Tutkimussuunnitelma yhteispalvelupisteen taloudellisesta arvioinnista

Johdanto

Tässä suunnitelmassa perehdytään yhteistoimintapisteeseen ja pohditaan, kuinka sen toimintaa voitaisiin tutkia taloudellisesta näkökulmasta. Luennoilla tehtävän pituudeksi määriteltiin 3-5 sivua, mutta mielestäni kohtuullisen suunnitelman esittämiseksi itse tarvitsin hieman enemmän tilaa.

Suunnitelmassa on pyritty käsittelemään asioita melko teoreettisella tasolla, eikä kaik-kein pienimpiin yksityiskohtiin ole pureuduttu. Yhteistoimintapiste on minulle itselle melko vieras toimintamuoto, joten tutkimuksen alussa ja taustoissa avaan hieman toi-mintamuodon yleistä periaatetta. Tutkimuksen toteuttamista koskevassa kappaleessa pureudutaan hieman tarkemmin yksityiskohtiin, joka on mielestäni aiheellista, jotta tut-kimuksen yleinen lähestymistapa tarkentuu. Lopuksi pohditaan hyvin yleisesti tutki-muksen käyttömahdollisuuksia ja aikataulua.

1. Tutkimuksen tausta

Tutkimuksen aiheena on yhteispalvelupisteen toiminnan taloudellinen arviointi. Yhteis-palvelupisteellä tarkoitetaan tässä kunnan ja muiden viranomaisten yhteistä toimipistet-tä, jossa tarjotaan erilaisia sosiaali- ja/tai terveyspalveluja asiakkaille. Yhteispalvelupis-teessä voi työskennellä esimerkiksi työvoimaneuvoja, sosiaalityöntekijä, Kansaneläke-laitoksen työntekijä ja terveydenhoitaja. Yhteispalvelupisteen henkilökunnan kokoon-pano voi vaihdella kunnittain ja toimipisteittäin. Tässä tutkimuksessa keskitytään tutki-maan yhteistoimipistettä, jossa työskentelisivät edellä mainitut työntekijät ja jonka kes-keisenä kohderyhmänä on pitkäaikaistyöttömät.

Aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että yhteispalvelupisteitä ja –kokeiluja on Suo-messa ollut reilun vuosikymmenen verran ja on edelleen meneillään, esimerkiksi Kuopiossa on tällä hetkellä meneillään yhteispalvelu -kokeilu. Lisäksi kuntatalouden kriisiytyessä kunnat pyrkivät entistä enemmän tehostamaan toimintojaan. Medioissa on esitetty mm. kaupunki- ja kuntaseutujen entistä laajempaa yhteistyötä, jolloin esim. palvelujen organisointi keskittyisi (Soininvaara 2005). Lisäksi työmarkkinatuen siirtäminen osittain tai kokonaan kuntien vastuulle lähentää entisestään kunnan sosiaalitoimea ja työvoimatoimistoja.

Yhteispalvelua ja -toimipisteitä on tutkittu jonkin verran. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta aiheesta löytyy jonkin verran tutkimuskirjallisuutta ja –artikkeleita, mutta puutteena on se, että selkeä yhteispalvelupisteiden taloudellinen arviointi puuttuu. Aiheesta on kirjoitettu mm. opas yhteispalvelupisteen perustamiseen ja kehittämiseen (Sinkko-nen, 2001), lisäksi paikallisia yhteispalvelupisteitä ja niiden toimintaa on jonkin verran tutkittu (esim. Sierimo ym. 1995; Moilanen 1990).

Tutkimuksia on siis tehty, mutta ongelmalliseksi koen sen, että tutkimuksissa on sivuu-tettu melko täydellisesti taloudellinen puoli. Itse en löytänyt tutkimusta, jossa selkeästi olisi keskitytty yhteispalvelupisteen taloudelliseen puoleen, täysin varma tutkimusten sisällöstä en kuitenkaan ole, koska esim. Sinkkosen (2001) opasta ei Kuopion yliopiston kirjastossa ole. Pelkästään asiasanojen perusteella tarkasteltuna yhteistoimintapisteiden taloudellista puolta ei kuitenkaan ole tutkittu.

Taloudellista arviointia tarvitaan juuri sen takia, että parhaiten toimivista yhteispalvelu-pisteistä voidaan ottaa esimerkkiä muiden kuntien kohdalla ja tehostaa toimintaa. Aihe on tulevaisuuden kannalta erityisen ajankohtainen ja tutkitulle tiedolle aiheesta olisi todennäköisesti paljon käyttöä.

2. Tutkimuksen tavoitteet

Yhteispalvelupisteen arviointi on siinä mielessä haasteellista, että selkeänä tavoitteena yhteispalvelupisteissä ei ole pelkästään taloudellinen tehokkuus saati puhtaat säästöt, joita yhteistoiminnalla voidaan saavuttaa. Keskeistä on tietenkin asiakkaiden aseman paraneminen ja erityistarpeiden huomioiminen, esimerkiksi Kuopiossa yhteispalvelupis-te on tarkoitettu selkeästi työmarkkinatuen piirissä oleville ts. pitkäaikaistyöttömille. Terveydenhoitajan antama tuki asiakkaalle tuo oman lisänsä arvioimisen vaikeuteen.

Edellä mainitusta huolimatta tutkimuksen tavoitteena on selvittää uuden tyyppisen toimintamallin tuottamia seurausvaikutuksia. Tutkimuksessa pyritään selvittämään yhteis-toimintapisteen vaikutuksia asiakkaille, yhdistämättä niitä kuitenkaan pelkästään yhteen mittariin. Analyysityypiksi tässä tutkimuksessa on valittu ns. kustannus-seuraus analyysi. Tällöin pyritään selvittämään kumpi vaihtoehto, perinteinen usean toimijan eriytetty malli vai uudentyyppinen yhteistoimintapiste, tuottaa eniten haluttuja vaikutuksia pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä ja heidän tilanteen parantamisessa.

