäviin resursseihin. Selvää on ainakin se, että sosiaalialan taloudellinen tutkimusta tultaneen näkemään myös tulevaisuudessa.
Lähdeluettelo
Filatov, T. 2006. Sosiaalinen yritys helpottaa vaikeimmin työllistyvien ihmisten asemaa. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 15–20.
Helne, T. & Latu, M. 2006. Johdanto: ”Hyvinvointipolitiikka” ja sen vääryydet. Teok-sessa Helne, T. & Latu, M. (toim.). Vääryyskirja. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 9¬–42.
Kainulainen, S. 2005. Tiedon tuottaja, maailman muuttaja vai molempia? Janus vol. 13 (2), 113–116.
Kajanoja, J. 2003. Sosiaalipolitiikka ja talousteoria. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.
Kuusi, P. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Le Grand, J., Propper, C. & Robinson, R. 1992. The Economics of Social Problems. Third Edition, First Edition Published 1976. Basingstoke: Macmillan.
Olsson, J. 1995. Sosiaalitalouden merkitys EU:ssa. Teoksessa Pättiniemi, P. (toim.). Sosiaalitalous ja paikallinen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopisto, Osuustoimintainsti-tuutti.
Pättiniemi, P. 2006. Mitä on yhteisötalous? Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisöta-lous ja sosiaalinen yrittäjyys, 21–28.
Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosiaaliturvan keskusliitto.
Sefton, T. 2000. Getting less for more: Economic Evaluation in the Social Welfare Field. CASE Paper 44. London: Centre for the Analysis of Social Exclusion.
Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.
Simpura, J. 2002. Sosiaalista pääomaa mittaamassa. Teoksessa Ruuskanen, P. (toim.). Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Keuruu: PS-kustannus, 200–222.
Simpura, J. 2003. Sosiaalipolitiikan monet taloudet. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY, 161–182.
Simpura, J. 2006. Sosiaalinen pääoma ja yhteisötalous. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 31–36.
Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Welinder, C. 1945. Socialpolitikens ekonomiska verkningar.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4/5. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4/5. Näytä kaikki tekstit
27.9.2008
23.9.2008
Asuntopolitiikka ja tulevaisuuden asuntoalueet
ALUKSI
Tässä tekstissä keskitytään tulevaisuuden tuomiin ongelmiin asuntopolitiikassa. Lähtökohtana on asuntopolitiikan yleinen olemus ja sen hieman sosiaalipolitiikasta poikkeava luonne. Asuntopolitiikkaan vaikuttaa voimakkaasti menneisyyden päätökset, mutta samalla myös tulevaisuuden haasteet. Työssä tarkastellaan myös asuinalueita ja niiden kehittämistä.
Tulevaisuuden tuomiin moniin muutospaineisiin keskitytään toisessa luvussa. Asunto-politiikka on muuttumassa asumispolitiikaksi, entistä yksilöllisemmäksi päätöksenteoksi parhaasta asumismuodosta. Toisaalta yhteisöllisyys ja yhteisöllinen asuminen ovat keskeisiä voimavaroja paikallisyhteisöjen luomiseksi ja yksilöiden elämän helpottamiseksi. Usko markkinoiden tehokkuuteen vaikuttaa myös asuntopoliittisiin päätöksiin. Edellä mainittujen lisäksi asuntopolitiikan toimijoina tulee tulevaisuudessa olemaan entistä useampi taho, valtiollisesta aina yhteisöjen kautta yksilöihin.
Sen jälkeen siirrytään tarkastelemaan asumista lähitulevaisuudessa. Keskeisin tarkastelun kohde on elämänkaaren mittaista asumista tukeva asuminen. Keskeisenä ongelmana on se, miten yhdistää yksilölliset toiveet ja samalla pyrkiä tasa-arvoisuuteen asumisessa? Asumispolitiikan pitkäkestoisuus luo oman haasteensa suunnitelmille, joiden pitäisi vastata myös tulevien jälkipolvien tarpeita.
1 ASUNTOPOLITIIKKA JA SEN LUONNE
Voidaan ajatella, että asuntopolitiikka on keskeinen osa sosiaalipolitiikkaa. Heikki Waris (1968, 293) määrittelee asuntopolitiikkaan ne toimenpiteet ja pyrkimykset, joilla pyritään turvaamaan kohtuullinen asuntotaso ja viihtyvyys perheille ja erilaisille yhteiskuntaryhmille. Määritelmä on siinä mielessä hyvä, koska tällöin toimijoiden kenttä jää mahdollisimman väljäksi ja laajaksi. Yleisesti puhuen asuntopolitiikan toimijoiksi mielletään ensisijassa valtio ja kunnat, joiden lisäksi erilaiset yhteisöt ja yksityiset henkilöt voidaan nähdä toimijoina. Yksityiset henkilöt ja yhdistykset toimivat etenkin asuntomarkkinoiden kautta.
Sosiaalipolitiikassa keskeistä on pyrkimys hyvinvoinnin lisäämiseen ja huono-osaisuuden poistamiseen. Ihmisten tarpeiden kannalta asuntopolitiikan rooli korostuu. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu mahdollisuus asumiseen. Varsinkin Suomessa on mahdotonta ajatella, että yksilö pystyisi selviytymään ympäri vuoden ilman mahdollisuutta asumiseen. Ulla Saarenheimo (1993, 5) määrittelee asuntopolitiikan perustehtäväksi hyvien asunolojen turvaamisen kaikille.
Suomen perustuslaissa on hieman käytännönläheisempi kuva asuntopolitiikasta. Perus-tuslaissa (Oikeusministeriö 2005b, 19§) asuminen on keskeinen osa jokaisella kuuluvaa oikeutta sosiaaliturvaan. Julkisen vallan tehtäväksi määritellään ”edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”(mt.). Selkeänä erona perustuslain ja edellä mainittujen määritelmien välillä on se, että perustuslaissa ei juurikaan puhuta asumisen laadusta tai laadukkuudesta, joka korostuu aiemmissa määritelmissä. Toisaalta laissa asunto-olojen kehittämisestä (Oikeusministeriö 2005a) määritellään tarkemmin asuntopolitiikan yleisiä tavoitteita ja kunnan tehtäviä. Olennaista asunto-olojen kehittämisessä on mielestäni juuri asunto-olojen kehittämistä koskevassa laissa (mt., 1§, 5§) mainittu huono-osaisten aseman parantaminen ja asunnottomuuden torjunta.
Asuinalueiden suunnittelun kannalta, johon tässä työssä keskitytään, keskeisimmät toi-mijat ovat valtio ja yksittäiset kunnat. Valtio osallistuu asuinalueiden suunnitteluun, tutkimukseen ja kehittämiseen välillisesti. Tärkein valtiollinen toimija asuntopolitiikan alueella on ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön hallintoon kuuluvat alueelliset ympäristökeskukset, ympäristölupavirastot, Suomen ympäristökeskus ja Valtion asuntorahasto (Ympäristöministeriö 2005). Lisäksi asuntopolitiikkaa ohjaavat valtion aset-tamat yleiset periaatteet ja voimassa oleva lainsäädäntö (Jokinen & Juhila 1994, 116). Kunnat sen sijaan vastaavat pitkälti käytännön toteutuksesta. Kunnilla on mahdollisuus ohjailla asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista kaavoituksen avulla (Jokinen & Juhila 1994, 116). Asuntopolitiikan toimijoihin ja niihin liittyviin muutospaineisiin palataan tarkemmin luvussa 2.
Kohtuullinen asuntotaso on varmasti saavutettu tämän päivän Suomessa, jos ajatellaan, että pohjoisissa kunnissa on pulaa asukkaista. Kuntien harjoittama tonttien hinnoittelu kuvaa mielestäni hyvin kuntien tilannetta tämän päivän Suomessa. Pohjoisissa kunnissa tontin voi saada pilkkahinnalla, jopa ilmaiseksi. Tällöin pelkästään asuntojen määrä ei kerro koko totuutta. Suomalainen aluepolitiikka on onnistunut säilyttämään hajautetun asutusrakenteen (Paasivirta 1991, Holstila 1993, 85-86 mukaan). Suomessa on veilä asutusta etelästä pohjoiseen, mutta miten kauan? Selkeitä suuntauksia tulevaisuudessa ovat ainakin haja-asutusalueiden väestön väheneminen ja asutuksen keskittyminen Helsingin ja pääkaupunkiseudun lisäksi kasvukeskuksiin, kuten Ouluun ja Kuopioon (Kosonen & Tervamäki 1989, Holstila mt., 86 mukaan). Asuminen siis keskittyy niille alueille, joilla jo on suhteellisen paljon asutusta, jolloin asuntojen suuri kysyntä voi aiheuttaa asuntopulaa ja jopa asunnottomuutta.
Asuntotason lisäksi asuntopolitiikan keskeisenä tarkastelun kohteena on asumistaso, joka on hyvin suhteellinen käsite. Asumistasoa mitattaessa siihen voidaan sisällyttää kaksi ulottuvuutta: varusteiden esiintyminen ja asumisen väljyys (Lankinen 1993, 29). Lankisen määritelmä on siinä mielessä huono, että siinä ei oteta huomioon ollenkaan asumisympäristöä. Asumisviihtyvyys on siinä mielessä subjektiivinen ja suhteellinen käsite, että vain yksilö voi antaa arvion omasta asumisviihtyvyydestään. Ympäristön poisjättäminen asumistason mittaamisesta on siinä mielessä ymmärrettävää, että ympäristöä tai sen estetiikkaa on mahdotonta arvioida. Asumisväljyyttä tai varusteiden esiin-tymistä sen sijaan voidaan tarkasti mitata tai tutkia kyselyillä.
Uusimman asukaskyselyn (Strandell 2005, 22) mukaan asumisväljyys on Suomessa keskimäärin 40,9 m2/henkilö, joka on kasvanut 2,8 m2 vuodesta 1998. Huomionarvoista asumisväljyydessä on mielestäni se, että yhden hengen taloudet ja yli 50-vuotiaat asuvat väljimmin (mt.). Ahtaimmin taasen asuvat nuoret, lapsiperheet sekä yli kolmen henkilön kotitaloudet (mt.). Mielenkiintoista on myös se, että korkeasti koulutetut asuvat väljemmin kuin perus- tai keskiasteen tutkinnon suorittaneet (mt.). Asumisväljyydessä näkyvät siis tuloerot, parempituloiset asuvat väljemmin kuin pienituloisemmat.
Vaikka sekä asunto- että sosiaalipolitiikassa huono-osaisten aseman suhteellinen parantaminen on olennainen osa käytäntöjä ja suunnitelmia, asuntopolitiikan luonne poikkeaa mielestäni olennaisesti sosiaalipolitiikasta. Sosiaalipolitiikassa tehtävät päätökset ja mahdolliset parannusehdotukset eivät ole niin sidottuja menneeseen aikaan, kuin asuntopolitiikan päätökset ovat. Esimerkiksi viime aikaisen eläkeremontin päätökset astuvat voimaan heti, jolloin vanha järjestelmä lakkaa olemasta. Asuntopolitiikassa päätökset ovat kauaskantoisia ja osin pitkälle myös menneisiin aikoihin sidottuja. Kokonaista asuinaluetta ei voida purkaa ja rakentaa uudelleen samanlaisella aikataululla, kuin muutokset kansalaisten eläkkeelle pääsemisessä voidaan toteuttaa.
Ongelmana on jo Heikki Wariksen (1968, 293) toteamus asuntopolitiikan luonteesta: ”Menneen ajan perintö painaa asuntopolitiikassa usein raskaampana, kuin sosiaalipolitiikan muilla lohkoilla, joilla muutoksia on nopeammin aikaansaatavissa.” Asuntopolitiikka on siis hitaasti etenevää, jolloin päätösten ja muutosten suunnittelu on oltava pitkäjänteistä. Wariksen (1968, 293) arvio kahdesta sukupolvesta, joihin menneet päätökset ylettyvät, on hyvin pitkä aika. Menneiden aikojen päätökset ovatkin erityisen hyvin nähtävissä vielä tämän päivän yhteiskunnassamme.
Tulevaisuutta koskevat päätökset tehdään aina tämän hetken näkökulmasta, lähitulevai-suuden tarpeisiin. Ulla Saarenheimon (1993, 5) mielestä yleinen taloudellinen tilannetta ja valtiontalouden tila ovat voimakkaasti sidoksissa asunto-olojen kehittämiseen ja asuntopolitiikkaan. Saarenheimon (mt., 5-6) antama esimerkki on kuvaava: 1990-luvun alussa pohdittiin miten vastata asuntojen jatkuvan kysynnän kasvuun, laman kourissa korostuu pahimpien kriisien ehkäiseminen ja lähitulevaisuus.
Vaikka aikajänne asuntopolitiikassa on pitkä, vaikutukset voivat toisaalta näkyä jo koh-talaisen lyhyellä aikavälillä. 1990-luvun syvä lama jätti jälkensä myös Suomen kaupun-keihin, etenkin Helsingissä on ollut havaittavissa segregaatio- eli eriytymisprosesseja (Kortteinen & Vaattovaara 2000, 258). Ulla Saarenheimon (1993, 5-6) kuvaama suun-nittelu, joka keskittyi lähinnä lähitulevaisuuteen ja laman yli selviämiseen, näyttäisi jossain määrin vaikuttaneen Helsingissä hyvin nopeasti. Matti Kortteisen ja Mari Vaat-tovaaran (mt.) mielestä Helsingin kehityksessä näkyy lama-aika: ”lamanaikaisen rakentamisen yksipuolisuus on 1990-luvun alussa luonut poikkeuksellisen yksipuolisia alueita.” Kortteisen ja Vaattovaaran tutkimus on suuntaa-antava, mutta hyvä esimerkki lyhyen aikavälin vaikutuksista asuntopolitiikassa.
2 TULEVAISUUDEN HAASTEET ASUNTOPOLITIIKALLE
Tulevaisuuden ennustaminen ja suunnittelu on aina haasteellinen tehtävä. Asuntopolitiikan saralla tulevaisuuden asuinolojen arvioiminen on erityisen haasteellista, koska päätökset ovat verrattain pitkäikäisiä. Ennustettavuus on kuitenkin ainakin osin vähentynyt. Antti Karisto (2000, 194) toteaa, että ”normaaliurien” katoaminen näkyy laajalti yhteis-kunnassa, politiikassa ja kulttuurissa. Pitkäkestoisen työttömyyden jatkuminen talous-kasvusta huolimatta, Neuvostoliiton yllättävä romahtaminen ja sopeutumisen tulo suun-nittelun tilalle ovat vaikuttavia esimerkkejä uuden ajan haasteista (mt.). Asuntopolitii-kan kohdalla sopeutuminen astui suunnittelun tilalle 1990-luvun syvän laman aikaan, mutta muutokset koettelevat asuntopolitiikkaa usealla osa-alueella, ei pelkästään suun-nittelussa.
Kun tarkastellaan asuntopolitiikkaan sisältyvää poliittista ulottuvuutta, muutospaineet ovat selkeästi havaittavissa. Aiemmassa luvussa asuntopolitiikan toimijoiksi esiteltiin hieman yksinkertaistaen valtio ja kunnat. Ennen itsestään selvänä pidetty valtion ohjaus- ja rahoitusvalta on asetettu kyseenalaiseksi (Laakso & Loikkanen 1997, 6). Seppo Laakso ja Heikki Loikkanen (mt.) esittävät, että tulevaisuudessa asuntomarkkinoiden ja asuntopolitiikan suuntaa ohjaavat entistä enemmän asumisen kysyntä ja markkinamekanismi. Voidaan siis ajatella, että yksittäiset henkilöt tulevat entistä laajemmin esittämään omat vaateensa asumisen tasosta ja laadusta.
Millainen yksittäisten ihmisten toimintalaajuus ja –valta tulevaisuudessa on? Tulevaisuus ei ainakaan vaikuta yhtään varmemmalta, koska sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa ja puhutaan entistä pirstoutuvammasta tai sirpaloituvasta elämänhallinnasta (esim. Karisto 2000; Castells 2001). Oman elämän pitkänajan suunnittelu on vaikeutunut, elämä on muuttunut episodimaiseksi (Bauman 1995, Kariston 2000, 201-202 mukaan). Yhteistä modernin ajan arkkityypeille on sitoutumattomuus, levottomuus ja lyhytjännitteisyys (mt.). Jos entistä joustavammassa maailmassa vaaditaan entistä joustavampia yksilöitä, tällöin myös asumisen tulisi olla mahdollisimman muunneltavissa ja tarvittaessa muutettavissa.
Entistä yksilöityvämmän maailman lisäksi yhteisöllisyyden uusi tuleminen on keskeisiä uusia sosiaalipolitiikan muutosvoimia. Siirtyminen on havaittavissa jo käytettävien käsitteiden tasolla. Hyvinvointivaltio –termistä on pyritty siirtymään hyvinvointiyhteiskuntaan. Hyvinvointivaltioon terminä liitetään yleisesti ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, voidaan ajatella, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tukemaan ja luomaan kaikille yhteistä hyvinvointia. Asumisessa yhteisöllisyyden uusi tuleminen voi näkyä esimerkiksi Anttosen (1989, 10,12) kuvaamalla tavalla, jolloin vanhukset muuttavat yhteen ja ostavat hoitopalvelunsa ja yhdistävät samalla voimansa selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä (Lähdesmäki 1997, 60 mukaan). Yhteisöjen rajana onkin mielestäni vain yksilöiden mielikuvituksen rajat, vanhusten yhteisöllinen asuminen on erinomainen esimerkki uudentyyppisestä ratkaisusta asumisen ongelmiin.
Muita tulevaisuuden keskeisiä muutospaineita Suomessa on varmasti suurten ikäluokki-en ikääntyminen ja heidän asumistarpeensa. Väestöerot alkavat näkyä selvästi vuoden 2010 jälkeen (Parjanne 2004, 13). Yli 64-vuotiaiden määrä kasvaa kaikilla alueilla, eniten kuitenkin pääkaupunkiseudulla (mt.). Alueellisista eroista huomionarvoista on kuitenkin eläkeikäisten osuus kasvaa lähelle 40 prosenttia eräissä maakunnissa, kuten Kainuussa ja Pohjois-Savossa (mt.). Yleisin poliittisessa keskustelussa nouseva teema vanhentuvaan väestöön koskee useimmiten huolto- tai elatussuhdetta ja sen huononemista. Asumisen järjestäminen on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle
Vanhusten ja ikääntyvien asuminen on mahdollista järjestää monella eri tavalla. Soili Lähdesmäki (1997) jakaa asumisvaihtoehdot tavanomaiseen, yhteis-, palvelu-, laitos- ja elinkaariasumiseen. Tavanomainen asuminen tarkoittaa aivan tavallista asumista, yhtei-söasuminen tarkoittaa asumista erilaisissa yhteisöissä, joita edellä jo hieman kuvasin. Yleisenä tavoitteena asumisen järjestämisessä on laitoshoidon vähentäminen ja avo-huollon lisääminen (mt., 58). Laajoilla palveluilla pyritään lisäämään ikääntyneiden mahdollisuuksia asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Omaishoidon laajentaminen on ehkä selkein esimerkki tukitoimista, joilla pyritään ehkäisemään laitoshoitoa ja jat-kamaan kotona asumista. Elinkaariasuminen on edellä mainituista asumismuodoista yhteisöllisen asumisen ohella tulevaisuuden kannalta mielenkiintoisin, johon palaan seuraavassa luvussa.
3 TULEVAISUUDEN ASUMINEN JA ASUINALUEET
Mitä ihmiset sitten haluavat tulevaisuudelta ja uusilta asuinalueilta? Yleisesti ottaen ihmisillä on hyvin selkeät mielipiteet siitä, miten he haluavat asua. Pientaloasuminen on tänä päivänä suuressa suosiossa, sillä jopa 80 prosenttia ihmisistä haluaisi asua pientaloissa (Salmela, 2005). Vuokra-asuminen tai omistusasuminen eivät kuitenkaan ole ainoat vaihtoehdot asumisessa. Osuustoiminnallinen asuminen(1), kuten asumisoikeusasuminen, ovat Suomen asuntomarkkinoilla selkeästi uusi asumisen muoto. Esteitä muiden asumismuotojen, kuin vuokra- tai omistusasumisen, yleistymisen tiellä on varmasti monia. Konkreettisin este on varmaan asumisoikeusasuntojen puuttuminen. Asumisoi-keusasuntojen osuus tulee jatkumaan vaatimattomana pitkään, sillä niiden määrä lisääntyy vain uustuotannon kautta (Laakso & Loikkanen 1997, 27). Toisaalta juuri vaihtoehtojen puutteellinen tietämys voi olla osasyy siihen, että ihmiset eivät miellä asumisoikeusasumista todelliseksi vaihtoehdoksi.
Arja Jokinen ja Kirsi Juhila (1994, 120) tekevät mielenkiintoisen huomion suomalaises-ta asumisesta, jossa on alati jatkuva pyrkimys kohti parempaa, suurempaa ja laadukkaampaa omistusasuntoa. Lisäksi asuntomarkkinoilla on selkeä hierarkia asumismuotojen välillä; vuokra-asuminen on väliaikaista, josta tavoitellaan kohti pysyvämpää omistusasuntoa (mt.). Voisi olettaa, että työmarkkinoiden ja elämän suunnittelemisen vaikeutuessa, asumisoikeusasumisen voisi olettaa kasvattavan suosiotaan, kun otetaan huomioon edellisessä luvussa mainitsemani pirstoutuva elämänhallinta. Asumisoikeusasuminen tarjoaa osuudella oikeuden asumiseen, jonka asumisturva on verrattavissa omistusasuntoon (Laurinkari 2004, 97). Asumisen turvaamisen lisäksi asunnon vaihtaminen tarvittaessa olisi helppoa vaikka eri paikkakunnalle (mt. 97-98). Epävarmassa tulevaisuudessa asumisen jatkuvuus suunnitelmallisuuden on yksilöille varmasti tärkeää. Toisaalta väliaikaiseksi koettu vuokra-asuminen voi hyvinkin soveltua tulevaisuuden suurten ja nopeiden muutosten riepottelemille yksilöille, jotka eivät koe tarvitsevansa varmuutta asumiseen.
Näkemyksiä asuinalueiden muodosta tulevaisuudessa on myös ehdotettu. Yksi mielen-kiintoinen suunnitelma tulevaisuuden asumisalueeksi on ns. ”elämänkaarikortteli” (Päi-vänen, Saarikoski & Virrankoski 2004). Elämänkaarikorttelissa keskeisenä ajatuksena yhdistyy elämänkaaren mittainen asuminen tietyllä konkreettisella alueella, tässä tapauksessa tietyssä korttelissa. Keskeinen ajatus on, että yksilö pystyisi asumaan tutulla asuinalueella mahdollisimman kauan. Tutkijat ehdottavat korttelirajauksen selventämistä tämän päivän kaavoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa, koska asumiseen sisältyy muutakin kuin vain asunto, lähiympäristö on hyvin tärkeä yhteisöllisyyden kehittymiselle (mt., 14). Elämänkaaren kestävän asumisen mahdollistamiseksi tiivistelmässä (mt.) ehdotetaan monipuolista asuntokantaa, esteettömyyttä, muunneltavuutta tiloissa ja rakennuksissa sekä toimintojen monipuolisuutta. Lisäksi yksilöllinen asuminen ja asukaslähtöinen asuinalueiden suunnittelu ovat keskeisiä näkökulmia (mt.).
Päiväsen ym. (2004) ehdotus elämänkaaren kestävästä korttelista hivelee tietyllä tavalla myös minun ajatuksiani. Elämänkaariasumisessa ja –korttelissa yhdistyy vastaus moniin erilaisiin paineisiin, joita asumista kohtaan nousee aiemmin. Suurten ikäluokkien vanheneminen, yhteisöllisyyden luominen, yksilölliset mieltymykset ja tarvittaessa lyhytjännitteisyys asumisessa yhdistyvät mielenkiintoisesti elämänkaariasumisessa ja tarkemmin rajattuna elämänkaarikorttelissa. Lisäksi asuminen olisi ekologisesti kestävää, koska ihmiset pystyvät asumaan mahdollisimman tutulla asuinalueella. Etenkin iäkkäiden asukkaiden kohdalla mahdollisuus pitkäkestoiseen asumiseen on etusijalla, kun otetaan huomioon, miten raskasta muuttaminen uudelle asuinalueelle aina on, oli muuttaja nuori tai vanha.
Elämänkaariasuminen on mielestäni ennen kaikkea ajattelumalli, jossa asumista ajatel-laan entistä pitkäkestoisemmin ja samalla monimuotoisemmin. Asuntojen ja tilojen muunneltavuus mahdollistavat asumisen pitkällä aikavälillä, joka elämänkaariasumises-sa on keskeistä. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu syntyy, kun ajatellaan, että asumi-sen tulisi olla kestävää ja kauaskantoista. Yksilöt, jotka asuvat elämänkaarensa samassa asunnossa, kuvataan kuitenkin entistä lyhytjännitteisimmiksi epävarmassa tulevaisuu-dessa (esim. Bauman 1995). Tällöin tullaan samojen peruskysymysten äärelle, joita si-vusin jo asuntopolitiikkaa ja sen luonnetta käsitellessäni. Eli kuinka on mahdollista suunnitella kestävää ja toimivaa asumista tulevaisuuden tarpeisiin? Toisaalta myös tulevaisuuden yksilöitä koskevat kuvailut voidaan kyseenalaistaa, minun ainakin on vaikea kuvitella yksilöä, joka elää kirjaimellisesti hetkessä kiinni ja toteuttaa itseään vain kuluttaessaan. Voisi olettaa, että edes asuminen olisi jotenkin pysyvämpää ihmisten elämässä.
Elämänkaarikortteleita ei ole tietoisesti rakennettu vielä minnekään, Suomessa on kui-tenkin tiettyjä kortteleita, joissa on selkeitä piirteitä elämänkaarta tukevasta asumisesta (Päivänen ym. 2004, 36). Elämänkaariasumisen ajattelumallin avulla voidaan kehittää ja parantaa Suomessa jo olevia asuinalueita, eikä kehittäminen ole ainakaan liian aikaista. Suomessa on eri määritelmistä riippuen 1960-1980 luvuilta ja vanhempiakin lähiöitä 300-400, asuntoja on puoli miljoonaa ja asukkaita 0,8-1,3 miljoonaa (Kivistö 1993, 97). Keskeisimpiä ongelmia jo olemassa olevissa lähiöissä ovat korjaustarve, laatu- ja palvelutason puutteet, asuntokannan yksipuolisuus, segregaatio ja sijainti (mt.).
Olemassa olevien lähiöiden täysimittainen purkaminen olisi suoranaista rahan haaskaus-ta, sillä lähiöihin on sidottu hyvin paljon rahaa, jonka lisäksi noin miljoonan ihmisen uudisasuttaminen on ymmärrettävästi kallista. Kivistön (mt., 107) esittämät ongelmat lähiöiden uudisrakentamisen tiellä pätevät varmasti vielä tänään: rahoituksen järjestäminen, tutkimustiedon ja asukasystävällisyyden puute. Toimivat suunnitelmat ja mallit ovat tänä päivänä kullanarvoisia, jotta vanhoihin lähiöihin saataisiin puhallettua uutta elämää. Joissain kaupungeissa2 jo alkanutta selkeää eriarvoistumista tulisi pyrkiä edes hidastamaan lähiöiden kehittämisen avulla. Päiväsen, Saarikosken ja Virrankosken (2004, 50-58) tutkimuksessa nostetaan kehittämisen arvoisia huomioita jo toimivista lähiöistä ja esitetään selkeitä teesejä asumisen kehittämiseksi. Vastaavanlaisia suunnitelmia kaivattaisiin varmasti enemmänkin.
Pelisäännöt tulisikin luoda kaikille toimijoille selviksi. Asuinalueiden vaiheittainen ke-hittäminen on lähiöiden osalta varmasti toimivin vaihtoehto. Tämä kuitenkin vaati varsinkin alueella jo asuvien mielipiteen huomioimista. Päivänen ym. (2004, 58) korosta-vatkin ”pelisääntöjen tekemistä kaikille asukkaille selväksi alusta alkaen, jotta täyden-nysrakentaminen ei kilpistyisi NIMBY-ilmiöön (3). Käytännön tasolla tällöin vaaditaan entistä laajempaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Voi hyvin kuvitella kuinka paljon vastustusta herättää ikään kuin ylhäältä annetut päätökset, joiden sisältöön vaikuttamisen kansalaiset kokevat vaikeaksi tai mahdottomaksi. Suurten rakennusprojektien valituskierteet eri oikeusasteissa on hyvä esimerkki vastustuksesta, joka on herännyt kansalaisten keskuudessa.
LOPUKSI
Tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa. Etenkin asuntopolitiikassa tulisi suunnittelun olla mahdollisimman hyvin perusteltua ja tutkittua, jotta pitkäkestoiset ratkaisut onnistuisivat tyydyttämään myös tulevien sukupolvien tarpeet. Tässä kirjoituksessa selkeäksi ratkaisuehdotukseksi tulevaisuudessa nousi elämänkaaren mittainen asuminen. Elämänkaariasuminen on siinä mielessä käytännöllinen ajattelumalli, että se sitä voi hyödyntää jo olemassa olevien asuntoalueiden suunnittelussa, kuin myös uudisrakentamisessa.
Mielenkiintoista asumisen suunnittelun kannalta on mielestäni tietynlainen yksioikoi-suus asumisessa, varsinkin kun kartoitetaan asumisviihtyvyyttä, mieltymyksiä ja tulevaisuutta. Suurella enemmistöllä tuntuu vaihtoehtona olevan vain ja ainoastaan omis-tusasuminen. Voi olla, että esimerkiksi Asukasbarometri 2004 –tutkimuksessa asumis-muotoja ei ole eritelty kovin laajasti, sillä asumisoikeusasuminen jäi tutkimuksessa lapsipuolen asemaan. Kyselyn perusteella ihmiset asuvat mielellään omistusasunnossa, vuokra-asuminen koetaan väliaikaiseksi pahaksi. Asumisoikeus tai osuustoiminnallinen asuminen sen sijaan ei noussut kyselyssä ollenkaan esille, joka hieman hämmästytti minua.
Mielestäni asumismuodoissa on monentyyppisiä vaihtoehtoja hyödyntämättä. Entistä yksilöllisemmät, mutta samalla yhteisöllisemmät yksilöt ovat jo osin hyödyntäneet yhteistyön mahdollisuutta ja perustaneet uudentyyppisiä asumismuotoja. Yhteisöllisyyttä tukevia rakenteita on rakennettu jo vuosikymmeniä, mutta lopulta vaaditaan myös ihmi-siä osallistumaan ja toimimaan. Ilman yksilöiden mielipidettä luodut rakennusprojektit ovat kohdanneet voimakasta vastusta, jolloin yksilöiden huomioonottaminen korostuu entisestään. Tulevaisuus näyttää, miten monimuotoiseksi ja samalla yksilölliseksi asuminen voi Suomessa kehittyä.
VIITTEET
(1) asunto-osuustoiminnasta ja osuustoiminnallisen asumisen historiasta: katso esimerkiksi Laurinkari, 2004, 96; Craig, 1993.
(2) Esimerkiksi Helsingin kehitys on kääntynyt entistä eriarvoisempaan suuntaan, ks. Kortteinen & Vaattovaara 2000.
(3) NIMBY –ilmiö eli ”not in my backyard”, joka tarkoittaa käännettynä: ei minun takapi-halleni. Nimby -ilmiö voidaan ymmärtää myös muutosvastarinnaksi.
LÄHTEET
Anttonen, A. 1989. Tarina Tuulenkylästä. Raportti asuinyhteisön synnystä ja arjesta. Asuntohallitus, tutkimus- ja suunnitteluosasto. Asuntotutkimuksia 3/1989. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Bauman, Z. 1995. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford: Black-well.
Castells, M. 2001. The Rise of The Network Society. Second Edition. Oxford: Black-well.
Craig, D. 1993. The Nature of Co-operation. Montréal: Black Rose Books.
Holstila, E. 1993. Kaupunkirakenne ja sen tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaih-toehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 80-96.
Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Asuminen. Teoksessa Koivula, U-M., Lehtimäki, H., Aukee, R., Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Monimuotoinen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY, 110-129.
Karisto, A. 2000. Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Palmenia, 192-218.
Kivistö, T. 1993. Lähiöiden tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväsky-lä: Asuntohallitus, 97-107.
Kortteinen, M. & Vaattovaara, M. 2000. Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on käänty-nyt. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Pal-menia, 243-262.
Kosonen, M. & Tervamäki, E. 1989. Kommunikointiyhteiskunnan aluejärjestelmä, Kuopion asema kansainvälistyvässä Suomessa. Helsingin yliopiston maantieteen laitok-sen julkaisuja B 34.
Laakso, S. & Loikkanen, H. 1997. Asuntomarkkinat ja asumisen taloudellinen ohjaus. VATT¬-keskustelualoitteita 140:1997. Viitattu 26.2.2005. http://www.vatt.fi/julkaisut/k/k140.pdf
Lankinen, M. 1993. Alueelliset asuntomarkkinat 1990-luvulla. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 24-33.
Laurinkari, J. 2004. Osuustoiminta. Utopiasta kansainvälisen yrittämisen muodoksi. Kuopio: Suomen Graafiset Palvelut Oy.
Lähdesmäki, S. 1997. Ikääntyvien asuminen ja asumisviihtyvyys. Kuopion yliopisto. Sosiaalitieteellinen tiedekunta. Pro gradu –tutkielma.
Oikeusministeriö. 2005a. Laki asunto-olojen kehittämisestä. 29.11.1985/919. FINLEX. Edita Publishing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1985/19850919
Oikeusministeriö. 2005b. Suomen perustuslaki. 11.6.1999/731. FINLEX. Edita Publish-ing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731
Paasivirta, A. 1991. Suomen alueellinen uudistusstrategia. Aluepoliittisen selvitysmie-hen ehdotus aluepolitiikan uudistamiseksi. Sisäasiainministeriö, Kunta- ja aluekehitys-osasto, moniste 18.
Parjanne, M-L. 2004. Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautumi-nen eri hallinnonaloilla. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 3.3.2005. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2004/10/hu1096978871837/passthru.pdf
Päivänen, J., Saarikoski, P. & Virrankoski, L. 2004. Elämänkaarikortteli: kohti sosi-aalisesti kestävää asumista ja kaupunkielämää. Helsinki: Ympäristöministeriö; Edita publishing. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=92635&lan=FI
Salmela, M. Asuinalueella koettu turvattomuus lisää lapsiperheiden muuttohaluja. Helsingin Sanomat 23.2.2005, C1.
Saarenheimo, U. 1993. Esipuhe. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. (toim.). Asumi-sen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohalli-tus, 5-6.
Strandell, A. 2005. Asukasbarometri 2004. Asukaskysely suomalaisista asuinympäris-töistä. Helsinki: Ympäristöministeriö. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=120388&lan=FI
Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Ympäristöministeriö. 2005. Tehtävät ja tavoitteet. Viitattu 24.2.2005. http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=490&lan=fi
Tässä tekstissä keskitytään tulevaisuuden tuomiin ongelmiin asuntopolitiikassa. Lähtökohtana on asuntopolitiikan yleinen olemus ja sen hieman sosiaalipolitiikasta poikkeava luonne. Asuntopolitiikkaan vaikuttaa voimakkaasti menneisyyden päätökset, mutta samalla myös tulevaisuuden haasteet. Työssä tarkastellaan myös asuinalueita ja niiden kehittämistä.
Tulevaisuuden tuomiin moniin muutospaineisiin keskitytään toisessa luvussa. Asunto-politiikka on muuttumassa asumispolitiikaksi, entistä yksilöllisemmäksi päätöksenteoksi parhaasta asumismuodosta. Toisaalta yhteisöllisyys ja yhteisöllinen asuminen ovat keskeisiä voimavaroja paikallisyhteisöjen luomiseksi ja yksilöiden elämän helpottamiseksi. Usko markkinoiden tehokkuuteen vaikuttaa myös asuntopoliittisiin päätöksiin. Edellä mainittujen lisäksi asuntopolitiikan toimijoina tulee tulevaisuudessa olemaan entistä useampi taho, valtiollisesta aina yhteisöjen kautta yksilöihin.