Mahdollisia lähestymistapoja yhteistoimintapisteen taloudelliseen arvioimiseen on usei-ta. Tässä tutkimuksessa taloudellisen arvioinnin tyypiksi valittiin ns. kustannus-seuraus analyysi, vaikka muitakin mahdollisia lähestymistapoja on olemassa. Kustannusten minimointi –analyysiä ei voida tässä tutkimuksessa käyttää, koska ei ole olemassa varmaa näyttöä siitä, että interventiot olisivat yhtä vaikuttavia. Kustannus-utiliteetti analyysiä ei tässä tapauksessa voida käyttää, koska tutkittavia vaikuttavuusmittareita on enemmän kuin yksi. Tässä tutkimuksessa olisi epätarkoituksenmukaista tutkia pel-kästään esimerkiksi työllistymistä, koska yhteistoimintapisteissä työskentelee myös terveydenhoitaja, jolla voi olla asiakkaiden elämänlaatua parantava vaikutus. Kustannus-hyöty analyysia ei valittu sen takia, että esimerkiksi edellä mainittua elämänlaadun paranemista on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta arvottaa rahamäärässä.

3. Tutkimuksen toteuttaminen
3.1 Asetelma, analyysiyksikkö ja –taso
Tutkimus on tarkoitus suorittaa pääosin kvantitatiivisen tutkimusperinteen mukaisesti. Lisäksi lisätietoa asiakkaiden elämänlaadun mahdollisesta paranemisesta hankitaan kva-litatiivisesti eli asiakkaita tarkemmin haastattelemalla.

Kvantitatiivisen tutkimusosan koeasetelmaksi on suunniteltu kvasikokeellista asetelmaa, koska täysin satunnaisotantaan perustuvaa tutkimusasetelmaa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta toteuttaa. Koeasetelmaan liittyy ongelmia, koska yhteistoimintapisteessä asiointi perustuu asiakkaan vapaaehtoisuuteen, eikä asiakasta voida pakottaa. Lisäksi yhteistoimintapisteen asiakkaat tiedostavat saavansa erilaista palvelua, joka tietenkin vääristää täysin satunnaiskokeellista tutkimusasetelmaa. Lisäksi tutkimusasetelmassa on ongelmallista juuri asiakkaiden vapaaehtoisuus yhteistoimintapisteissä. Voisi olettaa, että henkilöt, jotka haluavat osallistua yhteistoimintapisteen toimintaan ovat jossain määrin motivoituneempia työnhakuun, kuin sellaiset, jotka eivät hyödynnä yhteistoi-mintapisteen palveluita.

Edellä luetelluista ongelmista huolimatta tutkimus on tarkoitus suorittaa kvasikokeelli-sella asetelmalla. Tällöin pyritään tietenkin siihen, että koe ryhmä on vertailuryhmän kanssa mahdollisimman samanlainen. Ongelmalliseksi muodostuu juuri ryhmien luonnollinen valikoituminen, joka koeryhmän kohdalla johtuu vapaaehtoisuudesta käydä yhteistoimintapisteessä. Myös mahdollinen koeryhmien sekoittuminen tulee ottaa huomioon, voihan hyvin olla, että joku asiakas kokee yhteistoimintapisteen toiminnan vieraaksi ja haluaa palata pelkästään työvoimatoimiston asiakkaaksi. Kaiken kaikkiaan kvasikokeellinen asetelma on mielestäni ainoa mahdollinen lähestymistapa. Tavoitteena on kuitenkin verrata koeryhmän työllistymistä tavallisen työvoimatoimiston vertailu-ryhmän työllistymiseen. Analyysitasona tutkimuksessa on siis yksilötaso, jossa keskity-tään asiakkaiden näkökulmaan. Toisaalta tutkimuksen reliabiliteetin ja validiteetin kan-nalta on tärkeää kartoittaa myös yhteistoimintapisteen työntekijöiden mielipiteitä asiak-kaista. Tällöin saadaan myös tarkempaa tietoa koe- ja vertailuryhmien mahdollisista eroista. Mahdolliset virhelähteet tulee kvasikokeellisessa asetelmassa tietenkin ottaa erityisesti huomioon.

Vaikutusten selvittäminen luo omat haasteensa tälle tutkimukselle. Työttömyydessä ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyydessä tapahtuvat muutokset ovat erittäin hitaita. Tämä edellyttää tutkimukselta pitkäkestoisuutta, jotta merkittäviä muutoksia olisi mahdollista havaita.

Kvalitatiivisessa tutkimusosiossa pyritään selvittämään haastatteluin yhteistoimintapis-teen asiakkaiden elämänlaadun muutoksia. Oletuksena on, että koska terveyspalvelut on tuotu asiakkaan lähelle yhdistämällä toimeentulo ja työnhaku, myös asiakkaan on hel-pompi hyödyntää tarvitsemiaan terveyspalveluja. Etusijalla tässä tutkimuksessa on kuitenkin työllistyvyyden tutkiminen yksilötasolla. Toisaalta työnhakijan kokemalla terveydentilalla on varmasti vaikutusta työmarkkinoilla menestymiseen, joten tutkimuk-sessa on aiheellista kartoittaa tarpeeksi laajasti myös asiakkaiden terveydentilaa ja siinä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Työnhakuun ja terveyteen liittyviä tutkimuksia on jonkin verran tehty, joista on tutkimuksessa tältä osin varmasti paljon apua (esim. Virtanen 1994).