Sen jälkeen siirrytään tarkastelemaan asumista lähitulevaisuudessa. Keskeisin tarkastelun kohde on elämänkaaren mittaista asumista tukeva asuminen. Keskeisenä ongelmana on se, miten yhdistää yksilölliset toiveet ja samalla pyrkiä tasa-arvoisuuteen asumisessa? Asumispolitiikan pitkäkestoisuus luo oman haasteensa suunnitelmille, joiden pitäisi vastata myös tulevien jälkipolvien tarpeita.
1 ASUNTOPOLITIIKKA JA SEN LUONNE
Voidaan ajatella, että asuntopolitiikka on keskeinen osa sosiaalipolitiikkaa. Heikki Waris (1968, 293) määrittelee asuntopolitiikkaan ne toimenpiteet ja pyrkimykset, joilla pyritään turvaamaan kohtuullinen asuntotaso ja viihtyvyys perheille ja erilaisille yhteiskuntaryhmille. Määritelmä on siinä mielessä hyvä, koska tällöin toimijoiden kenttä jää mahdollisimman väljäksi ja laajaksi. Yleisesti puhuen asuntopolitiikan toimijoiksi mielletään ensisijassa valtio ja kunnat, joiden lisäksi erilaiset yhteisöt ja yksityiset henkilöt voidaan nähdä toimijoina. Yksityiset henkilöt ja yhdistykset toimivat etenkin asuntomarkkinoiden kautta.
Sosiaalipolitiikassa keskeistä on pyrkimys hyvinvoinnin lisäämiseen ja huono-osaisuuden poistamiseen. Ihmisten tarpeiden kannalta asuntopolitiikan rooli korostuu. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu mahdollisuus asumiseen. Varsinkin Suomessa on mahdotonta ajatella, että yksilö pystyisi selviytymään ympäri vuoden ilman mahdollisuutta asumiseen. Ulla Saarenheimo (1993, 5) määrittelee asuntopolitiikan perustehtäväksi hyvien asunolojen turvaamisen kaikille.
Suomen perustuslaissa on hieman käytännönläheisempi kuva asuntopolitiikasta. Perus-tuslaissa (Oikeusministeriö 2005b, 19§) asuminen on keskeinen osa jokaisella kuuluvaa oikeutta sosiaaliturvaan. Julkisen vallan tehtäväksi määritellään ”edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”(mt.). Selkeänä erona perustuslain ja edellä mainittujen määritelmien välillä on se, että perustuslaissa ei juurikaan puhuta asumisen laadusta tai laadukkuudesta, joka korostuu aiemmissa määritelmissä. Toisaalta laissa asunto-olojen kehittämisestä (Oikeusministeriö 2005a) määritellään tarkemmin asuntopolitiikan yleisiä tavoitteita ja kunnan tehtäviä. Olennaista asunto-olojen kehittämisessä on mielestäni juuri asunto-olojen kehittämistä koskevassa laissa (mt., 1§, 5§) mainittu huono-osaisten aseman parantaminen ja asunnottomuuden torjunta.
Asuinalueiden suunnittelun kannalta, johon tässä työssä keskitytään, keskeisimmät toi-mijat ovat valtio ja yksittäiset kunnat. Valtio osallistuu asuinalueiden suunnitteluun, tutkimukseen ja kehittämiseen välillisesti. Tärkein valtiollinen toimija asuntopolitiikan alueella on ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön hallintoon kuuluvat alueelliset ympäristökeskukset, ympäristölupavirastot, Suomen ympäristökeskus ja Valtion asuntorahasto (Ympäristöministeriö 2005). Lisäksi asuntopolitiikkaa ohjaavat valtion aset-tamat yleiset periaatteet ja voimassa oleva lainsäädäntö (Jokinen & Juhila 1994, 116). Kunnat sen sijaan vastaavat pitkälti käytännön toteutuksesta. Kunnilla on mahdollisuus ohjailla asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista kaavoituksen avulla (Jokinen & Juhila 1994, 116). Asuntopolitiikan toimijoihin ja niihin liittyviin muutospaineisiin palataan tarkemmin luvussa 2.
Kohtuullinen asuntotaso on varmasti saavutettu tämän päivän Suomessa, jos ajatellaan, että pohjoisissa kunnissa on pulaa asukkaista. Kuntien harjoittama tonttien hinnoittelu kuvaa mielestäni hyvin kuntien tilannetta tämän päivän Suomessa. Pohjoisissa kunnissa tontin voi saada pilkkahinnalla, jopa ilmaiseksi. Tällöin pelkästään asuntojen määrä ei kerro koko totuutta. Suomalainen aluepolitiikka on onnistunut säilyttämään hajautetun asutusrakenteen (Paasivirta 1991, Holstila 1993, 85-86 mukaan). Suomessa on veilä asutusta etelästä pohjoiseen, mutta miten kauan? Selkeitä suuntauksia tulevaisuudessa ovat ainakin haja-asutusalueiden väestön väheneminen ja asutuksen keskittyminen Helsingin ja pääkaupunkiseudun lisäksi kasvukeskuksiin, kuten Ouluun ja Kuopioon (Kosonen & Tervamäki 1989, Holstila mt., 86 mukaan). Asuminen siis keskittyy niille alueille, joilla jo on suhteellisen paljon asutusta, jolloin asuntojen suuri kysyntä voi aiheuttaa asuntopulaa ja jopa asunnottomuutta.
Asuntotason lisäksi asuntopolitiikan keskeisenä tarkastelun kohteena on asumistaso, joka on hyvin suhteellinen käsite. Asumistasoa mitattaessa siihen voidaan sisällyttää kaksi ulottuvuutta: varusteiden esiintyminen ja asumisen väljyys (Lankinen 1993, 29). Lankisen määritelmä on siinä mielessä huono, että siinä ei oteta huomioon ollenkaan asumisympäristöä. Asumisviihtyvyys on siinä mielessä subjektiivinen ja suhteellinen käsite, että vain yksilö voi antaa arvion omasta asumisviihtyvyydestään. Ympäristön poisjättäminen asumistason mittaamisesta on siinä mielessä ymmärrettävää, että ympäristöä tai sen estetiikkaa on mahdotonta arvioida. Asumisväljyyttä tai varusteiden esiin-tymistä sen sijaan voidaan tarkasti mitata tai tutkia kyselyillä.
Uusimman asukaskyselyn (Strandell 2005, 22) mukaan asumisväljyys on Suomessa keskimäärin 40,9 m2/henkilö, joka on kasvanut 2,8 m2 vuodesta 1998. Huomionarvoista asumisväljyydessä on mielestäni se, että yhden hengen taloudet ja yli 50-vuotiaat asuvat väljimmin (mt.). Ahtaimmin taasen asuvat nuoret, lapsiperheet sekä yli kolmen henkilön kotitaloudet (mt.). Mielenkiintoista on myös se, että korkeasti koulutetut asuvat väljemmin kuin perus- tai keskiasteen tutkinnon suorittaneet (mt.). Asumisväljyydessä näkyvät siis tuloerot, parempituloiset asuvat väljemmin kuin pienituloisemmat.
Vaikka sekä asunto- että sosiaalipolitiikassa huono-osaisten aseman suhteellinen parantaminen on olennainen osa käytäntöjä ja suunnitelmia, asuntopolitiikan luonne poikkeaa mielestäni olennaisesti sosiaalipolitiikasta. Sosiaalipolitiikassa tehtävät päätökset ja mahdolliset parannusehdotukset eivät ole niin sidottuja menneeseen aikaan, kuin asuntopolitiikan päätökset ovat. Esimerkiksi viime aikaisen eläkeremontin päätökset astuvat voimaan heti, jolloin vanha järjestelmä lakkaa olemasta. Asuntopolitiikassa päätökset ovat kauaskantoisia ja osin pitkälle myös menneisiin aikoihin sidottuja. Kokonaista asuinaluetta ei voida purkaa ja rakentaa uudelleen samanlaisella aikataululla, kuin muutokset kansalaisten eläkkeelle pääsemisessä voidaan toteuttaa.
Ongelmana on jo Heikki Wariksen (1968, 293) toteamus asuntopolitiikan luonteesta: ”Menneen ajan perintö painaa asuntopolitiikassa usein raskaampana, kuin sosiaalipolitiikan muilla lohkoilla, joilla muutoksia on nopeammin aikaansaatavissa.” Asuntopolitiikka on siis hitaasti etenevää, jolloin päätösten ja muutosten suunnittelu on oltava pitkäjänteistä. Wariksen (1968, 293) arvio kahdesta sukupolvesta, joihin menneet päätökset ylettyvät, on hyvin pitkä aika. Menneiden aikojen päätökset ovatkin erityisen hyvin nähtävissä vielä tämän päivän yhteiskunnassamme.
Tulevaisuutta koskevat päätökset tehdään aina tämän hetken näkökulmasta, lähitulevai-suuden tarpeisiin. Ulla Saarenheimon (1993, 5) mielestä yleinen taloudellinen tilannetta ja valtiontalouden tila ovat voimakkaasti sidoksissa asunto-olojen kehittämiseen ja asuntopolitiikkaan. Saarenheimon (mt., 5-6) antama esimerkki on kuvaava: 1990-luvun alussa pohdittiin miten vastata asuntojen jatkuvan kysynnän kasvuun, laman kourissa korostuu pahimpien kriisien ehkäiseminen ja lähitulevaisuus.
Vaikka aikajänne asuntopolitiikassa on pitkä, vaikutukset voivat toisaalta näkyä jo koh-talaisen lyhyellä aikavälillä. 1990-luvun syvä lama jätti jälkensä myös Suomen kaupun-keihin, etenkin Helsingissä on ollut havaittavissa segregaatio- eli eriytymisprosesseja (Kortteinen & Vaattovaara 2000, 258). Ulla Saarenheimon (1993, 5-6) kuvaama suun-nittelu, joka keskittyi lähinnä lähitulevaisuuteen ja laman yli selviämiseen, näyttäisi jossain määrin vaikuttaneen Helsingissä hyvin nopeasti. Matti Kortteisen ja Mari Vaat-tovaaran (mt.) mielestä Helsingin kehityksessä näkyy lama-aika: ”lamanaikaisen rakentamisen yksipuolisuus on 1990-luvun alussa luonut poikkeuksellisen yksipuolisia alueita.” Kortteisen ja Vaattovaaran tutkimus on suuntaa-antava, mutta hyvä esimerkki lyhyen aikavälin vaikutuksista asuntopolitiikassa.
2 TULEVAISUUDEN HAASTEET ASUNTOPOLITIIKALLE
Tulevaisuuden ennustaminen ja suunnittelu on aina haasteellinen tehtävä. Asuntopolitiikan saralla tulevaisuuden asuinolojen arvioiminen on erityisen haasteellista, koska päätökset ovat verrattain pitkäikäisiä. Ennustettavuus on kuitenkin ainakin osin vähentynyt. Antti Karisto (2000, 194) toteaa, että ”normaaliurien” katoaminen näkyy laajalti yhteis-kunnassa, politiikassa ja kulttuurissa. Pitkäkestoisen työttömyyden jatkuminen talous-kasvusta huolimatta, Neuvostoliiton yllättävä romahtaminen ja sopeutumisen tulo suun-nittelun tilalle ovat vaikuttavia esimerkkejä uuden ajan haasteista (mt.). Asuntopolitii-kan kohdalla sopeutuminen astui suunnittelun tilalle 1990-luvun syvän laman aikaan, mutta muutokset koettelevat asuntopolitiikkaa usealla osa-alueella, ei pelkästään suun-nittelussa.
Kun tarkastellaan asuntopolitiikkaan sisältyvää poliittista ulottuvuutta, muutospaineet ovat selkeästi havaittavissa. Aiemmassa luvussa asuntopolitiikan toimijoiksi esiteltiin hieman yksinkertaistaen valtio ja kunnat. Ennen itsestään selvänä pidetty valtion ohjaus- ja rahoitusvalta on asetettu kyseenalaiseksi (Laakso & Loikkanen 1997, 6). Seppo Laakso ja Heikki Loikkanen (mt.) esittävät, että tulevaisuudessa asuntomarkkinoiden ja asuntopolitiikan suuntaa ohjaavat entistä enemmän asumisen kysyntä ja markkinamekanismi. Voidaan siis ajatella, että yksittäiset henkilöt tulevat entistä laajemmin esittämään omat vaateensa asumisen tasosta ja laadusta.
Millainen yksittäisten ihmisten toimintalaajuus ja –valta tulevaisuudessa on? Tulevaisuus ei ainakaan vaikuta yhtään varmemmalta, koska sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa ja puhutaan entistä pirstoutuvammasta tai sirpaloituvasta elämänhallinnasta (esim. Karisto 2000; Castells 2001). Oman elämän pitkänajan suunnittelu on vaikeutunut, elämä on muuttunut episodimaiseksi (Bauman 1995, Kariston 2000, 201-202 mukaan). Yhteistä modernin ajan arkkityypeille on sitoutumattomuus, levottomuus ja lyhytjännitteisyys (mt.). Jos entistä joustavammassa maailmassa vaaditaan entistä joustavampia yksilöitä, tällöin myös asumisen tulisi olla mahdollisimman muunneltavissa ja tarvittaessa muutettavissa.
Entistä yksilöityvämmän maailman lisäksi yhteisöllisyyden uusi tuleminen on keskeisiä uusia sosiaalipolitiikan muutosvoimia. Siirtyminen on havaittavissa jo käytettävien käsitteiden tasolla. Hyvinvointivaltio –termistä on pyritty siirtymään hyvinvointiyhteiskuntaan. Hyvinvointivaltioon terminä liitetään yleisesti ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, voidaan ajatella, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tukemaan ja luomaan kaikille yhteistä hyvinvointia. Asumisessa yhteisöllisyyden uusi tuleminen voi näkyä esimerkiksi Anttosen (1989, 10,12) kuvaamalla tavalla, jolloin vanhukset muuttavat yhteen ja ostavat hoitopalvelunsa ja yhdistävät samalla voimansa selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä (Lähdesmäki 1997, 60 mukaan). Yhteisöjen rajana onkin mielestäni vain yksilöiden mielikuvituksen rajat, vanhusten yhteisöllinen asuminen on erinomainen esimerkki uudentyyppisestä ratkaisusta asumisen ongelmiin.
Muita tulevaisuuden keskeisiä muutospaineita Suomessa on varmasti suurten ikäluokki-en ikääntyminen ja heidän asumistarpeensa. Väestöerot alkavat näkyä selvästi vuoden 2010 jälkeen (Parjanne 2004, 13). Yli 64-vuotiaiden määrä kasvaa kaikilla alueilla, eniten kuitenkin pääkaupunkiseudulla (mt.). Alueellisista eroista huomionarvoista on kuitenkin eläkeikäisten osuus kasvaa lähelle 40 prosenttia eräissä maakunnissa, kuten Kainuussa ja Pohjois-Savossa (mt.). Yleisin poliittisessa keskustelussa nouseva teema vanhentuvaan väestöön koskee useimmiten huolto- tai elatussuhdetta ja sen huononemista. Asumisen järjestäminen on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle
Vanhusten ja ikääntyvien asuminen on mahdollista järjestää monella eri tavalla. Soili Lähdesmäki (1997) jakaa asumisvaihtoehdot tavanomaiseen, yhteis-, palvelu-, laitos- ja elinkaariasumiseen. Tavanomainen asuminen tarkoittaa aivan tavallista asumista, yhtei-söasuminen tarkoittaa asumista erilaisissa yhteisöissä, joita edellä jo hieman kuvasin. Yleisenä tavoitteena asumisen järjestämisessä on laitoshoidon vähentäminen ja avo-huollon lisääminen (mt., 58). Laajoilla palveluilla pyritään lisäämään ikääntyneiden mahdollisuuksia asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Omaishoidon laajentaminen on ehkä selkein esimerkki tukitoimista, joilla pyritään ehkäisemään laitoshoitoa ja jat-kamaan kotona asumista. Elinkaariasuminen on edellä mainituista asumismuodoista yhteisöllisen asumisen ohella tulevaisuuden kannalta mielenkiintoisin, johon palaan seuraavassa luvussa.
3 TULEVAISUUDEN ASUMINEN JA ASUINALUEET
Mitä ihmiset sitten haluavat tulevaisuudelta ja uusilta asuinalueilta? Yleisesti ottaen ihmisillä on hyvin selkeät mielipiteet siitä, miten he haluavat asua. Pientaloasuminen on tänä päivänä suuressa suosiossa, sillä jopa 80 prosenttia ihmisistä haluaisi asua pientaloissa (Salmela, 2005). Vuokra-asuminen tai omistusasuminen eivät kuitenkaan ole ainoat vaihtoehdot asumisessa. Osuustoiminnallinen asuminen(1), kuten asumisoikeusasuminen, ovat Suomen asuntomarkkinoilla selkeästi uusi asumisen muoto. Esteitä muiden asumismuotojen, kuin vuokra- tai omistusasumisen, yleistymisen tiellä on varmasti monia. Konkreettisin este on varmaan asumisoikeusasuntojen puuttuminen. Asumisoi-keusasuntojen osuus tulee jatkumaan vaatimattomana pitkään, sillä niiden määrä lisääntyy vain uustuotannon kautta (Laakso & Loikkanen 1997, 27). Toisaalta juuri vaihtoehtojen puutteellinen tietämys voi olla osasyy siihen, että ihmiset eivät miellä asumisoikeusasumista todelliseksi vaihtoehdoksi.
Arja Jokinen ja Kirsi Juhila (1994, 120) tekevät mielenkiintoisen huomion suomalaises-ta asumisesta, jossa on alati jatkuva pyrkimys kohti parempaa, suurempaa ja laadukkaampaa omistusasuntoa. Lisäksi asuntomarkkinoilla on selkeä hierarkia asumismuotojen välillä; vuokra-asuminen on väliaikaista, josta tavoitellaan kohti pysyvämpää omistusasuntoa (mt.). Voisi olettaa, että työmarkkinoiden ja elämän suunnittelemisen vaikeutuessa, asumisoikeusasumisen voisi olettaa kasvattavan suosiotaan, kun otetaan huomioon edellisessä luvussa mainitsemani pirstoutuva elämänhallinta. Asumisoikeusasuminen tarjoaa osuudella oikeuden asumiseen, jonka asumisturva on verrattavissa omistusasuntoon (Laurinkari 2004, 97). Asumisen turvaamisen lisäksi asunnon vaihtaminen tarvittaessa olisi helppoa vaikka eri paikkakunnalle (mt. 97-98). Epävarmassa tulevaisuudessa asumisen jatkuvuus suunnitelmallisuuden on yksilöille varmasti tärkeää. Toisaalta väliaikaiseksi koettu vuokra-asuminen voi hyvinkin soveltua tulevaisuuden suurten ja nopeiden muutosten riepottelemille yksilöille, jotka eivät koe tarvitsevansa varmuutta asumiseen.
Näkemyksiä asuinalueiden muodosta tulevaisuudessa on myös ehdotettu. Yksi mielen-kiintoinen suunnitelma tulevaisuuden asumisalueeksi on ns. ”elämänkaarikortteli” (Päi-vänen, Saarikoski & Virrankoski 2004). Elämänkaarikorttelissa keskeisenä ajatuksena yhdistyy elämänkaaren mittainen asuminen tietyllä konkreettisella alueella, tässä tapauksessa tietyssä korttelissa. Keskeinen ajatus on, että yksilö pystyisi asumaan tutulla asuinalueella mahdollisimman kauan. Tutkijat ehdottavat korttelirajauksen selventämistä tämän päivän kaavoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa, koska asumiseen sisältyy muutakin kuin vain asunto, lähiympäristö on hyvin tärkeä yhteisöllisyyden kehittymiselle (mt., 14). Elämänkaaren kestävän asumisen mahdollistamiseksi tiivistelmässä (mt.) ehdotetaan monipuolista asuntokantaa, esteettömyyttä, muunneltavuutta tiloissa ja rakennuksissa sekä toimintojen monipuolisuutta. Lisäksi yksilöllinen asuminen ja asukaslähtöinen asuinalueiden suunnittelu ovat keskeisiä näkökulmia (mt.).
Päiväsen ym. (2004) ehdotus elämänkaaren kestävästä korttelista hivelee tietyllä tavalla myös minun ajatuksiani. Elämänkaariasumisessa ja –korttelissa yhdistyy vastaus moniin erilaisiin paineisiin, joita asumista kohtaan nousee aiemmin. Suurten ikäluokkien vanheneminen, yhteisöllisyyden luominen, yksilölliset mieltymykset ja tarvittaessa lyhytjännitteisyys asumisessa yhdistyvät mielenkiintoisesti elämänkaariasumisessa ja tarkemmin rajattuna elämänkaarikorttelissa. Lisäksi asuminen olisi ekologisesti kestävää, koska ihmiset pystyvät asumaan mahdollisimman tutulla asuinalueella. Etenkin iäkkäiden asukkaiden kohdalla mahdollisuus pitkäkestoiseen asumiseen on etusijalla, kun otetaan huomioon, miten raskasta muuttaminen uudelle asuinalueelle aina on, oli muuttaja nuori tai vanha.
Elämänkaariasuminen on mielestäni ennen kaikkea ajattelumalli, jossa asumista ajatel-laan entistä pitkäkestoisemmin ja samalla monimuotoisemmin. Asuntojen ja tilojen muunneltavuus mahdollistavat asumisen pitkällä aikavälillä, joka elämänkaariasumises-sa on keskeistä. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu syntyy, kun ajatellaan, että asumi-sen tulisi olla kestävää ja kauaskantoista. Yksilöt, jotka asuvat elämänkaarensa samassa asunnossa, kuvataan kuitenkin entistä lyhytjännitteisimmiksi epävarmassa tulevaisuu-dessa (esim. Bauman 1995). Tällöin tullaan samojen peruskysymysten äärelle, joita si-vusin jo asuntopolitiikkaa ja sen luonnetta käsitellessäni. Eli kuinka on mahdollista suunnitella kestävää ja toimivaa asumista tulevaisuuden tarpeisiin? Toisaalta myös tulevaisuuden yksilöitä koskevat kuvailut voidaan kyseenalaistaa, minun ainakin on vaikea kuvitella yksilöä, joka elää kirjaimellisesti hetkessä kiinni ja toteuttaa itseään vain kuluttaessaan. Voisi olettaa, että edes asuminen olisi jotenkin pysyvämpää ihmisten elämässä.
Elämänkaarikortteleita ei ole tietoisesti rakennettu vielä minnekään, Suomessa on kui-tenkin tiettyjä kortteleita, joissa on selkeitä piirteitä elämänkaarta tukevasta asumisesta (Päivänen ym. 2004, 36). Elämänkaariasumisen ajattelumallin avulla voidaan kehittää ja parantaa Suomessa jo olevia asuinalueita, eikä kehittäminen ole ainakaan liian aikaista. Suomessa on eri määritelmistä riippuen 1960-1980 luvuilta ja vanhempiakin lähiöitä 300-400, asuntoja on puoli miljoonaa ja asukkaita 0,8-1,3 miljoonaa (Kivistö 1993, 97). Keskeisimpiä ongelmia jo olemassa olevissa lähiöissä ovat korjaustarve, laatu- ja palvelutason puutteet, asuntokannan yksipuolisuus, segregaatio ja sijainti (mt.).
Olemassa olevien lähiöiden täysimittainen purkaminen olisi suoranaista rahan haaskaus-ta, sillä lähiöihin on sidottu hyvin paljon rahaa, jonka lisäksi noin miljoonan ihmisen uudisasuttaminen on ymmärrettävästi kallista. Kivistön (mt., 107) esittämät ongelmat lähiöiden uudisrakentamisen tiellä pätevät varmasti vielä tänään: rahoituksen järjestäminen, tutkimustiedon ja asukasystävällisyyden puute. Toimivat suunnitelmat ja mallit ovat tänä päivänä kullanarvoisia, jotta vanhoihin lähiöihin saataisiin puhallettua uutta elämää. Joissain kaupungeissa2 jo alkanutta selkeää eriarvoistumista tulisi pyrkiä edes hidastamaan lähiöiden kehittämisen avulla. Päiväsen, Saarikosken ja Virrankosken (2004, 50-58) tutkimuksessa nostetaan kehittämisen arvoisia huomioita jo toimivista lähiöistä ja esitetään selkeitä teesejä asumisen kehittämiseksi. Vastaavanlaisia suunnitelmia kaivattaisiin varmasti enemmänkin.
Pelisäännöt tulisikin luoda kaikille toimijoille selviksi. Asuinalueiden vaiheittainen ke-hittäminen on lähiöiden osalta varmasti toimivin vaihtoehto. Tämä kuitenkin vaati varsinkin alueella jo asuvien mielipiteen huomioimista. Päivänen ym. (2004, 58) korosta-vatkin ”pelisääntöjen tekemistä kaikille asukkaille selväksi alusta alkaen, jotta täyden-nysrakentaminen ei kilpistyisi NIMBY-ilmiöön (3). Käytännön tasolla tällöin vaaditaan entistä laajempaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Voi hyvin kuvitella kuinka paljon vastustusta herättää ikään kuin ylhäältä annetut päätökset, joiden sisältöön vaikuttamisen kansalaiset kokevat vaikeaksi tai mahdottomaksi. Suurten rakennusprojektien valituskierteet eri oikeusasteissa on hyvä esimerkki vastustuksesta, joka on herännyt kansalaisten keskuudessa.
LOPUKSI
Tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa. Etenkin asuntopolitiikassa tulisi suunnittelun olla mahdollisimman hyvin perusteltua ja tutkittua, jotta pitkäkestoiset ratkaisut onnistuisivat tyydyttämään myös tulevien sukupolvien tarpeet. Tässä kirjoituksessa selkeäksi ratkaisuehdotukseksi tulevaisuudessa nousi elämänkaaren mittainen asuminen. Elämänkaariasuminen on siinä mielessä käytännöllinen ajattelumalli, että se sitä voi hyödyntää jo olemassa olevien asuntoalueiden suunnittelussa, kuin myös uudisrakentamisessa.
Mielenkiintoista asumisen suunnittelun kannalta on mielestäni tietynlainen yksioikoi-suus asumisessa, varsinkin kun kartoitetaan asumisviihtyvyyttä, mieltymyksiä ja tulevaisuutta. Suurella enemmistöllä tuntuu vaihtoehtona olevan vain ja ainoastaan omis-tusasuminen. Voi olla, että esimerkiksi Asukasbarometri 2004 –tutkimuksessa asumis-muotoja ei ole eritelty kovin laajasti, sillä asumisoikeusasuminen jäi tutkimuksessa lapsipuolen asemaan. Kyselyn perusteella ihmiset asuvat mielellään omistusasunnossa, vuokra-asuminen koetaan väliaikaiseksi pahaksi. Asumisoikeus tai osuustoiminnallinen asuminen sen sijaan ei noussut kyselyssä ollenkaan esille, joka hieman hämmästytti minua.
Mielestäni asumismuodoissa on monentyyppisiä vaihtoehtoja hyödyntämättä. Entistä yksilöllisemmät, mutta samalla yhteisöllisemmät yksilöt ovat jo osin hyödyntäneet yhteistyön mahdollisuutta ja perustaneet uudentyyppisiä asumismuotoja. Yhteisöllisyyttä tukevia rakenteita on rakennettu jo vuosikymmeniä, mutta lopulta vaaditaan myös ihmi-siä osallistumaan ja toimimaan. Ilman yksilöiden mielipidettä luodut rakennusprojektit ovat kohdanneet voimakasta vastusta, jolloin yksilöiden huomioonottaminen korostuu entisestään. Tulevaisuus näyttää, miten monimuotoiseksi ja samalla yksilölliseksi asuminen voi Suomessa kehittyä.
VIITTEET
(1) asunto-osuustoiminnasta ja osuustoiminnallisen asumisen historiasta: katso esimerkiksi Laurinkari, 2004, 96; Craig, 1993.
(2) Esimerkiksi Helsingin kehitys on kääntynyt entistä eriarvoisempaan suuntaan, ks. Kortteinen & Vaattovaara 2000.
(3) NIMBY –ilmiö eli ”not in my backyard”, joka tarkoittaa käännettynä: ei minun takapi-halleni. Nimby -ilmiö voidaan ymmärtää myös muutosvastarinnaksi.
LÄHTEET
Anttonen, A. 1989. Tarina Tuulenkylästä. Raportti asuinyhteisön synnystä ja arjesta. Asuntohallitus, tutkimus- ja suunnitteluosasto. Asuntotutkimuksia 3/1989. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Bauman, Z. 1995. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford: Black-well.
Castells, M. 2001. The Rise of The Network Society. Second Edition. Oxford: Black-well.
Craig, D. 1993. The Nature of Co-operation. Montréal: Black Rose Books.
Holstila, E. 1993. Kaupunkirakenne ja sen tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaih-toehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 80-96.
Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Asuminen. Teoksessa Koivula, U-M., Lehtimäki, H., Aukee, R., Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Monimuotoinen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY, 110-129.
Karisto, A. 2000. Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Palmenia, 192-218.
Kivistö, T. 1993. Lähiöiden tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväsky-lä: Asuntohallitus, 97-107.
Kortteinen, M. & Vaattovaara, M. 2000. Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on käänty-nyt. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Pal-menia, 243-262.
Kosonen, M. & Tervamäki, E. 1989. Kommunikointiyhteiskunnan aluejärjestelmä, Kuopion asema kansainvälistyvässä Suomessa. Helsingin yliopiston maantieteen laitok-sen julkaisuja B 34.
Laakso, S. & Loikkanen, H. 1997. Asuntomarkkinat ja asumisen taloudellinen ohjaus. VATT¬-keskustelualoitteita 140:1997. Viitattu 26.2.2005. http://www.vatt.fi/julkaisut/k/k140.pdf
Lankinen, M. 1993. Alueelliset asuntomarkkinat 1990-luvulla. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 24-33.
Laurinkari, J. 2004. Osuustoiminta. Utopiasta kansainvälisen yrittämisen muodoksi. Kuopio: Suomen Graafiset Palvelut Oy.
Lähdesmäki, S. 1997. Ikääntyvien asuminen ja asumisviihtyvyys. Kuopion yliopisto. Sosiaalitieteellinen tiedekunta. Pro gradu –tutkielma.
Oikeusministeriö. 2005a. Laki asunto-olojen kehittämisestä. 29.11.1985/919. FINLEX. Edita Publishing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1985/19850919
Oikeusministeriö. 2005b. Suomen perustuslaki. 11.6.1999/731. FINLEX. Edita Publish-ing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731
Paasivirta, A. 1991. Suomen alueellinen uudistusstrategia. Aluepoliittisen selvitysmie-hen ehdotus aluepolitiikan uudistamiseksi. Sisäasiainministeriö, Kunta- ja aluekehitys-osasto, moniste 18.
Parjanne, M-L. 2004. Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautumi-nen eri hallinnonaloilla. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 3.3.2005. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2004/10/hu1096978871837/passthru.pdf
Päivänen, J., Saarikoski, P. & Virrankoski, L. 2004. Elämänkaarikortteli: kohti sosi-aalisesti kestävää asumista ja kaupunkielämää. Helsinki: Ympäristöministeriö; Edita publishing. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=92635&lan=FI
Salmela, M. Asuinalueella koettu turvattomuus lisää lapsiperheiden muuttohaluja. Helsingin Sanomat 23.2.2005, C1.
Saarenheimo, U. 1993. Esipuhe. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. (toim.). Asumi-sen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohalli-tus, 5-6.
Strandell, A. 2005. Asukasbarometri 2004. Asukaskysely suomalaisista asuinympäris-töistä. Helsinki: Ympäristöministeriö. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=120388&lan=FI
Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Ympäristöministeriö. 2005. Tehtävät ja tavoitteet. Viitattu 24.2.2005. http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=490&lan=fi
22.9.2008
Aikuiskoulutuksen suunnittelun lähtökohdat
Koulutussuunnitelma: Valmentavan kurssin järjestäminen ikääntyneille väestöryhmille, tavoitteeksi atk-ajokortti.
Kohderyhmä
Vuonna 2000 toteutetun aikuiskoulutusta koskevan kyselytutkimuksen mukaan suurin osa vastaajista (27 %) koki tarvitsevansa tietotekniikan hyväksikäyttöön liittyvää koulutusta (Tilastokeskus 2005). Kysyntä tietoteknisiä taitoja kohtaan tuskin on vähentynyt, vaikka kyselystä onkin kulunut jo viisi vuotta aikaa.
Samassa kyselytutkimuksessa on kartoitettu myös koulutuksen ja iän vaikutusta tietokoneen käyttöön. Oheisen taulukon (taulukko 1) mukaan nuoret ja nuoret aikuiset sekä korkea asteen koulutuksen suorittaneet käyttävät tietokonetta kaikista eniten. Huomionarvoista on se, että tietokoneen käyttö vähenee huomattavasti 45 ikävuoden jälkeen. Osasyy käytön vähenemiseen voi olla juuri puuttuvat taidot. Näin ollen juuri yli 45-vuotiaiden keskuudessa voisi olettaa olevan kiinnostusta atk-taitojen kouluttautumiseen.
Toisaalta aikuiskoulutuksen kentällä ongelmana on tällä hetkellä juuri se, että aikuiskoulutukseen osallistuvat vähiten juuri ne, joiden koulutustaso on lähtökohtaisesti heikko (Opetusministeriö 2004, 49). Nykyaikana tietoteknisiä taitoja tarvitaan niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Nykynuoret oppivat käyttämään tietokoneita jo pienestä pitäen, kun taas vanhempien ikäpolvien on täytynyt opetella käyttämään uutta tekniikkaa vanhemmalla iällä. Tietoteknisten taitojen opettaminen myös iäkkäämmille sukupolville tukee elinikäistä oppimista ja antaa opiskelijoille valmiuksia jatkokouluttautumiseen.
Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan myös asenteet tietoteknisten taitojen opiskeluun olivat mielenkiintoisia. Tärkeimpinä oppimiskeinoina nimittäin pidettiin ”yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista” sekä oppimista ”työtovereiden, ystävien tai perheenjäsenten” avulla (Tilastokeskus 2005). Huomionarvoista tässä on se, että aika harva hakeutuu koulutukseen oppiakseen atk-taitoja. Osasyy koulutukseen hakeutumattomuutta kohtaan voi olla esimerkiksi se, ettei sopivaa atk-koulutusta ole tarjolla. Asennemuutoksen paikka oppimisen suhteen on kuitenkin tarpeen, sillä yrityksen ja erehdyksen kautta opiskelu tuskin on kovin tehokas tapa oppia käyttämään uutta teknologiaa.
Lisäksi koulutusta suunnattaessa ikääntyneille väestönosille, tulee huomioida mahdollinen motivaation vähäisyys sekä nuorempia ikäluokkia vähäisempi usko koulutukseen (Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän mietintö 2002, 110). Suurena haasteena juuri tämän tyylisessä atk-koulutuksessa on motivoida opiskelijat uuden oppimiseen. Moni iäkkäämpi voi esimerkiksi kokea, ettei hän jaksa opiskella uutta, tai ettei hän tee atk-taidoilla enää mitään.
Koulutuksen tavoitteet
Koulutuksen yleisenä tavoitteena on antaa opiskelijalle valmiudet suorittaa atk-ajokorttitutkinto. Atk-ajokorttitutkinto mittaa opiskelijan tietoteknisiä taitoja ja sen avulla opiskelija voi osoittaa hallitsemansa osa-alueet. Ajokorttitutkinto on näyttökokeena suoritettava koe, jonka lähtökohtana on ajan tasalla oleva tutkinto ja työelämän tarpeita mittaavat näyttökokeet (Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry 2005). Koulutuksen yhteydessä ei suoriteta itse tutkintoa, vaan jokainen opiskelija saa koulutuksen avulla hyvät valmiudet tutkinnon suorittamiseen myöhemmin.
Päätavoitteen lisäksi koulutuksen avulla opiskelijoille pyritään antamaan perusvalmiudet atk-taitoihin. Vaikka atk-ajokortti onkin hyvin työelämälähtöinen, ei työelämälähtöisyys ole pääasia tässä koulutuksessa. Ikääntyneille opiskelijoille on työelämälähtöisyyden ohella tärkeää kokea uuden oppiminen (elinikäinen oppiminen tavoitteena) sekä luoda samalla uskoa koulutukseen.
Tietoteknisten taitojen koulutusta tarjotaan monessa paikassa Kuopion seudulla, myös atk-ajokorttia varten on olemassa koulutusta (myös esimerkiksi ”atk-passi”). Suurimpana puutteena jo olemassa olevassa koulutuksessa voidaan ensisijaisesti pitää sitä, ettei koulutusta ole juurikaan räätälöity opiskelijoille. Tämän koulutuksen tavoitteena on tarjota opiskelijoille yksilölähtöinen ja mahdollisimman henkilökohtainen koulutuspaketti, josta myös ikääntyneempi opiskelija voi suorittaa tarvitsemiaan opintoja.