3.2 Aineisto

Koska ensisijaisena mielenkiinnon kohteena on työllistyvyys, tutkimuksessa tarkastel-laan ensisijaisesti asiakkaiden menestymistä työnhaussa. Ongelmallista aineiston ke-ruussa on se, että pelkkien syntyneiden työsuhteiden tarkastelu ei kerro juuri mitään. Huomioon tulee ottaa muun muassa työn kesto, työsuhteen määräaikaisuus, onko ky-seessä tuettu työpaikka vai työ avoimilta työmarkkinoilta. Tällöin vältytään ns. ”tilastol-lisilta kikkailuilta”, joita varsinkin medioissa syytetään työvoimapolitiikassa käytetyiksi. Lisäksi tarkentamalla työllistyvyyden käsitettä saadaan konkreettista tietoa syntyneistä työsuhteista. Mittauksessa pyritään hyödyntämään mahdollisuuksien mukaan työvoimatoimistojen käytössä olevaa omaa järjestelmää, johon työnhakijan historiaa kartoitetaan.

Lisäksi tutkimuksessa kerätään aineistoa siitä, miten asiakkaiden työllistyvyys muuttuu asioinnin yhteydessä. Tässä tarvitaan etenkin yhteistoimintapisteen työntekijöiden asiantuntija-arvioita, sillä asiakkaan on hyvin vaikeaa itse arvioida omassa työllistyvyydessä tapahtuvia muutoksia. Kvalitatiivisella aineistolla pyritään löytämään mahdollisia muutoksia työllistyvyydessä asiakkaiden ja työntekijöiden subjektiivisesta näkökulmasta.

Kustannuksia arvioidaan hyvin yksinkertaisen listan mukaisesti (Beecham 2000, Sefton ym. 2004, 64-65 mukaan):
• Kuvataan ohjelman osatekijät, kuten tilat, henkilöstö ym. käytetyt resurssit
• Kaikki toiminnot, jotka liittyvät interventioon eli asiakkaan kohtaamiseen tunnistetaan
• Käytettyjen resurssien määrä arvioidaan kuhunkin toimintaan liittyen
• Lopuksi lasketaan yksikkökustannukset, eli tässä tapauksessa asiakaskäynnin kokonaiskustannukset.

Kustannusten arviointi on ainakin terveydenhuollon osalta hieman ongelmallista, sillä yhteistoimintapisteissä asiakkailla on alhainen kynnys hyödyntää terveyspalveluja, joita he eivät ehkä hyödyntäisi asioidessaan pelkästään sosiaalitoimistossa tai työvoimatoi-mistossa. Juuri terveydenhuolto palveluiden hyödyntäminen yhteistoimintapisteissä voi vähentää esimerkiksi muiden kunnallisten terveyspalveluiden käyttöä, tai jopa ehkäistä tietyssä määrin sairastumista, tai ohjata hoitoa tarvitsevan aikaisemmin tarvitsemaansa hoitoon. Nämä erilaiset ns. ”ei-ohjelmasäästöt” (Sefton ym. mt., 63) tulisi tutkimuksessa pohtia perusteellisesti ja ottaa tietenkin arvioinnissa mukaan.

Pitkäaikaistyöttömiä tutkittaessa kustannuslaskelmiin tulisi sisällyttää jossain määrin myös sosiaalitoimen kustannuksia, koska yhteistoimintapisteessä asiakas on useamman työntekijän kanssa tekemisissä. Vertailuryhmän jäsenten kohdalla tulisi kartoittaa, kuinka paljon he asioivat erikseen sosiaalitoimessa työvoimatoimiston lisäksi. Ongelmalliseksi aineiston keräyksessä voi muodostua juuri kustannusten tarkka laskeminen. En tiedä, kuinka tarkkaan työvoimatoimistot tilastoivat asiakkaiden kanssa käyttämäänsä aikaa, joten kustannuslaskelmat tulisivat melko pitkälti perustumaan arvioihin, etenkin aikaisempien asiakkaiden kohdalla. Tällöin tutkimuksen luotettavuus tietenkin heikkenee.

3.3 Analysointi
Tulosten analysoinnissa pyritään selvittämään, onko yhteistoimintapiste vaikuttavampi asiakkaan, tässä tapauksessa pitkäaikaistyöttömän, työllistymiseen kuin perinteinen ha-jautettu toimintamalli. Toimintamalleja ei voi suoraan verrata kustannus-vaikuttavuudella, koska tutkimuksessa selvitettäviä vaikutuksia on enemmän kuin yksi (terveyden kokemista mitataan työllistymisen ohella). Kustannus-seuraus –analyysin avulla on tarkoitus tuottaa informaatiota päätöksentekijöille. Tietynlainen oikeudenmu-kaisuus näkökulma sisältyy tutkimukseen, koska jos tutkimuksessa selviäisi että esi-merkiksi yhteistoimintapiste on vaikuttavampi kuin tavallinen toimintamalli, tulisi toi-mintaa tietenkin suositella laajennettavaksi.

Yhteistoimintapisteen ja uudentyyppisen intervention toimivuutta pyritään jossain mää-rin selvittämään tilastollisin menetelmin, jos otoskoko pystytään saamaan tarpeeksi suu-reksi. Tässä tutkimuksessa yhteistoimintapisteen toimivuutta kartoitetaan myös jo ai-emmin mainitussa kvalitatiivisessa tutkimusosiossa. Yhteistoimintapisteen henkilökuntaa haastattelemalla pyritään löytämään toimintamalleja ja –tapoja, jotka poikkeavat perinteisestä useamman toimijan mallista. Tarkoituksena haastatteluilla on syventää yhteistoimintapisteen toiminnan ymmärtämistä ja mahdollisesti selittää tuloksia kattavammin, kuin vain pelkästään tilastollisin menetelmin.

3.4 Tulosten tulkinta ja esittäminen, mahdolliset virhelähteet
Ongelmana tulosten esittämisessä on etenkin se, että itse en onnistunut löytämään ol-lenkaan taloudellisia arviointitutkimuksia yhteistoimintapisteistä. Tällöin tässä tutkimuksessa mahdollisesti saavutettaville tuloksille ei ole ollenkaan olemassa vertailukohtaa. Mahdollisia muita tutkimuksia tulisi tietenkin hyödyntää niiltä osin, kuin se on mahdollista. Yleisesti voi todeta, että tulosten tulkinnassa ja tulosten esittämisessä tulee tietysti noudattaa yleisiä kriteerejä ja eettisiä vaatimuksia, joita tutkimuksille esitetään.

Tulosten tulkintaa parantaa tässä tutkimuksessa jonkin verran kvalitatiivinen osio, jonka avulla pyritään ymmärtämään yhteistoimintapisteen toimintaa yleisellä tasolla. Lisäksi kvalitatiivisessa osiossa saadaan eri näkökulmia asiakkaiden työllistyvyyteen, joka parantaa tutkimuksen luotettavuutta. Mahdollisia virhelähteitä tässä tutkimuksessa kaikes-ta huolimatta on. Kvasikokeellinen asetelma tuo omat haasteensa koe- ja vertailuryhmien valinnalle. Virhelähteiden huomioinen tutkimuksen edetessä on siis hyvin tärkeää, jotta aiheesta on mahdollista saada luotettavaa tietoa. Tutkimuksessa tulisi pyrkiä mah-dollisuuksien mukaan huomioimaan erityisen tarkkaan koeryhmän valikoituminen ja kartoittaa mahdolliset erot asiakkaiden motivaatiossa, kuten aiemmin jo ko. asiaa sivut-tiin (kappale 3.1)

4. Arvio tutkimuksen hyväksikäyttömahdollisuuksista

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on tuottaa informaatiota päätöksentekoa varten. Kvantitatiivisessa osiossa pyritään selvittämään kustannusten aikaansaamia seurauksia, jotka helpottavat vertailua uudentyyppisen yhteistoiminnan ja perinteisen toimintatavan välillä.

Tutkimuksen tulosten hyväksikäyttömahdollisuutta hankaloittaa erityisesti se, että ai-heesta ei juurikaan ole olemassa tutkittua tietoa, joka vahvistaisi tutkimuksen tuloksia. Siitä huolimatta tutkimuksesta saatavaa tietoa voisi hyödyntää uusissa yhteistoimintapiste –kokeiluissa. Tutkimuksen merkitystä korostaa juuri se, että aihealueelta ei ole olemassa taloudellista tutkimusta. Kuten jo tutkimuksen taustoja kartoittaessani huomioin, että tulevaisuuden tuomat mahdolliset muutokset pitkäaikaistyöttömien toimeentulon turvaamisessa, luovat varmasti kysyntää tutkimuksille, joissa tarkastellaan taloudellisesta näkökulmasta erilaisia toimintamalleja.

Tutkimuksen hyväksikäyttömahdollisuuksia heikentää hieman se tosiseikka, että tutki-mus on käytännössä mahdotonta suorittaa ns. RCT:n mukaisesti eli satunnaisotokseen perustuvalla kontrolloidulla koeasetelmalla. Toisaalta tutkimustiedon puuttuessa aiheesta, voisi olettaa, että kvasikokeellisellakin tutkimuksella aiheesta saadaan arvokasta, uutta tietoa.

5. Aikataulu

Tutkimus on mahdollista suorittaa osin prospektiivisesti eli samanaikaisesti yhteistoi-mintapisteen toiminnan kanssa. Ongelmallista tutkimuksessa on se, että jo yhteistoimin-tapisteessä aiemmin asioineista ei tietoa saa kuin jälkikäteen. Toisaalta tutkimuksessa kannattaa hyödyntää nyt käynnissä oleva kokeilu, koska tällöin saatavaa tietoa on mah-dollista kerätä useilla eri tavoilla. Tietysti mahdollista lisätietoa voidaan kerätä jälkikä-teen, mutta se ei ole yhtä ongelmatonta. Jo kerätty aineisto ja mahdolliset tiedot yhteis-toimintapisteessä antavat kuitenkin tutkimukselle näkemystä aiemmista asiakkaista ja laajentavat näin aineistoa, kyseenalaista on kuitenkin mahdollisen aineiston laatu ja sen mahdollinen hyödynnettävyys.

Tutkimuksen aikataululle ongelmia tuottaa muun muassa kappaleissa 3.1 ja 3.2 käsitellyt aineiston keräykseen liittyvät seikat. Työllistyvyydessä tapahtuvat muutokset edellyttävät pitkäjänteistä seurantaa sekä useita ajallisesti erillisiä mittauksia. Tällöin tutkimuksen ajallinen kesto venyy ainakin useamman vuoden mittaiseksi, ns. seurantatutkimukseksi. Resurssien saaminen tällaisen tutkimuksen suorittamiseksi on varmasti oma haasteellinen prosessinsa.

Lähteet

Beecham, J. 2000. Unit Costs not Exactly Child’s Play: A Guide to Estimating Unit Costs for Children’s Social Care. London: Department of Health.

Moilanen, M. 1990. Kelalla ja Lappeenrannan sosiaali- ja terveysvirastolla yhteisen palvelupisteen kokeilu. Sosiaaliturva. 78(1990) : 8, s. 340-343.

Sierimo, A., Pärnänen, T. & Valto, K. 1995. Ryttylän ja Hikiän palvelupisteiden tutki-minen 1994-1995. Helsinki: Suomen kuntaliitto.

Sinkkonen, M. 2001. Yhteispalvelupisteen perustaminen ja kehittäminen : opas. Helsin-ki: Kuntaliitto.

Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.

Soininvaara, O. 2005. ”Kaupunkiseudut pitää liittää yhteen kuntaan”. Helsingin Sano-mat 20.3.2005, D5.