Koulutuksen sisällöt
Opetus pyritään järjestämään mahdollisimman opiskelijalähtöisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijat pyritään jakamaan aiemman osaamisen perusteella tasoryhmiin. Voi olla, että osalla opiskelijoista on hyvät tietotekniset taidot, vaikka he eivät olisi suorittaneet ns. ajokorttitutkintoja tietotekniikassa.
Jos syntyy useampia eri tasoisia opiskelijaryhmiä, voidaan opetusta jakaa esimerkiksi TIEKE:n (2005) tekemän jaottelun mukaisesti:
· @-kortti, jonka keskeisiä sisältöalueita ovat mm. tietoyhteiskunnassa tarvittavat perusvalmiudet, kuten etätyöskentely ja –opiskelu sekä sähköinen asiointi.
· A-kortti, jonka keskeisiä sisältöalueita ovat mm. hyötykäyttäjän valmiudet. Tietoja ja taitoja syvennetään hieman @-korttia syvemmällä. A-korttiin sisältyy keskeisimmät tietotekniikan osa-alueet ja antaa opiskelijalle valmiudet itsenäiseen työskentelyyn niin vapaa-ajalla kuin työelämässä.
· AB-kortti on suunnattu vaativammalle tietokoneen käyttäjälle. AB-ajokortti poikkeaa aiemmista ajokorteista vaativammalla tasollaan, minkä lisäksi AB-ajokortti koostuu pääasiassa valinnaisista osa-alueista.
Ajokorttien tasot ovat portaittain eteneviä. @-kortti palvelee erityisesti aloittelevia tietokoneen käyttäjiä, ja se voi toimia esimerkiksi välietappina tavoiteltaessa tietokoneen käyttäjän A-ajokorttia. AB-ajokortissa on esivaatimuksena A-ajokortin aiempi suorittaminen.
Tieken (2005) suositukset ajokorttien laajuuksista ovat:
· @-kortin laajuus on 3 opintoviikkoa (~ 4,5 opintopistettä)
· A-kortin laajuus on 5 opintoviikkoa (~7,5 opintopistettä)
· AB-kortin laajuus on 5 opintoviikkoa (~ 7,5 opintopistettä).
Huomionarvoista atk-ajokortin sisällöissä on myös se, yksittäinen tutkinto rakentuu opintomoduuleista, joita ei ole pakko suorittaa yhdessä ja samassa organisaatiossa yhdellä kertaa. Tämä mahdollistaa opiskelijan henkilökohtaisen suunnittelun ja aikataulun.
Opiskelijoiden mieltymyksiä ja yksilöllisyyttä pyritään edistämään siten, että vaikka koulutuksella on selkeä virallinen tavoitteisto, voidaan siitä ryhmittäin hieman poiketa. Tällöin voidaan käyttää esimerkiksi ongelmalähtöistä oppimista, jolloin opiskelijaryhmittäin hyödynnetään tosielämän atk-ongelmia. Ketään opiskelijoista ei pakoteta suorittamaan itse tutkintoa, vaikka koulutus antaakin erinomaiset valmiudet sen suorittamiseen.
Koulutuksen toteutus
Opiskelijoita pyydetään hakuvaiheessa täyttämään Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksen laatima alkukysely (1), jonka perusteella voidaan kartoittaa opiskelijoiden osaamistaso. Jos koulutukseen hakeutuu paljon opiskelijoita, heidät voidaan jakaa tasoittain opiskelijaryhmiin.
Koska koulutuksen suunnittelijalla ei ole valmiuksia toimia kouluttajana, tarvitaan koulutukselle tietenkin ammattitaitoinen opettaja. Jos lähipiiristä ei sattuisi löytymään tarpeeksi taitavaa kouluttajaa, olisi mahdollista esimerkiksi pyytää tarjouspyyntö keskeisiltä koulutuksen järjestäjiltä ja toimijoilta Kuopion seudulla.Koulutuksen toteutuksen kannalta on tärkeää, että opiskelijoilla on käytettävissään tietokone. Lisäksi jo opetuksen aikana tarvitaan opiskelijaryhmille atk-tilat nykyaikaisine valmiuksineen. Riippuen valitusta kouluttajasta, voi olla, että koulutusta varten tulee vuokrata erikseen tilat. Jos koulutuksen toteutuksessa päädyttäisiin tarjouspyyntöihin keskeisiltä koulutuksen järjestäjiltä, tarjouspyyntöön voisi yhdistää myös tilojen käytön. Useimmilla koulutuksen järjestäjillä voi olla omat atk-luokat, jolloin tiloja ei tarvitsisi erikseen hankkia. Lisäksi jotkut koulutuksen järjestäjät (2) käyttävät kannettavia tietokoneita, jolloin koulutusta voidaan järjestää hyvinkin erilaisissa tiloissa.
Koulutuksen päätyttyä opiskelijalla on valmiudet suorittaa itse näyttökoe haluamassaan paikassa. Pelkästään Kuopiossa opiskelijan on mahdollista suorittaa näyttökoe kahdeksassa eri paikassa ja Pohjois-Savon alueella jopa 20 eri paikassa (TIEKE:n suorituspaikkahaun mukaan). Tarvittaessa jo koulutuksen toteuttajaa etsittäessä samaan tarjouspyyntöön on mahdollista yhdistää myös itse tutkinnon suorittaminen. Tällöin opiskelijoiden ei itse tarvitse erikseen hankkia näyttökokeen vastaanottajaa, vaan koulutuksen päättyessä olisi mahdollista suorittaa itse näyttötutkinto.
Arviointi
Keskeisellä sijalla koulutuksen onnistuneisuudessa on tietenkin sekä opettajan että opiskelijoiden itsearviointi. Itsearvioinnin lisäksi opintojakson päättyessä opiskelijoilta kerätään kirjalllinen palaute, joka auttaa arvioinnin suorittamisessa. Riippuen opettajan lähtökohdista, ajokorttien osa-alueita voidaan pyrkiä testaamaan jo koulutuksen kuluessa, eikä pelkästään vain koulutuksen päättyessä.
Tässä koulutusohjelmassa yhdistyy useampi erityyppinen arviointi. Diagnostinen arviointi, jolla pyritään kartoittamaan lähtötilanne (Kauppi 1989, 62), suoritetaan jo ilmoittautumisvaiheessa. Tällöin opiskelijat voidaan jakaa osaamistasonsa mukaiseen ryhmään.
Formatiivisia mittauksia käytetään tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen mittaamiseen (Kauppi 1989, 63). Tässä koulutuksessa voidaan, jos kouluttaja niin tahtoo, suorittaa osa-alueiden formatiivista arviointia aina yksittäistä moduulia vastaavan opetuksen päättyessä. Toisaalta moduulit ovat verrattain pieniä kokonaisuuksia, joten formatiivinen arviointi ei ole välttämättömyys.
Summatiivinen arviointi, jossa arvioidaan yleisten tavoitteiden saavuttamista (Kauppi 1989, 63), suoritetaan koulutuksen päättyessä. Tällöin voidaan esimerkiksi kartoittaa opiskelijoiden halukkuutta suorittaa itse atk-ajokorttitutkinto. Koulutuksen päätavoitteenahan oli antaa opiskelijoille valmiudet suorittaa ko. tutkinto. Mitä enemmän opiskelijat ovat kiinnostuneita ja mitä useampi opiskelija suorittaa tutkinnon, sitä onnistuneempana koulutusta voidaan pitää.
Lähteet
Kauppi, A. 1989. Aikuiskoulutuksen suunnittelun kehityslinjoja. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.
Opetusministeriö. 2004. Koulutus ja tutkimus 2003-2008. Kehittämissuunnitelma. Opetusministeriön julkaisuja 2004:6. Viitattu 30.11.2005. http://www.minedu.fi/opm/koulutus/asiakirjat/kehittamissuunnitelma041203.pdf
Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän mietintö. 2002. Opetusministeriön työryhmien muistioita 3:2002. Viitattu 29.11.2005. http://www.minedu.fi/julkaisut/julkaisusarjat/3parlam_aikkoultr/3parlam_aikkoultr.pdf
Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry. 2005. Viitattu 30.11.2005. http://www.tieke.fi/tuotteet_ja_palvelut/tietokoneen_ajokortti/
Tilastokeskus. 2005. Päätuloksia julkaisusta ”Osallistuminen aikuiskoulutukseen. Aikuiskoulutustutkimus 2000.” Viitattu 28.11.2005. http://www.stat.fi/til/aku/2000/aku_2000_2004-05-31_kat_001.html
18.9.2008
Minkälainen on oikeudenmukainen yhteiskunta? Arvioni Rawlsin keskeisistä näkemyksistä
Jarkko Martikainen (2008, 17–18; ks. liite 1) pohtii vastikään julkaistussa runokokoelmassaan oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvon jakautumista yhteiskunnassa. Martikaisen runosta löytyy selkeitä viitteitä Rawlsin esittämään käsitykseen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja oikeudenmukaisuusteoriasta. Martikainen vaikuttaa ensi alkuun kahdesta mainitusta ajattelijasta synkemmältä: tasa-arvoista yhteiskuntaa ei ole mahdollista saavuttaa ihmisten eläessä – tasa-arvoisuus on vallalla vain syntyessämme ja kuolles-samme. Martikainen vaikuttaa ainakin edellä lainatun runon perusteella lukeneen Rawl-sin vuonna 1971 esittämän oikeudenmukaisuusteorian perusteellisesti.
Rawls (1988, 17) määrittelee uraa uurtavassa teoksessaan yhteiskunnallisen oikeuden-mukaisuuden koskemaan ensisijaisesti yhteiskunnan perusrakennetta. Erityisen kiinnostuksen kohteena tällöin on se, miten yhteiskunnan instituutiot jakavat perusoikeuksia ja niihin liittyviä velvollisuuksia (mt.). Lisäksi kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisten yhteistoiminnasta syntyvä hyöty jaetaan ihmisten kesken (mt.).
Pelkkä oikeuksien ja velvollisuuksien jakautumisen tarkasteleminen ei kuitenkaan riitä yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden tarkastelussa. Lisäksi tulee ottaa huomioon yksi-löiden erilaisiin asemiin liittyvät tekijät. Rawls (1988, 17) tarkentaakin teoriaansa ottamalla huomioon erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin syntyvien ihmisten erilaiset elämänodotukset, jota poliittinen järjestelmä sekä sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet määrittävät. Martikainen (2008, 17) kirjoittaa runossaan kykyjen haitarista, minkä lisäk-si sukujen rasitteet joko hiertävät yksilön mahdollisuuksia menestyä tai suovat lahjan siihen. Hänen runossa epätasa-arvon lisääntyminen alkaa siitä hetkestä, kun ”vartutaan.”
Kuinka sitten olisi mahdollista pohtia yhteiskunnallista tasa-arvoa jos epätasa-arvo valtaa alaa heti syntymän ja kuoleman välillä? Rawls (1988, 19–22) esittää yhtäältä filosofian perinteistä kohoavan näkemyksen, mutta toisaalta uraauurtavan ajatuksen yhteiskunnallisesta sopimuksesta. Rawlsin käsitys yhteiskuntasopimuksesta on siinä mielessä yhteiskuntafilosofiassa perinteinen, että se on suoraa jatkoa Locken, Rousseaun ja Kan-tin tuotannossa esitetyille ajatukselle yhteiskunnallisesta sopimuksesta (mt.; Graham 2006, 15–16). Huomion arvoista on se, että Rawls mainitsee Hobbesin pelkästään ala-viitteessä (ks. Rawls 1988, 19).
Graham (2006, 16–20) esittää Hobbesin Leviathanissa esittämän teorian(1) haasteina Rawlsin näkökulmasta kaksi seikkaa. Ensinnäkin valtion (ns. pakottaja, enforcer) läsnäolo ei periaatteellisesti poista yksilöiden oman edun tavoittelua (mt., 18). Tämä aiheuttaa epävarmuutta poliittisessa järjestyksessä, koska kukaan ei voi olla täysin varma noudattavatko toiset lakeja tai maksavatko he esimerkiksi veroja (mt.). Tällöin olisi suotavaa, että ihmiset olisivat sekä rationaalisia oman eduntavoittelijoita että järkeviä ottamaan huomioon ne rajoitukset, jotka vähentävät oman eduntavoittelua (mt.). Rawlsille oikeudenmukaisuuden periaatteet ovat välttämättömiä juuri siksi, että ihmiset ovat rationaalisuuden lisäksi mahdollisesti myös järkeviä (mt.).
Toiseksi Rawlsin näkökulma poikkeaa klassisesta yhteiskuntasopimuksenteoriasta. Siitä, että ns. luonnontila (esim. Hobbesin käsitys kaikkien sodasta kaikkia vastaan) on aina järjestäytynyttä yhteiskuntaa huonompi, ei suoranaisesti voida Rawlsin mukaan johtaa näkemystä, että kansalaiset ovat velvollisia noudattamaan yhteiskuntasopimusta (Graham 2006, 18). Rawls ei kuitenkaan kiistä edellä esitettyä väitettä – se toimii pikemminkin lähtökohtana oikeudenmukaisuusteorialle, koska yhteistyön hyödyt saattavat jakautua epäoikeudenmukaisesti, mikä taasen aiheuttaa poliittista epävakautta (mt., 19–20).
Uraa uurtava Rawlsin käsitys on siinä mielessä, että se on kohtuullisen selkeä yritys edellä mainitut ongelmat. Samalla se on yritys ratkaista Martikaisen runossaan esittämä ongelma: kuinka toimia, kun elävässä yhteiskunnassa on niin paljon epäoikeudenmukai-suutta? Rawls muotoilee teoriansa siten, että se ottaa huomioon edellä esitetyt näkökulmat. Ratkaisu on vähintäänkin omaperäinen.
Rawlsin teoriassa korostuu näkemys ja määritelmä ihmisistä sekä oman edun tavoitteli-joina että yhteistoimintaan osallistujina. Alkuasetelmassa määriteltävä alkusopimus koskee yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (1988, 19). Keskei-senä ajatuksena tällöin on, että ihmiset joutuvat tähän sopimukseen sitoutuessaan poh-timaan niitä ehtoja, rajoituksia ja periaatteita, joihin järkevä ihminen sitoutuisi vastaavankaltaisessa tilanteessa (mt.).
Rawls (1988, 23) nimittää edellä kuvattua sopimuksen solmimistilannetta, joka avaa vanhaan ongelmaan uudenlaisen näkökulman, alkuasetelmaksi (engl. The Original Posi-tion). Kyseinen tilanne on siis täysin hypoteettinen, mutta sillä pyritään kuvaamaan sellaista alkuehtojen suunnittelutilaisuutta, jossa tasa-arvoisen yhteiskunnan koko tulevaisuus on pohdittavana. Tätä tilaisuutta ei tule sekoittaa yhteiskunnan tai hallitusmuo-don solmimistilanteeksi. Alkuasetelma on sen sijaan hypoteettinen tilanne, jonka avulla on mahdollista pohtia niitä reunaehtoja, jotka omaa etuaan ajavat ja järkevät yksilöt hyväksyisivät, kun he pohtisivat yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (mt., 19). Konkreettisimmillaan kyse on sen määrittelemisestä, mitä ihmisten keskuudessa pidetään oikeudenmukaisena ja mitä ei (mt., 19–20). Kyseessä ei ole siis mitenkään helppo tai vaatimaton suunnittelupalaveri.
Rawls asettaa alkuasetelmalle rajoitteita, joita voidaan nimittää tietämättömyyden verhoksi (engl. Veil of Ignorance). Tällöin kukaan tilanteeseen osallistujista ei tiedä identiteettiään so. paikkaansa yhteiskunnassa, luokka-asemaansa tai sosiaalista statustaan. Lisäksi luontaisten avujen tai kykyjen jakautuminen, kuten älykkyyden tai ruumiinvoimien, ei ole osallistujien tiedossa. Tietämättömyyden verho on niin peittävä, että osallistujat eivät kykene näkemään tai tietämään oman hyvän käsityksiään tai erityisiä sieluntaipumuksiaan. (Rawls 1988, 20; Graham 2006, 21)
Yksilöiden ja toisten henkilökohtaisten ominaisuuksien verhoamisella on Rawlsin teori-assa tärkeä merkitys. Tietämättömyys aiheuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sen, että yksilöt joutuvat oikeasti pohtimaan toisen rooliin tai identiteettiin asettautumista (Graham 2006, 21). Verhon merkitystä selventää Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa määritelmä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuudesta. Rawls (1988, 20) määritteleekin oikeudenmukaisuuden reiluksi peliksi (engl. fair play). ”Oikeudenmukaisuus reiluna pelinä” tarkoittaa juuri alkutilanteen reiluutta (mt.). Alkutilanne on tällöin status quo (tasapainotila), minkä takia siinä sovitut sopimukset ovat reiluja (mt.).
Rawls listaa teoksessaan perinteisten oikeukenmukaisuuskäsitysten listan alkutilanteen ihmisille pohdittavaksi. Rawlsin (1988, 80–81) mukaan alkuasetelman vaihtoehdot ovat seuraavat:
1. Jokaisen on toimittava oikeudenmukaisesti, paitsi minun (vapaamatkustaja).
2. Kaikkien on palveltava minun etuani (ensimmäisen persoonan diktatuuri).
3. Jokaisen on lupa edistää etujaan mielensä mukaan (yleinen egoistinen käsitys).
4. Määrittää kokonaishyödyn ja tasajakoperiaatten painosuhteet (klassinen utilitarismi).
5. Määrittää keskimääräisen hyödyn ja oikaisuperiaatteen painosuhteet.
6. Keskimääräisen hyödyn periaate.
7. Keskimääräisen hyödyn periaate rajaehtona se, että määrätyn vähimmäistoimeentulon säilymisestä huolehditaan.
8. Täydellistymisperiaate
9. Määrittää jonkin prima facie -periaatteiden luettelon painosuhteet (intuitionismi).
10. Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta sarjajärjestyksessä.
(Grahamin 2006, 43 esittämän jaottelun mukaisesti)
Rawlsin mukaan lähtötilanteessa tai alkuasetelmassa olevat järkevät ihmiset valitsisivat kaksi hieman erilaista periaatetta. Yksinkertaisimmillaan näiden periaatteiden tarkoituk-sena on vapaaehtoisesti houkutella mukaan kaikki yhteiskunnan jäsenet, myös huono-osaiset. Rawlsin esittelemien kahden periaatteen ollessa voimassa ei ole mahdollista luoda sellaisia instituutioita, jotka oikeuttaisivat instituutiot sillä hyvinvoinnin maksimoimisen perusteella. Ensimmäinen periaate vaatii perusoikeuksien ja -velvollisuuksien jakamista tasan (Rawls 1988, 21.) Rawls määrittelee periaatteet ns. sanakirjajärjestykseen, jolloin ensimmäinen edeltää toista, eikä järjestystä tule rikkoa lisäämällä esimerkiksi taloudellisia etuja (mt., 47). Rawls muotoilee ensimmäisen periaatteen seuraavasti: ”jokaisella ihmisellä on oleva yhtäläinen oikeus laajimpaan mahdolliseen perusvapauteen, joka on sovitettavissa yhteen muiden samanlaisen vapauden kanssa” (mt., 46.) Rawlsin ensimmäisen periaatteen tarkoituksena on taata mahdollisimman laaja, yhtäläinen vapaus kaikille.
Toisen periaatteen mukaan sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden ilmaukset (erisuu-ri varallisuus, määräysvalta) ovat oikeudenmukaisia vain jos niistä vastineena tulee korvaavia etuja kaikille ja erityisesti huono-osaisimmille yhteiskunnan jäsenille (Rawls 1988, 21). Rawlsin (mt., 46) toinen periaate on kaksiosainen: ”yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on järjestettävä sellaisiksi, (a) että on järkeenkäypää odottaa niistä etua jokaiselle ja (b) että ne liittyvät kaikille avoimiin asemiin ja virkoihin.” Rawlsin toisen periaatteen tarkoituksena on yhtäältä taata tasa-arvo ja toisaalta mahdollistaa yhtäläisten kykyjen hyödyntäminen yhteiskunnassa. Kahden periaatteen takia esimerkiksi muutamien suuremmat etuudet voidaan sallia vain ja ainoastaan jos sen ansiosta heikommassa asemassa olevien tilanne paranee, ns. eroperiaate (mt., 21). Rawls pyrkiikin periaatteillaan poistamaan Jarkko Martikaisen (2008) runossaan esittämät eriarvoisuutta luovat tekijät ”sukurasitteiden hiertämisen tai lahjoina loistamisen.”
Miltä Martikaisen väite ”ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta” sitten näyttäytyy tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa? Työskentelin aiemmin eräässä kehittämishankkeessa, jossa kehitettiin huumeongelmaisille monenlaista toimintaa. Moniongelmaisten päihteiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan heidän väitetään olevan suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Mikroskoopilla soisi etsittävän syrjäytyneempää ihmisryhmää yhteiskunnastamme, mutta silti heille ”ei kategorisesti saanut aloittaa uusia palveluja” (erästä viranhaltijaa lainaten), koska uhkakuvana on, että terveydenhuollon kustannukset ylittävät kunnan vuosittaisen budjetin.
Työssäni eräässä toisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisprojektissa olen päivittäin tekemisissä eriarvoisuuden kanssa. Yhteiskunnassamme esiintyvät eri sosiaaliryhmien välillä olevat terveyserot ovat uusimpien tutkimusten mukaan viime vuosina vain kärjistyneet (ks. esim. Palosuo ym. 2007). Vaikka suomalaisten terveydentila on monien mittareiden mukaan parantunut, sosioekonomiset terveyserot ovat pääosin säilyneet ennallaan tai jopa kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana (Palosuo ym. 2007). Vaatimuksena terveyspalvelujen järjestämisessä onkin esitetty, että heikommassa asemassa olevat olisi huomioitava paljon aiempaa paremmin (mt.). Järkevät ihmiset näin varmasti tekisivätkin alkuasetelman kaltaisessa tilanteessa, reaalimaailmassa vastaavan-kaltainen päätöksenteko vain näyttää olevan hivenen haasteellisempaa. Toivoa tietenkin sopii, että tasa-arvo saavutettaisiin ennen kuin kuolemme (vrt. Martikainen 2008).
Rawlsin teoriassa minua miellyttää erityisesti kahtalainen näkemys ihmisluonnosta. Yhtäältä Rawls korostaa yksilöiden oman edun ajamista, mikä viittaa homo oeconomi-cus -malliin ihmisestä. Homo oeconomicus käsitteenä näkee ihmisen korostuneen indi-vidualistisena ja rationaalisen hyödyn maksimoijana (käsitteestä, ks. Brazda, Kramer, Schediwy & Laurinkari 2007, 18–23). Toisaalta Rawlsin teoriassa on mahdollista nähdä yritys kuvata ihmiset myös homo cooperativus -käsitteen kautta, jolloin yksilöiden välinen yhteistoiminnallisuus korostuu. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että ihmiset toimivat aina jossain määrin solidaarisesti (Brazda ym. 2007, 27). Edellä esittämieni esimerkkien pohjalta tuntuu surulliselta ajatella, että oman edun ajaminen tuntuu olevan voimakkaasti valloilla yhteiskunnassamme. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on edelleen ajankohtainen.
Viitteet
(1) Hobbes esittää teoksessaan Leviathan perustelun poliittisen auktoriteetin rationaalisesta perustasta (Le-metti 2008). Hobbes korostaa kansalaisten kuuliaisuuden sidonnaisuutta hallitsijoiden kykyyn turvata kansalaisten elämä (mt.). Hobbesin Leviathania voidaankin tulkita yrityksenä ratkaista niin sanottu vangin dilemma (ks. Graham 2006, 16–20).
Kirjallisuus
Brazda, J., Kramer, J., Schediwy, R., Laurinkari, J. 2007. Taloudellinen ja sosiaalinen ihminen. Teoksessa Laurinkari, J. (toim.). Yhteisötalous. Helsinki: Palmenia, 17–32.
Graham, P. 2006. Rawls. Oxford: Oneworld.
Lemetti, J. 2008. Hobbes, Thomas. Filosofia.fi (Eurooppalaisen filosofian seura ry). Viitattu 8.4.2008. http://www.filosofia.fi/node/2743
Martikainen, J. 2008. 9 teesiä. Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Helsinki: Li-ke.
Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc
Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiak-kuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitat-tu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf
Palosuo, H., Koskinen, S., Lahelma, E., Prättälä, R., Martelin, T., Ostamo, A., Keski-mäki, I., Sihto, M., Talala, K., Hyvönen, E. & Linnanmäki, E. (toim.). 2007. Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Helsin-ki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 21.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2007/12/pr1200993384304/passthru.pdf
Rawls, J. 1988. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terhi Pursiainen. Juva: WSOY.
Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelu-jen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiik-ka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf
LIITE 1.
”SYNTYESSÄMME OLEMME TASA-ARVOISET...
Syntyessämme olemme tasa-arvoista porukkaa.
Vai sanooko joku ”tuossapa on pahannäköinen pienokainen”?
Tuuli kääntyy, alkaa epätasa-arvon aika.
Kun vartutaan, niin havaitaan
se täyttää kaiken maan.
Kykyjen haitarit ääntävät vaihtelevasti
joistain ei irtoa rumaakaan nuottia.
Saadaan ulkonäöt sokean varmuudella:
se ampui ne tikkatauluun konepistoolilla.
Sukurasitteet hiertävät hermostoissa
tai loistavat lahjoina kauas ajan taa!
Maa, ilma, vesi – vai silkkaa tulta?
Yksi niistä iloitsee, toinen kuorman tähteistä
valikoi mitä irti saa.
Ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta.
Vaan vaivihkaa tuuli vaihtaa suuntaa:
koskettaa tasa-arvottomista jokaista.
Hän joka oli eilen haalistuu pois kuvasta.
Kenen järki lakkaa leikkaamasta
kenen kauneus katoaa
kenen linna lokaan lakoaa
tai ei mistään mitään saa
kun loppu monin merkein
itsestänsä ilmoittaa
ja viimein
kuollessamme olemme tasa-arvoista porukkaa.”
(Martikainen 2008, 17–18)
Rawls (1988, 17) määrittelee uraa uurtavassa teoksessaan yhteiskunnallisen oikeuden-mukaisuuden koskemaan ensisijaisesti yhteiskunnan perusrakennetta. Erityisen kiinnostuksen kohteena tällöin on se, miten yhteiskunnan instituutiot jakavat perusoikeuksia ja niihin liittyviä velvollisuuksia (mt.). Lisäksi kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisten yhteistoiminnasta syntyvä hyöty jaetaan ihmisten kesken (mt.).
Pelkkä oikeuksien ja velvollisuuksien jakautumisen tarkasteleminen ei kuitenkaan riitä yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden tarkastelussa. Lisäksi tulee ottaa huomioon yksi-löiden erilaisiin asemiin liittyvät tekijät. Rawls (1988, 17) tarkentaakin teoriaansa ottamalla huomioon erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin syntyvien ihmisten erilaiset elämänodotukset, jota poliittinen järjestelmä sekä sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet määrittävät. Martikainen (2008, 17) kirjoittaa runossaan kykyjen haitarista, minkä lisäk-si sukujen rasitteet joko hiertävät yksilön mahdollisuuksia menestyä tai suovat lahjan siihen. Hänen runossa epätasa-arvon lisääntyminen alkaa siitä hetkestä, kun ”vartutaan.”
Kuinka sitten olisi mahdollista pohtia yhteiskunnallista tasa-arvoa jos epätasa-arvo valtaa alaa heti syntymän ja kuoleman välillä? Rawls (1988, 19–22) esittää yhtäältä filosofian perinteistä kohoavan näkemyksen, mutta toisaalta uraauurtavan ajatuksen yhteiskunnallisesta sopimuksesta. Rawlsin käsitys yhteiskuntasopimuksesta on siinä mielessä yhteiskuntafilosofiassa perinteinen, että se on suoraa jatkoa Locken, Rousseaun ja Kan-tin tuotannossa esitetyille ajatukselle yhteiskunnallisesta sopimuksesta (mt.; Graham 2006, 15–16). Huomion arvoista on se, että Rawls mainitsee Hobbesin pelkästään ala-viitteessä (ks. Rawls 1988, 19).
Graham (2006, 16–20) esittää Hobbesin Leviathanissa esittämän teorian(1) haasteina Rawlsin näkökulmasta kaksi seikkaa. Ensinnäkin valtion (ns. pakottaja, enforcer) läsnäolo ei periaatteellisesti poista yksilöiden oman edun tavoittelua (mt., 18). Tämä aiheuttaa epävarmuutta poliittisessa järjestyksessä, koska kukaan ei voi olla täysin varma noudattavatko toiset lakeja tai maksavatko he esimerkiksi veroja (mt.). Tällöin olisi suotavaa, että ihmiset olisivat sekä rationaalisia oman eduntavoittelijoita että järkeviä ottamaan huomioon ne rajoitukset, jotka vähentävät oman eduntavoittelua (mt.). Rawlsille oikeudenmukaisuuden periaatteet ovat välttämättömiä juuri siksi, että ihmiset ovat rationaalisuuden lisäksi mahdollisesti myös järkeviä (mt.).
Toiseksi Rawlsin näkökulma poikkeaa klassisesta yhteiskuntasopimuksenteoriasta. Siitä, että ns. luonnontila (esim. Hobbesin käsitys kaikkien sodasta kaikkia vastaan) on aina järjestäytynyttä yhteiskuntaa huonompi, ei suoranaisesti voida Rawlsin mukaan johtaa näkemystä, että kansalaiset ovat velvollisia noudattamaan yhteiskuntasopimusta (Graham 2006, 18). Rawls ei kuitenkaan kiistä edellä esitettyä väitettä – se toimii pikemminkin lähtökohtana oikeudenmukaisuusteorialle, koska yhteistyön hyödyt saattavat jakautua epäoikeudenmukaisesti, mikä taasen aiheuttaa poliittista epävakautta (mt., 19–20).
Uraa uurtava Rawlsin käsitys on siinä mielessä, että se on kohtuullisen selkeä yritys edellä mainitut ongelmat. Samalla se on yritys ratkaista Martikaisen runossaan esittämä ongelma: kuinka toimia, kun elävässä yhteiskunnassa on niin paljon epäoikeudenmukai-suutta? Rawls muotoilee teoriansa siten, että se ottaa huomioon edellä esitetyt näkökulmat. Ratkaisu on vähintäänkin omaperäinen.
Rawlsin teoriassa korostuu näkemys ja määritelmä ihmisistä sekä oman edun tavoitteli-joina että yhteistoimintaan osallistujina. Alkuasetelmassa määriteltävä alkusopimus koskee yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (1988, 19). Keskei-senä ajatuksena tällöin on, että ihmiset joutuvat tähän sopimukseen sitoutuessaan poh-timaan niitä ehtoja, rajoituksia ja periaatteita, joihin järkevä ihminen sitoutuisi vastaavankaltaisessa tilanteessa (mt.).
Rawls (1988, 23) nimittää edellä kuvattua sopimuksen solmimistilannetta, joka avaa vanhaan ongelmaan uudenlaisen näkökulman, alkuasetelmaksi (engl. The Original Posi-tion). Kyseinen tilanne on siis täysin hypoteettinen, mutta sillä pyritään kuvaamaan sellaista alkuehtojen suunnittelutilaisuutta, jossa tasa-arvoisen yhteiskunnan koko tulevaisuus on pohdittavana. Tätä tilaisuutta ei tule sekoittaa yhteiskunnan tai hallitusmuo-don solmimistilanteeksi. Alkuasetelma on sen sijaan hypoteettinen tilanne, jonka avulla on mahdollista pohtia niitä reunaehtoja, jotka omaa etuaan ajavat ja järkevät yksilöt hyväksyisivät, kun he pohtisivat yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (mt., 19). Konkreettisimmillaan kyse on sen määrittelemisestä, mitä ihmisten keskuudessa pidetään oikeudenmukaisena ja mitä ei (mt., 19–20). Kyseessä ei ole siis mitenkään helppo tai vaatimaton suunnittelupalaveri.
Rawls asettaa alkuasetelmalle rajoitteita, joita voidaan nimittää tietämättömyyden verhoksi (engl. Veil of Ignorance). Tällöin kukaan tilanteeseen osallistujista ei tiedä identiteettiään so. paikkaansa yhteiskunnassa, luokka-asemaansa tai sosiaalista statustaan. Lisäksi luontaisten avujen tai kykyjen jakautuminen, kuten älykkyyden tai ruumiinvoimien, ei ole osallistujien tiedossa. Tietämättömyyden verho on niin peittävä, että osallistujat eivät kykene näkemään tai tietämään oman hyvän käsityksiään tai erityisiä sieluntaipumuksiaan. (Rawls 1988, 20; Graham 2006, 21)
Yksilöiden ja toisten henkilökohtaisten ominaisuuksien verhoamisella on Rawlsin teori-assa tärkeä merkitys. Tietämättömyys aiheuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sen, että yksilöt joutuvat oikeasti pohtimaan toisen rooliin tai identiteettiin asettautumista (Graham 2006, 21). Verhon merkitystä selventää Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa määritelmä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuudesta. Rawls (1988, 20) määritteleekin oikeudenmukaisuuden reiluksi peliksi (engl. fair play). ”Oikeudenmukaisuus reiluna pelinä” tarkoittaa juuri alkutilanteen reiluutta (mt.). Alkutilanne on tällöin status quo (tasapainotila), minkä takia siinä sovitut sopimukset ovat reiluja (mt.).
Rawls listaa teoksessaan perinteisten oikeukenmukaisuuskäsitysten listan alkutilanteen ihmisille pohdittavaksi. Rawlsin (1988, 80–81) mukaan alkuasetelman vaihtoehdot ovat seuraavat:
1. Jokaisen on toimittava oikeudenmukaisesti, paitsi minun (vapaamatkustaja).
2. Kaikkien on palveltava minun etuani (ensimmäisen persoonan diktatuuri).
3. Jokaisen on lupa edistää etujaan mielensä mukaan (yleinen egoistinen käsitys).
4. Määrittää kokonaishyödyn ja tasajakoperiaatten painosuhteet (klassinen utilitarismi).
5. Määrittää keskimääräisen hyödyn ja oikaisuperiaatteen painosuhteet.
6. Keskimääräisen hyödyn periaate.
7. Keskimääräisen hyödyn periaate rajaehtona se, että määrätyn vähimmäistoimeentulon säilymisestä huolehditaan.
8. Täydellistymisperiaate
9. Määrittää jonkin prima facie -periaatteiden luettelon painosuhteet (intuitionismi).
10. Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta sarjajärjestyksessä.
(Grahamin 2006, 43 esittämän jaottelun mukaisesti)
Rawlsin mukaan lähtötilanteessa tai alkuasetelmassa olevat järkevät ihmiset valitsisivat kaksi hieman erilaista periaatetta. Yksinkertaisimmillaan näiden periaatteiden tarkoituk-sena on vapaaehtoisesti houkutella mukaan kaikki yhteiskunnan jäsenet, myös huono-osaiset. Rawlsin esittelemien kahden periaatteen ollessa voimassa ei ole mahdollista luoda sellaisia instituutioita, jotka oikeuttaisivat instituutiot sillä hyvinvoinnin maksimoimisen perusteella. Ensimmäinen periaate vaatii perusoikeuksien ja -velvollisuuksien jakamista tasan (Rawls 1988, 21.) Rawls määrittelee periaatteet ns. sanakirjajärjestykseen, jolloin ensimmäinen edeltää toista, eikä järjestystä tule rikkoa lisäämällä esimerkiksi taloudellisia etuja (mt., 47). Rawls muotoilee ensimmäisen periaatteen seuraavasti: ”jokaisella ihmisellä on oleva yhtäläinen oikeus laajimpaan mahdolliseen perusvapauteen, joka on sovitettavissa yhteen muiden samanlaisen vapauden kanssa” (mt., 46.) Rawlsin ensimmäisen periaatteen tarkoituksena on taata mahdollisimman laaja, yhtäläinen vapaus kaikille.