Virtanen, P. 1994. Sairaus työvoimatoimistossa ja terveyskeskuksessa. Sosiaalilääketie-teellinen aikakauslehti. Tampere : Sosiaalilääketieteen yhdistys. 31: 4, s. 373-377.

Manifesti poliittisen sosiaalityön puolesta

Sosiaalityön tärkein tehtävä on itsensä tekeminen tarpeettomaksi. Suomalaisen sosiaalityön tulisi pelkän yksilöiden sosiaalisen kontrollin ja tukemisen sijaan suuntautua aiempaa enempää yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen. Edellistä voi selventää se, että olen sosiaalipoliitikko ja olen työhistoriani aikana pyrkinyt ennen kaikkea muokkaamaan yhteiskunnan rakenteita.

Edellä esitelty päätavoite sosiaalityölle on juhlava periaate, jota on sosiaalityössä yritetty aika ajoin täyttää. Yksittäisen sosiaalityöntekijän kohdalla tilannehan vastaa nykyajan tuloksellisuusajattelua – bonuksena hyvin tehdystä työstä sosiaalityöntekijä voisi päästä vaikkapa eläkkeelle aiemmin, kun asiakaskunnan ongelmat on ratkaistu. Tällöin käsitys sosiaalisista ongelmista on vain hetkelliseen tilanteeseen sidottu, eikä ymmärretä niiden todellista luonnetta (ks. esim. Bourne & Levin 1984). Toisaalta itsensä tekeminen tarpeettomaksi voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Viitteitä tästä ajatuksesta voidaan löytää esimerkiksi sosiaalityön toimenpideohjelmasta, jossa sosiaalityö määritellään aiempaa korjaavasta, reaktiivisesta kohti ennalta ehkäisevää, vahvistavaa ja kumppanuusperusteista sosiaalityötä (Karjalainen & Sarvimäki 2005).

Alussa esittämäni ajatus sosiaalityön tehtävästä ei ole mitenkään uusi. Sosiaalityön itseymmärrysteoriassa, siis teorioissa, jotka pyrkivät selittämään tai avaamaan sosiaalityön perusteita teoreettisista näkökulmista, ajatus tai idea on ollut jo kauan mukana. Esimerkiksi Haluk Soydan (1999) tarkastelee sosiaalityön historiassa esiintyviä ideoita ja hänen perusteella tarpeettomaksi tekeminen ja rakenteisiin vaikuttaminen on ollut osana sosiaalityötä jo kauan.

Soydan (1999, 43) erittelee ja tarkastelee sosiaalityön todellisuutta ristiintaulukoinnin avulla, jossa yhtäällä jaetaan sosiaalisten ongelmien syyt joko yksilöstä tai yhteisöstä alkaviksi. Toisaalta taulukoinnissa jaon muodostaa se, onko idea lähtenyt teoriasta käytäntöön vai toisinpäin (ks. taulukko 1, napsauta kuva suuremmaksi). Taulukossa 1 esitetään Soydanin (1999, 132) jaottelu sosiaalityötä muokanneista historiallisista ideoista, eräiden yksittäisten ajattelijoiden kautta. Minun näkökulmastani tarkastelun kohteena ovat tällöin ne ongelmat, joita yhteiskunta synnyttää ja joihin sosiaalityön tulisi aiempaa enemmän suuntautua.

Claude Henri de Rouvroy, comte de Saint-Simon (myöh. Saint-Simon) oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt ranskalainen utopisti. Saint-Simonin ajattelun keskeinen lähtökohta on käsitys sairaasta yhteiskunnasta ja sen parantamisesta. Pian hänen kuolemansa jälkeen ryhmä ihmisiä kiinnostui hänen ajatuksistaan ja syntyi kansanliike, jota myöhemmin nimitettiin saint-simonismiksi. (Soydan 1999, 50–51)

Saint-Simonin näkemyksessä yhteiskunta on sairas ja sosiaalisten ongelmien lähde on yhteiskunnalliseen valtaan liittyvissä rakenteissa (todellinen vs. formaali valta). Tämän sairauden parantamiseen tarvitaan tiede ja sen tuottama tieto. Luonnollisesti parhaat lääkärit yhteiskunnan parantamiseen ovat tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt, jotka ymmärtävät oireilun takana olevan todellisen sairauden. Viranomaisten tehtäväksi tuli järjestää olot sellaisiksi, että ne parantavat yhteiskunnan. Yksilön tehtäväksi jäi tällöin totella hoitavaa tahoa (viranomaisia) ja alistua heidän tahtoonsa (Soydan 1999, 54–55.) Yksittäinen sosiaalityöntekijä voidaan lääkäri -metaforan lisäksi tällöin nähdä esimerkiksi poliisina tai tuomarina.

Kuten edeltä käy ilmi, Saint-Simonin ajattelussa on nähtävissä teorian, tutkimuksen ja tiedon kautta tuleva näkemys yhteiskunnan ongelmista. Idea on tällöin periaatteessa kehittynyt teoriasta käsin. Toisaalta Jane Addams esittää omien tekstiensä ja työhistoriansa kautta vastakkaisen näkökulman. Settlementtitoiminta auttoi Addamsia ymmärtämään köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin liittyviä ongelmia käytännön työstä kohoavan kokemuksen kautta (Soydan 1999, 125). Addamsin näkemys yhteisöjen kanssa tehtävästä työstä on mielestäni vaikutusvaltainen edelleen. Sosiaalityön eriytyessä muutaman tunnin päivystykselliseen vastaanottoon virastoissa, ei voitane puhua todellisesta yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamisesta. Ristiriitaisesti nämä virastot ovat kuitenkin ensimmäisiä paikkoja, joihin yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat. Juuri tämän vuoksi sosiaalityön ja -työntekijöiden tulisi olla yhteiskunnallisesti nykyistä aktiivisempia.