Toisen periaatteen mukaan sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden ilmaukset (erisuu-ri varallisuus, määräysvalta) ovat oikeudenmukaisia vain jos niistä vastineena tulee korvaavia etuja kaikille ja erityisesti huono-osaisimmille yhteiskunnan jäsenille (Rawls 1988, 21). Rawlsin (mt., 46) toinen periaate on kaksiosainen: ”yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on järjestettävä sellaisiksi, (a) että on järkeenkäypää odottaa niistä etua jokaiselle ja (b) että ne liittyvät kaikille avoimiin asemiin ja virkoihin.” Rawlsin toisen periaatteen tarkoituksena on yhtäältä taata tasa-arvo ja toisaalta mahdollistaa yhtäläisten kykyjen hyödyntäminen yhteiskunnassa. Kahden periaatteen takia esimerkiksi muutamien suuremmat etuudet voidaan sallia vain ja ainoastaan jos sen ansiosta heikommassa asemassa olevien tilanne paranee, ns. eroperiaate (mt., 21). Rawls pyrkiikin periaatteillaan poistamaan Jarkko Martikaisen (2008) runossaan esittämät eriarvoisuutta luovat tekijät ”sukurasitteiden hiertämisen tai lahjoina loistamisen.”
Miltä Martikaisen väite ”ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta” sitten näyttäytyy tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa? Työskentelin aiemmin eräässä kehittämishankkeessa, jossa kehitettiin huumeongelmaisille monenlaista toimintaa. Moniongelmaisten päihteiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan heidän väitetään olevan suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Mikroskoopilla soisi etsittävän syrjäytyneempää ihmisryhmää yhteiskunnastamme, mutta silti heille ”ei kategorisesti saanut aloittaa uusia palveluja” (erästä viranhaltijaa lainaten), koska uhkakuvana on, että terveydenhuollon kustannukset ylittävät kunnan vuosittaisen budjetin.
Työssäni eräässä toisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisprojektissa olen päivittäin tekemisissä eriarvoisuuden kanssa. Yhteiskunnassamme esiintyvät eri sosiaaliryhmien välillä olevat terveyserot ovat uusimpien tutkimusten mukaan viime vuosina vain kärjistyneet (ks. esim. Palosuo ym. 2007). Vaikka suomalaisten terveydentila on monien mittareiden mukaan parantunut, sosioekonomiset terveyserot ovat pääosin säilyneet ennallaan tai jopa kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana (Palosuo ym. 2007). Vaatimuksena terveyspalvelujen järjestämisessä onkin esitetty, että heikommassa asemassa olevat olisi huomioitava paljon aiempaa paremmin (mt.). Järkevät ihmiset näin varmasti tekisivätkin alkuasetelman kaltaisessa tilanteessa, reaalimaailmassa vastaavan-kaltainen päätöksenteko vain näyttää olevan hivenen haasteellisempaa. Toivoa tietenkin sopii, että tasa-arvo saavutettaisiin ennen kuin kuolemme (vrt. Martikainen 2008).
Rawlsin teoriassa minua miellyttää erityisesti kahtalainen näkemys ihmisluonnosta. Yhtäältä Rawls korostaa yksilöiden oman edun ajamista, mikä viittaa homo oeconomi-cus -malliin ihmisestä. Homo oeconomicus käsitteenä näkee ihmisen korostuneen indi-vidualistisena ja rationaalisen hyödyn maksimoijana (käsitteestä, ks. Brazda, Kramer, Schediwy & Laurinkari 2007, 18–23). Toisaalta Rawlsin teoriassa on mahdollista nähdä yritys kuvata ihmiset myös homo cooperativus -käsitteen kautta, jolloin yksilöiden välinen yhteistoiminnallisuus korostuu. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että ihmiset toimivat aina jossain määrin solidaarisesti (Brazda ym. 2007, 27). Edellä esittämieni esimerkkien pohjalta tuntuu surulliselta ajatella, että oman edun ajaminen tuntuu olevan voimakkaasti valloilla yhteiskunnassamme. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on edelleen ajankohtainen.
Viitteet
(1) Hobbes esittää teoksessaan Leviathan perustelun poliittisen auktoriteetin rationaalisesta perustasta (Le-metti 2008). Hobbes korostaa kansalaisten kuuliaisuuden sidonnaisuutta hallitsijoiden kykyyn turvata kansalaisten elämä (mt.). Hobbesin Leviathania voidaankin tulkita yrityksenä ratkaista niin sanottu vangin dilemma (ks. Graham 2006, 16–20).
Kirjallisuus
Brazda, J., Kramer, J., Schediwy, R., Laurinkari, J. 2007. Taloudellinen ja sosiaalinen ihminen. Teoksessa Laurinkari, J. (toim.). Yhteisötalous. Helsinki: Palmenia, 17–32.
Graham, P. 2006. Rawls. Oxford: Oneworld.
Lemetti, J. 2008. Hobbes, Thomas. Filosofia.fi (Eurooppalaisen filosofian seura ry). Viitattu 8.4.2008. http://www.filosofia.fi/node/2743
Martikainen, J. 2008. 9 teesiä. Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Helsinki: Li-ke.
Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc
Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiak-kuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitat-tu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf
Palosuo, H., Koskinen, S., Lahelma, E., Prättälä, R., Martelin, T., Ostamo, A., Keski-mäki, I., Sihto, M., Talala, K., Hyvönen, E. & Linnanmäki, E. (toim.). 2007. Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Helsin-ki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 21.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2007/12/pr1200993384304/passthru.pdf
Rawls, J. 1988. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terhi Pursiainen. Juva: WSOY.
Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelu-jen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiik-ka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf
LIITE 1.
”SYNTYESSÄMME OLEMME TASA-ARVOISET...
Syntyessämme olemme tasa-arvoista porukkaa.
Vai sanooko joku ”tuossapa on pahannäköinen pienokainen”?
Tuuli kääntyy, alkaa epätasa-arvon aika.
Kun vartutaan, niin havaitaan
se täyttää kaiken maan.
Kykyjen haitarit ääntävät vaihtelevasti
joistain ei irtoa rumaakaan nuottia.
Saadaan ulkonäöt sokean varmuudella:
se ampui ne tikkatauluun konepistoolilla.
Sukurasitteet hiertävät hermostoissa
tai loistavat lahjoina kauas ajan taa!
Maa, ilma, vesi – vai silkkaa tulta?
Yksi niistä iloitsee, toinen kuorman tähteistä
valikoi mitä irti saa.
Ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta.
Vaan vaivihkaa tuuli vaihtaa suuntaa:
koskettaa tasa-arvottomista jokaista.
Hän joka oli eilen haalistuu pois kuvasta.
Kenen järki lakkaa leikkaamasta
kenen kauneus katoaa
kenen linna lokaan lakoaa
tai ei mistään mitään saa
kun loppu monin merkein
itsestänsä ilmoittaa
ja viimein
kuollessamme olemme tasa-arvoista porukkaa.”
(Martikainen 2008, 17–18)
17.9.2008
Kasvukipuja Kainuussa - Yksilön näkökulma suhteessa moninaistuvaan Suomeen
Nuoresta iästäni huolimatta olen saanut elää jo useamman mullistavan vaiheen Suomen ja suomalaisuuden historiassa. Syntyessäni 1980-luvun alun Pohjois-Suomeen, Kainuun keskustaan, maailma ja Suomi olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä. Kajaani oli mielestäni kohtalaisen rauhallinen lintukoto, jossa sain kasvaa ja ihmetellä muuttuvaa maailmaa.
Ollessani ala-asteella, ensimmäiset kansainvälistymisen tuulet pyyhkivät Suomea Kajaania myöten. Näin jälkeenpäin ajatellen vertailu Suomen ja Pohjois-Korean välillä ei tunnu minusta yhtään hullummalta ajatukselta. Takertumatta hallitusmuotoihin, vaan pohtimalla yhteiskunnan avoimuutta, Suomella ja Pohjois-Korealla oli vielä hyvin paljon yhteistä juuri 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa.
Molemmat valtiot olivat nimittäin hyvin sulkeutuneita ulkomaita kohtaan. Määrällisesti Suomessa asui vielä 1980-luvun lopussa vain noin 20 000 ulkomaalaista (Lehtonen 2004, 17). Sittemmin Suomen ja Pohjois-Korean tiet erkanivat ja 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa kääntyi uusi sivu. 1990-luvulta alkaen Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaalaisia, sekä maahanmuuttajia, siirtolaisia että tur-vapaikanhakijoita.
1990-luvun alun muutokset heijastuivat myös omalle ala-asteelleni. Kouluuni tuli uusiksi oppilaiksi kymmenkunta vietnamilaista pakolaista. Se oli minun ensimmäinen kosketus ulkomaailmaan ja ulkomaalaisiin. Jälkeenpäin minua on kuitenkin kummas-tuttanut eniten koulussa suoritetut järjestelyt. Sen sijaan, että vietnamilaiset oppilaat olisi sijoitettu ikäluokkiaan vastaaviin luokkiin, heille järjestettiin yksityisopetusta koko ala-asteen ajan.
Vietnamilaiset lapset olivat siis fyysisesti läsnä samassa koulussa koko ala-asteen ajan, mutta henkisesti en heihin päässyt koskaan tutustumaan. Lähellä, mutta silti niin kaukana. En muista, että vietnamilaisten kulttuuria saati kieltä olisi koskaan sen kummemmin esitelty muille lapsille tai, että meitä olisi yritetty tutustuttaa toisiimme. Ymmärrän kyllä, että suomalaisen ja vietnamilaisen koulujärjestelmän välillä voi olla suuriakin eroja, mutta täysinäinen erottaminen ja poissulkeminen toisiltaan ei varmasti auttanut lähen-tämään suomalaisten ja vietnamilaisten lasten keskinäistä kanssakäymistä. Ajatus työpaikasta, missä ulkomaalaiset työntekijät eroteltaisiin eri tiloihin, tuntuu tänä päivänä jo naurettavalta, mutta tuolloin järjestelyä tuskin kyseenalaistettiin.
1990-luvulla Kajaanissa myös alkoi näkyä itärajan läheisyys. Venäläisten autojen yleis-tyminen katukuvassa oli selkeä ilmiö, joka toi oman lisänsä kaupunkikuvaan. Neuvosto-liiton romahtamisen myötä kysyntä hyvinkin arkisille tavaroille näyttäytyi selkeästi itä-rajan läheisyydessä. Venäläiset ostosmatkailijat eivät suinkaan hakeneet luksustavaroita, vaan hedelmiä, mehuja ja hyvin arkisia elintarvikkeita. Näky venäläisestä ostoksilla, kauppakärry täynnä hedelmiä ja tuoremehuja oli toisaalta huvittava, mutta toisaalta kysymyksiä herättävä. Käsitys siitä, että muutaman sadan kilometrin päässä hedelmistä ja peruselintarvikkeista on huutava pula, oli minulle aivan uusi.
Näkemys suomalaisuuteen muuttui pitkälti edellä kuvattujen esimerkkien kautta. Suomi ja suomalaisuus oli minulle jotain turvallista, tännehän tultiin pakoon maailmalla olevaa pahuutta. Samaan aikaan hyvinvointi ja yltäkylläisyys näyttäytyi omalta osaltaan tavaroiden paljoutena, jota kannatti lähteä yli valtion rajojen asti hakemaan. Tietyllä tapaa oman suomalaisuuden näkemiseen tarvittiin toista, toiseutta.
Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai ku-viteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toi-seuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)
Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista. Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa. Toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle. (Isaksson & Jokisalo 1998, 20)
Ala-asteella olevien vietnamilaisten lasten eristäminen saattoi hyvinkin näyttää pelotta-valta muiden lasten keskuudessa. On helppo kuvitella mahdollisesti heränneitä ajatuksia siitä, että ”niissä” on varmasti jotain vikaa. ”Ne” eivät osaa mitään, koska ne ovat omassa opetusryhmässään. ”Niiden” eristäminen on hyväksi kaikille osapuolille. Tietyllä tapaa sosiaalisen kanssakäymisen estäminen tai estyminen synnytti varmasti enem-män ongelmia, kuin sai aikaan hyötyjä.
Toisaalta myös venäläisten kauppamatkoihin liittyviä näkemyksiä oli toisenlaisia. Sen sijaan, että ”he” olisivat hakeneet elintarvikkeita puutteeseen, ”heistä” kuuli usein pu-huttavan trokareina, jotka välittivät pimeää viinaa ja tupakkaa. ”He” olivat siis vähin-tään rikollisia, jotka hyväksikäyttivät löysää rajan valvontaa ja tekivät isoja summia rahaa bisneksillään.
Toiseuden ja Itsen välisen dialektiikan erot ovat hyvin näkyvissä edellisissä esimerkeissä. Toisaalta toiset voidaan määritellä vähemmän negatiivisesti, yhteiseloa ja kulttuurien välistä rikastumista korostaen, toisaalta taas hyvin rasistisesti, liittäen vajavaisuuksia ja paheita kuten oppimattomuus tai rikollisuus kokonaiseen kulttuuriin ja kaikkiin sen jä-seniin.
Ongelmallista Itsen ja Toiseuden dialektiikan välillä onkin juuri se, ettei Toinen pääse juurikaan kommentoimaan esitettyjä väitteitä. Kun Helsingin Sanomat (21.8.2005) taannoin uutisoi Kajaanin rasistisia tapahtumia laajalla artikkelilla, ääneen pääsivät Ka-jaanin kaupunginjohtaja, ammattikoululaiset ja poliisi. Toisten ääntä edusti vain pa-hoinpitelyn kohteeksi joutunut ravintoloitsija. Kattavassa analyysissä ”toisten” ääni oli kuitenkin kuulumattomissa, eikä rasistisen ilmapiirin löytyminen ammattikoulun pihalta tuskin ollut yllätys kenellekään. Dialogisuudesta tuskin voitaneen puhua, jos toista ei kuunnella, saati edes yritettäisiin ymmärtää sanottua.
Omakohtaiset Itsen ja Toiseuden kohtaamiset ovat olleet lähelläni jo ala-asteiästä alka-en, mutta oman suomalaisuuden käsitteleminen on jäänyt itselläni paljon myöhäisempään ikään. Vaikka kansainvälistyminen ja toiset kulttuurit ovat tulleet lähelle minua, minulta vaadittiin kuitenkin omakohtaisesti matkustamista ulkomaille, jotta olisin ym-märtänyt jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Sanonta, että on matkustettava kauas näh-däkseen lähelle, osui ainakin omalle kohdalleni.
Vasta matka Saksaan lomailemaan, avarsi paljon omaa näkemystäni. Perinteiset juhlat ja hauskanpito vieraalla maalla, avasi kulttuurien välisiä eroja. Tietyllä tapaa myös suomalaisten määrällinen vähäisyys, viiden miljoonan väki kaukana pohjoisessa, sai aivan oman ulottuvuuden käytyäni Frankfurtissa, jossa itsessään on yli 600 000 asukasta. Kaukana omista, omasta ryhmästä ja tietyllä tapaa omasta identiteetistä asioiden hahmottaminen oli paljon helpompaa. Irrallisena omasta kielestä asiat näyttivät hetken hyvin erilaisilta, Suomeen paluun jälkeen erojen löytäminen onkin paljon vaikeampaa. Omille tavoille ja käyttäytymiselle tulee ikään kuin sokeaksi, ilman toista, johon verrata itseään.
Toisaalta toiseuden tarkastelu näyttäytyy joskus myös toisinkin päin. Kielellisiä ja kult-tuurisia huvittavuuksia löytyy toisinaan tylsästä arjestakin. Matkustaessani viime kesänä junalla Kajaaniin, vastapäätä minua asettui istumaan ulkomaalainen reppumatkaaja. VR:n pitkän matkan junissa kuulutetaan ennen junan lähtöä, että saattajia pyydetään poistumaan junasta. Englannin kielinen käännös saattajasta oli kuitenkin vääntynyt muotoon ”henkilöt, jotka eivät tahdo matkustaa, pyydetään poistumaan junasta”. Vieraskielisessä kanssamatkustajassa tällainen tietyllä tapaa ylihuolehtivaisuutta ja säntillisyyttä kuvaava viesti herätti suurta hilpeyttä.
Tällöin voidaan puhua kieleen sisältyvistä representaatioista. Representaatioiden avulla merkityksellistetään eli luodaan merkityksiä maailmasta toisille ihmiselle (Sintonen 2005). Konkreettisesti kyse on erilaisista mielikuvista, merkeistä ja symboleista, jotka liittyvät käytettyyn kieleen (mt.). Vaikka itse olin kuullut saman ohjeistuksen kymmeniä kertoja aikaisemmin, en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun ulkomaa-lainen kanssamatkustaja naureskeli absurdille kuulutukselle, ymmärsin itsekin huumo-rin avulla huvittavan piirteen kuulutuksessa. Ympäristö ja yhteisömme on kuitenkin täynnä tällaisia piiloisia viestejä ja symboleja, jotka eivät suinkaan avaudu itselle saati toisille, varsinkaan jos käännöksissä on kielellisiä eroja. Toiseus ei tällöin suinkaan ole huono asia, vaan toiseus voidaan nähdä kulttuurista rikkautta tuovana ilmiönä.
Aina toiseus ja sen kohtaaminen ei kuitenkaan ole näin positiivinen ilmiö. Voidaankin puhua jossain määrin Itseyden ja Toiseuden välien kiristymisestä ja jopa niiden törmä-yksestä. Torjuvat asenteet pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin ovat viime vuosina vahvistuneet (Isaksson & Jokisalo 1998, 5). Ikävällä tavalla koin itse häpeälli-seksi aiemmin tänä vuonna puhjenneen rasistinen yhteenoton Kajaanissa.
Toisaalta väkivaltaiseksi puhjennut kohtaus ei minusta ollut mikään yllätys. Jos jostain päin Suomea olisi pakko yrittää löytää suomalaisuuden kova ydin, Kainuu ja Kajaani voisivat olla hyvä lähtökohta etsinnälle. Tietyllä tavalla Kainuu on kuin joutomaata. Kaukana kaikesta, jossa kulttuurista erilaisuutta ei juurikaan ole koskaan ollut. Suomen-ruotsalaisten vaikutuspiirit jäävät kauas etelään, saamelaiset ja lapin kulttuuripiirit ovat kaukana pohjoisessa ja venäläiset kaukana idässä. Tietyllä tapaa Kajaanin ja Kainuun kohdalle voitaisiin piirtää Suomen keskipiste, sillä se on melko kaukana kaikesta.