Kriittinen lukija voisi syyttää minua tässä vaiheessa historiallisiin seikkoihin takertuneena haihattelijana, joka julkeaa tukeutua vain yksittäisiin, harkitusti poimittuihin teoreetikkoihin. Kuinka julkea tavoitteeni ”itsensä tekeminen tarpeettomaksi” näyttäytyy sitten muiden sosiaalityön teoreetikkojen ajattelussa? Malcolm Payne (2005) esittelee sosiaalityön teoriaa käsittelevässä teoksessaan kolmeen erilaiseen näkemykseen perustuvan jaottelun sosiaalityöstä. Payne tarkastelee sosiaalityötä erilaisina diskursseina (1). Paynen (2005) mukaan sosiaalityössä voidaan erottaa reflektiivis-terapeuttiset näkemykset, sosialistis-kollektivistiset näkemykset ja individualistis-reformistiset näkemykset (2).

Payne kuvaa sosiaalityötä kolmiona, jonka kulmat muodostavat eri näkemykset. Refleksiivist-terapeuttisissa näkemyksissä keskeisenä tavoitteena on yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen paras mahdollinen hyvinvointi, joka saavutetaan vuorovaikutuksellisen tukemisen ja itsensä kasvattamiseen auttamisen kautta. Taustalla on sosiaali-demokraattinen näkemys siitä, että sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen tulisi tapahtua käsi kädessä, jotta molemmat kehittyvät. (Payne 2005)

Toisena kulmana kolmiossa Payne (2005) kuvaa sosialistis-kollektivistiset näkemykset, joissa sosiaalityö nähdään yhteistyönä ja tukea rakentavana, jotta syrjäytyneimmät väestön osat saisivat elämänsä paremmin hallintaan. Tällöin sosiaalityö määrittyy emansipatoriseksi eli alistuksesta vapauttavaksi ja muutoshakuiseksi, jossa tavoitteena on yhteiskunnan muuttaminen heikko-osaiset huomioivaksi (mt.). Tämä voi näkyä esimerkiksi sosiaalisten ongelmien ja yhtymäkohtien näkyväksi tekemisellä. Taustalla voidaan nähdä sosialistinen näkemys talouteen, missä sosiaaliset etuudet ja suunnitelmallisuus edistävät tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta (mt.).

Kolmantena kulmana Payne kuvaa individualistis-reformistiset näkemykset. Tällöin sosiaalityö määrittyy osaksi yksilöiden hyvinvointipalveluja, joiden tarkoitus on vastata asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Sosiaalityö on tällöin sosiaalista järjestystä ylläpitävää, jonka tavoitteena on yksilöllisten hyvinvointiriskien kohdatessa yksilön palauttaa hänen hyvinvoinnin tasonsa. Taustalla individualistis-reformistisissa näkemyksissä voidaan nähdä yhtymäkohta uusliberalistiseen näkemykseen yhteiskunnasta, jossa valtion puuttumisen tulisi olla minimaalista ja yksilön vapaus korostuu. (Payne 2005)

Paynen kuvaus sosiaalityöstä kilpailevina paradigmoina, diskursseina tai käsitysjärjestelminä on äärimmäisen mielenkiintoinen. Se antaa niin yksittäiselle sosiaalityöntekijälle kuin esimerkiksi sosiaalitoimistolle teoreettiset suuntaviivat, joihin esimerkiksi omia mielipiteitä tai vaikkapa sosiaalitoimiston hiljaisia käytäntöjä voi verrata. Toisaalta ne voidaan nähdä toisilleen kilpailevina näkemyksinä, joista yksikään ei ole koko ajan valloilla, vaan painatukset vaihtelevat – niin yksilöiden kuin toimistojen kesken.

Itse samaistun ja mieltäni kiihottaa eniten käsitys sosiaalityöstä sosialistis-kollektivistisen paradigman näkökulmasta. Se on mielestäni osin sekoitus yksilön ja yhteiskunnan vastuuta sosiaalisista ongelmista. Molemmat voivat sulkea silmänsä toisiltaan ja väittää toisen olevan vastuussa, jolloin kukaan ei tosiasiallisesti vastaa mistään. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on tällöin toimia heikkojen äänten asianajajana ja edunvalvojana positiivisessa merkityksessä. Puhtaimmillaan ajatus itsensä tarpeettomaksi tekemisestä voidaan löytää Paynen kolmijaottelussa juuri sosialistis-kollektivistisesta näkökulmasta.

Miksi yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen on sitten niin haasteellista? Uusliberalistisessa yhteiskunnassamme valloilla näyttää olevan korostunut vaade yksilön omasta vastuusta. Ääriesimerkkinä on helppo nostaa esimerkiksi päihteidenkäyttäjät. Moniongelmaisten huumeiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan he ovat useimmiten suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Päihteiden käyttäjien osalta on helppo syyllistää yksilöä ja velvoittaa kantamaan vastuuta omasta tilanteestaan, mikäli ei ole perehtynyt päihdeongelmien problematiikkaan. Päihdehuoltolakien velvoitteet on helppo ohittaa, kun päihdeongelmaiset harvoin pitävät ääntä itsestään - käytännön esimerkkinä voisi viitata esimerkiksi vaikeksiin löytää tukiasunnoille tiloja Helsingistä.

Henkilökohtaisena toiveenani onkin, että sosiaalityössä ja -tekijöissä olisi löydettävissä enemmän poliittista tahtoa, osallistumista ja poliitikkoja pelkän lääkäri-, insinööri-, asianajaja-, tutkija- tai opettaja -mallin sijaan (ammattianalogioista ks. Hämäläinen 2008). Poliittisuus ei yhtään vähennä perinteisen, kuten tukevan, korjaavan tai kontrolloivan sosiaalityön merkitystä. Jotta sosiaalityö ei kuitenkaan liiaksi typistyisi vain korjaavaksi, tarvitaan osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja yhteiskunnasta johtuvien ongelmien tuomista julki. Tätä väitettä voi selventää se, että olen itse sosiaalipoliitikko.

(1) ranskan kielellä discours = puhe, esitelmä, juttelu, jaarittelu. Latinaksi discursus = ympäriinsä juokseminen.

(2) Näkemyksistä voidaan käyttää myös termiä paradigma (termistä ks. Kuhn 1994).

KIRJALLISUUS

Bourne, R. & Levin, J. 1984. Social problems: causes, consequences, interventions. St Paul: West Publishing Company.

Hämäläinen, J. 2008. Sosiaalityönteoria 1: itseymmärrysteoriat. Luentomoniste.

Karjalainen, P. & Sarvimäki, P. (toim.). 2005. Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelma. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2006/01/hl1137582267435/passthru.pdf

Kuhn, T. 1994. Tieteellisten vallankumousten rakenne. Suom. Pietiläinen, K. Helsinki: Art House.

Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc

Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiakkuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf

Payne, M. 2005. Modern Social Work Theory. 3^rd edition. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Soydan, H. 1999. The History of Ideas in Social Work. Birmingham: Venture Press.

Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelujen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiikka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf

Valtiomuodon ongelma

Yhteiskuntafilosofian ikuisuuskysymyksiin kuuluu pohdinta valtiomuodosta, joka yleisesti ottaen olisi paras mahdollinen tai parhaiten toteutettavissa. Kysymys odottaa vieläkin lopullista ratkaisuaan, mutta monia hyviä ehdotuksia on vuosituhansien aikana esitetty. Ensimmäisten teoreetikkojen joukossa oli Aristoteles, jonka teoria valtiomuodoista on epäilemättä yksi vaikuttavimmista vielä nykyaikanakin. Aristoteles kirjoitti valtiota käsittelevän pääteoksensa Politiikan yli 2000 vuotta sitten, mutta hänen teoria tuntuu aika ajoin yllättävän ajankohtaiselta.

Aristoteles tutki oman aikansa kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja rakensi teoriansa niiden pohjalta. Aristoteleen mielestä kaikki valtiot ovat syntyneet luonnostaan (Aristoteles 1991,10). Ihmisen paikka on kaupunkivaltiossa ja jollei ihminen osallistu yhteisöön, ei hän ole ihminen vaan villipeto. Aristoteleen kirjoituksia tulkittaessa on tärkeää selvittää peruskäsitteet, ennen kuin lähtee liikaa tulkitsemaan. Aristoteleen tekstit kärsivät osittain siitä seikasta, että monet hänen terminsä ovat saaneet uusia merkityksiä myöhemmin. Aristoteleen teksteissä ihminen tulee ymmärtää vapaasyntyiseksi kreikkalaiseksi mieheksi. Aristoteleen klassisen määrittelyn mukaan ihminen onkin zoon politikon eli poliittinen eläin, jonka paikka kuuluu näin kaupunkivaltioon. Aristoteles näki luonnollisena valtioiden synnyn ja näin ollen oli luonnollista, että ihmiset asuvat niissä.

Politiikka teos alkaa Aristoteleen määrittelyllä valtion tehtävästä. Valtion tulee tähdätä korkeimman ja täydellisimmän hyvän aikaansaamiseksi (Aristoteles 1991,7). Näin ollen paras valtio on se, joka luo edellytykset parhaan elämän toteutumiselle, ellei mitään odottamatonta satu (Aristoteles 1991, 176). Aristoteleen mukaan valtio siis on kansalaisten luonnollinen yhteenliittymä. Kansalainen ei kuitenkaan ole kuka tahansa valtion rajojen sisäpuolella oleva vaan henkilö, joka osallistuu poliittiseen päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 64). Kansalaisen titteliin oli näin ollen hyvin harva oikeutettu muinaisessa Kreikassa. Esimerkiksi naiset ja orjat eivät voi olla kansalaisia, koska Aristoteleen mukaan on luonnollista, että nämä sisäisesti heikommat olennot eivät osallistu politiikkaan. Orjat ovat Aristoteleen mukaan luonnollisesti heikompia ja on näin heidän kohdaltaan parempi, ettei heistä muuta tulekaan. Näiden määrittelyjen avulla Aristoteles tutki kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja arvioi niissä esiintyviä piirteitä. Missään valtiossa ei esiinny puhtaana Aristoteleen tekemää luokittelua valtiomuodoista, vaan valtiomuodot ovat sekoituksia eri valtiomuodoista. Aristoteles teki kuitenkin teoreettisen mallin mahdollisista valtiomuodoista.

”Valtiomuoto on valtion virkojen ja erityisesti korkeimman vallankäytön järjestys” (Aristoteles 1991, 71). Aristoteles luokitteleekin valtiomuodot sen mukaan kuka käyttää valtaa ja kenen hyväksi. Aristoteleen mukaan korkein valta kuuluu joko yhdelle, harvoille tai enemmistölle. Oikeudenmukaisia ja samalla oikeita valtiomuotoja ovat ne, joissa valtaa käytetään yhteisen edun mukaisesti. Vääristyneitä vallankäytön muotoja ovat tietenkin ne, joissa valtaa käytetään vallanpitäjien etujen mukaisesti (Aristoteles 1991, 72).