Kainuun hiljainen kansa on saanut kokea globaalistumisen ja kansainvälistymisen ver-rattain hyvin lyhyessä ajassa. Samalla ’hiljainen kansa’ on saanut opetella puhumaan vieraita kieliä ja määritellä itsensä suhteessa kaikkiin Toisiin. Puhumaan pakottaminen on varmasti aiheuttanut kasvukipuja Kainuun kunnissa. Kansainvälistyminen tuskin on kuitenkaan vähenemään päin, mikä vaatii uudenlaista lähestymistapaa myös kainuulaisuuden määrittelemiseksi.
Pellolta on tultava toista vastaan, identifoituen joksikin uudeksi. Ehkä juuri sen takia, että Kainuu on sijainnut syrjässä kaikelta, vasta maahanmuuton myötä monikulttuuri-suuden huomaaminen ja sen tuomat ristiriidat ovat heränneet Kainuussa. Itsensä löytäminen vaatii kanssakäymistä muiden kanssa. Toista kuvaillessa, tulee samalla kuvattua myös itseään (Ruuska 2004, 207).
Voi hyvinkin olla, että Toisten näkeminen Itseltä jonkin varastajana, esimerkiksi työn tai naisten, suututtaa työtöntä kajaanilaisnuorta. Yksipuolinen näkemys Toisesta ei kui-tenkaan muutu ilman avointa ja vastavuoroista kanssakäymistä. Kivuliasta ja tuskallista itsensä määritteleminen Toisten kautta ’hiljaiselle kansalle’ varmasti on, mutta ilman kehittävää prosessia erilaisuus jää vain jännitteitä synnyttäväksi voimaksi, eikä suinkaan positiiviseksi asiaksi.
Ongelmana rasismin määrittelyssä Kainuussa tai Kajaanissa on juuri puhe esimerkiksi ’hiljaisesta kansasta’. Tällöin lähestytään totalisointia, jolloin osat edustavat kokonai-suutta (Lehtonen 2004, 20). Koko Kainuun ’hiljaista kansaa’ ei voitane syyllistää yksit-täistapauksen perusteella, mutta yksittäistapauksen tulisi herättää myös muut keskuste-lemaan. Miksi keskuudessamme ei ole suvaitsevaisuutta? Miten välit maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä voivat kärjistyä väkivallaksi asti? Miksi kukaan ei tee mitään?
Mikko Lehtonen (2004, 270) peräänkuuluttaa uudenlaisen kuulumisen ja määrittelemisen muotoja. Kansallisuus ja perinteet ovat yksi muoto muiden seassa, mutta suvaitse-vaisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa ovat avainasemassa Itsen määrittelyn kanssa. Käsitys siitä, että ihminen tarvitsee toista oman vajavaisuutensa takia on hyvin tärkeä. Ilman Toista ja Toiseutta itsensä kadottaminen on hyvin helppoa, jolloin käsitys itsestä jää vajavaiseksi. Kannatan Lehtosen (mt.) ajatusta avoimen keskustelun käymisestä sen suhteen, miten riippuvaisia kaikki loppujen lopulta ovat toisistaan. Keskustelu on varmasti paikallaan niin Kainuussa kuin yleisellä tasolla muuallakin Suomessa.
Kirjallisuus
Heikkinen, R. 2002. Hiljainen kansa – tilataideteos. Viitattu 23.10.2005. http://www.kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/lonnrot/rheikkin/kansa/kansa.htm
Helsingin Sanomat. 21.8.2005. Kajaanin uudet kasvot.
Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Lehtonen, M. 2004. Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, M., Löyt-ty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 9-28.
Ruuska, P. Toisen nahoissa ja vähän sanoissakin. Teoksessa Lehtonen, M., Löytty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 203-220.
Sintonen, T. 2005. Moninaistuva maailma. Luentomoniste.
Ollessani ala-asteella, ensimmäiset kansainvälistymisen tuulet pyyhkivät Suomea Kajaania myöten. Näin jälkeenpäin ajatellen vertailu Suomen ja Pohjois-Korean välillä ei tunnu minusta yhtään hullummalta ajatukselta. Takertumatta hallitusmuotoihin, vaan pohtimalla yhteiskunnan avoimuutta, Suomella ja Pohjois-Korealla oli vielä hyvin paljon yhteistä juuri 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa.
Molemmat valtiot olivat nimittäin hyvin sulkeutuneita ulkomaita kohtaan. Määrällisesti Suomessa asui vielä 1980-luvun lopussa vain noin 20 000 ulkomaalaista (Lehtonen 2004, 17). Sittemmin Suomen ja Pohjois-Korean tiet erkanivat ja 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa kääntyi uusi sivu. 1990-luvulta alkaen Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaalaisia, sekä maahanmuuttajia, siirtolaisia että tur-vapaikanhakijoita.
1990-luvun alun muutokset heijastuivat myös omalle ala-asteelleni. Kouluuni tuli uusiksi oppilaiksi kymmenkunta vietnamilaista pakolaista. Se oli minun ensimmäinen kosketus ulkomaailmaan ja ulkomaalaisiin. Jälkeenpäin minua on kuitenkin kummas-tuttanut eniten koulussa suoritetut järjestelyt. Sen sijaan, että vietnamilaiset oppilaat olisi sijoitettu ikäluokkiaan vastaaviin luokkiin, heille järjestettiin yksityisopetusta koko ala-asteen ajan.
Vietnamilaiset lapset olivat siis fyysisesti läsnä samassa koulussa koko ala-asteen ajan, mutta henkisesti en heihin päässyt koskaan tutustumaan. Lähellä, mutta silti niin kaukana. En muista, että vietnamilaisten kulttuuria saati kieltä olisi koskaan sen kummemmin esitelty muille lapsille tai, että meitä olisi yritetty tutustuttaa toisiimme. Ymmärrän kyllä, että suomalaisen ja vietnamilaisen koulujärjestelmän välillä voi olla suuriakin eroja, mutta täysinäinen erottaminen ja poissulkeminen toisiltaan ei varmasti auttanut lähen-tämään suomalaisten ja vietnamilaisten lasten keskinäistä kanssakäymistä. Ajatus työpaikasta, missä ulkomaalaiset työntekijät eroteltaisiin eri tiloihin, tuntuu tänä päivänä jo naurettavalta, mutta tuolloin järjestelyä tuskin kyseenalaistettiin.
1990-luvulla Kajaanissa myös alkoi näkyä itärajan läheisyys. Venäläisten autojen yleis-tyminen katukuvassa oli selkeä ilmiö, joka toi oman lisänsä kaupunkikuvaan. Neuvosto-liiton romahtamisen myötä kysyntä hyvinkin arkisille tavaroille näyttäytyi selkeästi itä-rajan läheisyydessä. Venäläiset ostosmatkailijat eivät suinkaan hakeneet luksustavaroita, vaan hedelmiä, mehuja ja hyvin arkisia elintarvikkeita. Näky venäläisestä ostoksilla, kauppakärry täynnä hedelmiä ja tuoremehuja oli toisaalta huvittava, mutta toisaalta kysymyksiä herättävä. Käsitys siitä, että muutaman sadan kilometrin päässä hedelmistä ja peruselintarvikkeista on huutava pula, oli minulle aivan uusi.
Näkemys suomalaisuuteen muuttui pitkälti edellä kuvattujen esimerkkien kautta. Suomi ja suomalaisuus oli minulle jotain turvallista, tännehän tultiin pakoon maailmalla olevaa pahuutta. Samaan aikaan hyvinvointi ja yltäkylläisyys näyttäytyi omalta osaltaan tavaroiden paljoutena, jota kannatti lähteä yli valtion rajojen asti hakemaan. Tietyllä tapaa oman suomalaisuuden näkemiseen tarvittiin toista, toiseutta.
Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai ku-viteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toi-seuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)
Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista. Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa. Toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle. (Isaksson & Jokisalo 1998, 20)
Ala-asteella olevien vietnamilaisten lasten eristäminen saattoi hyvinkin näyttää pelotta-valta muiden lasten keskuudessa. On helppo kuvitella mahdollisesti heränneitä ajatuksia siitä, että ”niissä” on varmasti jotain vikaa. ”Ne” eivät osaa mitään, koska ne ovat omassa opetusryhmässään. ”Niiden” eristäminen on hyväksi kaikille osapuolille. Tietyllä tapaa sosiaalisen kanssakäymisen estäminen tai estyminen synnytti varmasti enem-män ongelmia, kuin sai aikaan hyötyjä.
Toisaalta myös venäläisten kauppamatkoihin liittyviä näkemyksiä oli toisenlaisia. Sen sijaan, että ”he” olisivat hakeneet elintarvikkeita puutteeseen, ”heistä” kuuli usein pu-huttavan trokareina, jotka välittivät pimeää viinaa ja tupakkaa. ”He” olivat siis vähin-tään rikollisia, jotka hyväksikäyttivät löysää rajan valvontaa ja tekivät isoja summia rahaa bisneksillään.
Toiseuden ja Itsen välisen dialektiikan erot ovat hyvin näkyvissä edellisissä esimerkeissä. Toisaalta toiset voidaan määritellä vähemmän negatiivisesti, yhteiseloa ja kulttuurien välistä rikastumista korostaen, toisaalta taas hyvin rasistisesti, liittäen vajavaisuuksia ja paheita kuten oppimattomuus tai rikollisuus kokonaiseen kulttuuriin ja kaikkiin sen jä-seniin.
Ongelmallista Itsen ja Toiseuden dialektiikan välillä onkin juuri se, ettei Toinen pääse juurikaan kommentoimaan esitettyjä väitteitä. Kun Helsingin Sanomat (21.8.2005) taannoin uutisoi Kajaanin rasistisia tapahtumia laajalla artikkelilla, ääneen pääsivät Ka-jaanin kaupunginjohtaja, ammattikoululaiset ja poliisi. Toisten ääntä edusti vain pa-hoinpitelyn kohteeksi joutunut ravintoloitsija. Kattavassa analyysissä ”toisten” ääni oli kuitenkin kuulumattomissa, eikä rasistisen ilmapiirin löytyminen ammattikoulun pihalta tuskin ollut yllätys kenellekään. Dialogisuudesta tuskin voitaneen puhua, jos toista ei kuunnella, saati edes yritettäisiin ymmärtää sanottua.
Omakohtaiset Itsen ja Toiseuden kohtaamiset ovat olleet lähelläni jo ala-asteiästä alka-en, mutta oman suomalaisuuden käsitteleminen on jäänyt itselläni paljon myöhäisempään ikään. Vaikka kansainvälistyminen ja toiset kulttuurit ovat tulleet lähelle minua, minulta vaadittiin kuitenkin omakohtaisesti matkustamista ulkomaille, jotta olisin ym-märtänyt jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Sanonta, että on matkustettava kauas näh-däkseen lähelle, osui ainakin omalle kohdalleni.
Vasta matka Saksaan lomailemaan, avarsi paljon omaa näkemystäni. Perinteiset juhlat ja hauskanpito vieraalla maalla, avasi kulttuurien välisiä eroja. Tietyllä tapaa myös suomalaisten määrällinen vähäisyys, viiden miljoonan väki kaukana pohjoisessa, sai aivan oman ulottuvuuden käytyäni Frankfurtissa, jossa itsessään on yli 600 000 asukasta. Kaukana omista, omasta ryhmästä ja tietyllä tapaa omasta identiteetistä asioiden hahmottaminen oli paljon helpompaa. Irrallisena omasta kielestä asiat näyttivät hetken hyvin erilaisilta, Suomeen paluun jälkeen erojen löytäminen onkin paljon vaikeampaa. Omille tavoille ja käyttäytymiselle tulee ikään kuin sokeaksi, ilman toista, johon verrata itseään.
Toisaalta toiseuden tarkastelu näyttäytyy joskus myös toisinkin päin. Kielellisiä ja kult-tuurisia huvittavuuksia löytyy toisinaan tylsästä arjestakin. Matkustaessani viime kesänä junalla Kajaaniin, vastapäätä minua asettui istumaan ulkomaalainen reppumatkaaja. VR:n pitkän matkan junissa kuulutetaan ennen junan lähtöä, että saattajia pyydetään poistumaan junasta. Englannin kielinen käännös saattajasta oli kuitenkin vääntynyt muotoon ”henkilöt, jotka eivät tahdo matkustaa, pyydetään poistumaan junasta”. Vieraskielisessä kanssamatkustajassa tällainen tietyllä tapaa ylihuolehtivaisuutta ja säntillisyyttä kuvaava viesti herätti suurta hilpeyttä.
Tällöin voidaan puhua kieleen sisältyvistä representaatioista. Representaatioiden avulla merkityksellistetään eli luodaan merkityksiä maailmasta toisille ihmiselle (Sintonen 2005). Konkreettisesti kyse on erilaisista mielikuvista, merkeistä ja symboleista, jotka liittyvät käytettyyn kieleen (mt.). Vaikka itse olin kuullut saman ohjeistuksen kymmeniä kertoja aikaisemmin, en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun ulkomaa-lainen kanssamatkustaja naureskeli absurdille kuulutukselle, ymmärsin itsekin huumo-rin avulla huvittavan piirteen kuulutuksessa. Ympäristö ja yhteisömme on kuitenkin täynnä tällaisia piiloisia viestejä ja symboleja, jotka eivät suinkaan avaudu itselle saati toisille, varsinkaan jos käännöksissä on kielellisiä eroja. Toiseus ei tällöin suinkaan ole huono asia, vaan toiseus voidaan nähdä kulttuurista rikkautta tuovana ilmiönä.
Aina toiseus ja sen kohtaaminen ei kuitenkaan ole näin positiivinen ilmiö. Voidaankin puhua jossain määrin Itseyden ja Toiseuden välien kiristymisestä ja jopa niiden törmä-yksestä. Torjuvat asenteet pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin ovat viime vuosina vahvistuneet (Isaksson & Jokisalo 1998, 5). Ikävällä tavalla koin itse häpeälli-seksi aiemmin tänä vuonna puhjenneen rasistinen yhteenoton Kajaanissa.
Toisaalta väkivaltaiseksi puhjennut kohtaus ei minusta ollut mikään yllätys. Jos jostain päin Suomea olisi pakko yrittää löytää suomalaisuuden kova ydin, Kainuu ja Kajaani voisivat olla hyvä lähtökohta etsinnälle. Tietyllä tavalla Kainuu on kuin joutomaata. Kaukana kaikesta, jossa kulttuurista erilaisuutta ei juurikaan ole koskaan ollut. Suomen-ruotsalaisten vaikutuspiirit jäävät kauas etelään, saamelaiset ja lapin kulttuuripiirit ovat kaukana pohjoisessa ja venäläiset kaukana idässä. Tietyllä tapaa Kajaanin ja Kainuun kohdalle voitaisiin piirtää Suomen keskipiste, sillä se on melko kaukana kaikesta.
Kainuun hiljainen kansa on saanut kokea globaalistumisen ja kansainvälistymisen ver-rattain hyvin lyhyessä ajassa. Samalla ’hiljainen kansa’ on saanut opetella puhumaan vieraita kieliä ja määritellä itsensä suhteessa kaikkiin Toisiin. Puhumaan pakottaminen on varmasti aiheuttanut kasvukipuja Kainuun kunnissa. Kansainvälistyminen tuskin on kuitenkaan vähenemään päin, mikä vaatii uudenlaista lähestymistapaa myös kainuulaisuuden määrittelemiseksi.
Pellolta on tultava toista vastaan, identifoituen joksikin uudeksi. Ehkä juuri sen takia, että Kainuu on sijainnut syrjässä kaikelta, vasta maahanmuuton myötä monikulttuuri-suuden huomaaminen ja sen tuomat ristiriidat ovat heränneet Kainuussa. Itsensä löytäminen vaatii kanssakäymistä muiden kanssa. Toista kuvaillessa, tulee samalla kuvattua myös itseään (Ruuska 2004, 207).
Voi hyvinkin olla, että Toisten näkeminen Itseltä jonkin varastajana, esimerkiksi työn tai naisten, suututtaa työtöntä kajaanilaisnuorta. Yksipuolinen näkemys Toisesta ei kui-tenkaan muutu ilman avointa ja vastavuoroista kanssakäymistä. Kivuliasta ja tuskallista itsensä määritteleminen Toisten kautta ’hiljaiselle kansalle’ varmasti on, mutta ilman kehittävää prosessia erilaisuus jää vain jännitteitä synnyttäväksi voimaksi, eikä suinkaan positiiviseksi asiaksi.
Ongelmana rasismin määrittelyssä Kainuussa tai Kajaanissa on juuri puhe esimerkiksi ’hiljaisesta kansasta’. Tällöin lähestytään totalisointia, jolloin osat edustavat kokonai-suutta (Lehtonen 2004, 20). Koko Kainuun ’hiljaista kansaa’ ei voitane syyllistää yksit-täistapauksen perusteella, mutta yksittäistapauksen tulisi herättää myös muut keskuste-lemaan. Miksi keskuudessamme ei ole suvaitsevaisuutta? Miten välit maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä voivat kärjistyä väkivallaksi asti? Miksi kukaan ei tee mitään?
Mikko Lehtonen (2004, 270) peräänkuuluttaa uudenlaisen kuulumisen ja määrittelemisen muotoja. Kansallisuus ja perinteet ovat yksi muoto muiden seassa, mutta suvaitse-vaisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa ovat avainasemassa Itsen määrittelyn kanssa. Käsitys siitä, että ihminen tarvitsee toista oman vajavaisuutensa takia on hyvin tärkeä. Ilman Toista ja Toiseutta itsensä kadottaminen on hyvin helppoa, jolloin käsitys itsestä jää vajavaiseksi. Kannatan Lehtosen (mt.) ajatusta avoimen keskustelun käymisestä sen suhteen, miten riippuvaisia kaikki loppujen lopulta ovat toisistaan. Keskustelu on varmasti paikallaan niin Kainuussa kuin yleisellä tasolla muuallakin Suomessa.
Kirjallisuus
Heikkinen, R. 2002. Hiljainen kansa – tilataideteos. Viitattu 23.10.2005. http://www.kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/lonnrot/rheikkin/kansa/kansa.htm
Helsingin Sanomat. 21.8.2005. Kajaanin uudet kasvot.
Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Lehtonen, M. 2004. Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, M., Löyt-ty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 9-28.
Ruuska, P. Toisen nahoissa ja vähän sanoissakin. Teoksessa Lehtonen, M., Löytty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 203-220.
Sintonen, T. 2005. Moninaistuva maailma. Luentomoniste.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