Kun valtaa käyttää yksi henkilö yhteiseksi hyväksi, puhutaan kuninkuudesta. Kuninkuuden vääristynyt muoto on tyrannia. Aristoteles esittää kuitenkin pontevaa kritiikkiä kaikenlaista yksin hallitsemista vastaan. Yksi hallitsija on helpommin lahjottavissa kuin suuri joukko, myös tunteet vaikuttavat enemmän yhden henkilön päätöksentekoon kuin joukon (Aristoteles 1991, 89). ”Enemmistö, johon kuuluvista kukaan ei ole erityisen hyvä mies, voi yhdessä olla parempi kuin yksittäiset hyvät miehet” (Aristoteles 1991, 78). Näin ollen joukossa syntyy parempia päätöksiä kuin yhden ihmisen tekemänä. Parhaat päätökset edellyttävät monien osallistumista. Aristoteleen mielestä kuninkaanvalta on käytännöllinen vain hyvin pienissä yhteisöissä, joissa ei ole tarpeeksi hyveellisiä kansalaisia osallistumaan päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 90). Aristoteles antaa kuninkaan vallan kestävyydelle mielenkiintoisen vaatimuksen. Kuninkaalla tulee olla käytössään asevoima, joka on niin vahva että sen kukistamiseen ei riitä yksilö vaan kansa kokonaisuudessaan (Aristoteles 1991, 90). Kuningas tai tyranni tarvitsee vallassa pysyäkseen voimakkaan asevoiman. Kansalla on kuitenkin viime kädessä oikeus syrjäyttää kuningas ja muuttaa valtiomuotoa. Vaikka Aristoteleen tekstistä paistaa voimakkaasti näkemys itsevaltiuden heikkoudesta, jättää Aristoteles mahdollisuuden ideaalikuninkaalle. Tällöin kuningas olisi henkilö, joka olisi täydellisen hyveellinen (Aristoteles 1991, 94). Tällaisen kuninkaan tulisi antaa hallita täysin mielensä mukaan niin kauan kuin mahdollista. Aristoteles vaatii ideaalikuninkaalta kuitenkin niin paljon ominaisuuksia, ettei ole mahdollista, että sellainen yksilö syntyisi saati valtaan nostettaisiin.

Silloin kun valtaa käyttää pieni joukko eli vähemmistö ja tavoitteena on yhteinen hyvä, valtiomuoto on nimeltään aristokratia (Aristoteles 1991, 73). Vääristynyt valtiomuoto aristokratiasta on harvainvalta. Aristoteles kytkee harvainvallan lukumäärän lisäksi varallisuuteen. Harvainvallasta puhutaan silloin kun valta on vähemmistönä olevilla rikkailla ja jalosukuisilla tai lukumääräisesti vähäisemmällä joukolla (Aristoteles 1991, 101). Aristokratian syntysyinä Aristoteles pitää rikkautta ja jalosukuisuutta, jotka molemmat aiheuttavat vallan vaatimuksia yleensä pienelle vähemmistölle(Aristoteles 1991, 82). Samoin kuin kuninkuuden kohdalla Aristoteleen mielestä on täysin mahdollista, että ylimpää valtaa käyttäisi joukko hyveellisiä miehiä. Heikkona puolena aristokratiassakin on kuitenkin se, että paremmat päätökset tarvitsevat suuren joukon päättäjiä.

Kolmas oikeudenmukainen valtiomuoto on Aristoteleen mukaan kansalaisvalta, politeia. Tällöin valtaa käyttää kansalaisten enemmistö yhteiseksi hyväksi. Kun muistetaan Aristoteleen määritelmä kansalaisesta, voidaan todeta, että korkein valta kansalaisvallassa kuuluu lukumääräisesti vähemmistölle. Valtiomuoto, jossa valta kuuluisi lukumääräisille enemmistölle valtion alueella oleskelevista on Aristoteleen mukaan kansanvalta, demokratia. Tämä valtiomuoto on kuitenkin vääristynyt, koska he enemmistönä hallitsisivat oman etunsa mukaisesti ja kokonaisuuden etu unohtuisi. Syy miksi Aristoteles ei antaisi äänestys- ja vaikuttamisoikeutta kaikille on se, että hän näkee kreikkalaisen miehen ainoana ihmislajin edustajana, joka luonnostaan voi tehdä poliittisia päätöksiä ja hallita. Aristoteleen mukaan on edelleen luonnollista, että naisia ja orjia hallitaan (Aristoteles 1991,13). Kansanvallan heikkoutena Aristoteles näkee myös sen, että köyhät olisi helposti ostettavissa, jolloin heillä ei edes olisi todellista valtaa. Näin ollen politiikan harjoittaminen tulisi antaa niille, joilla on sen verran varallisuutta, että he voivat osallistua politiikan harjoittamiseen. Aristoteles esittää myös että kuluttava ja ruumiillinen työ estää täysipainoisen osallistumisen politiikkaan, joten tällaiset yksilöt/orjat eivät voi osallistua politiikkaan (Aristoteles 1991,70). Aristoteleen rajauksia noudattaen ainoiksi ihmisiksi, jotka politiikkaa voisivat harjoittaa jää vain rikkaat ja kansalaiset. Rikkaille valtaa ei voinut antaa, koska se johtaa vielä enempään riistoon. Näin vallankäyttäjiksi valikoituu pelkästään kansalaiset, eli vapaat keskiluokkaiset miehet.

Paras valtiomuoto on Aristoteleen mukaan se, jossa parhaat eli hyveelliset hallitsevat (Aristoteles 1991, 94). Hallitsijoita voi täten olla yksi, useampi tai kaikki kansalaiset. Hyveellisyys tarkoittaa tässä sitä, että kansalaiset voivat olla sekä hallittuja että hallitsijoita. Tällöin toteutuu paras valtio. Aristoteleen paras valtiomuoto on tällöin sellainen joka ei sisällä ristiriitoja kansan ja kansalaisten välillä. Teoriassa on siis mahdollista, että vain yksi tai harvojen joukko hyveellisiä hallitsee. Käytännössä Aristoteles rajaa kuitenkin kuninkuuden ja aristokratian pois ja suosittaa kansalaisvaltaa ainoana toteutettavissa olevana.

Aristoteleen mielestä käytännössä voidaan toteuttaa onnistuneesti vain kansalaisvalta, jossa hallitsevana luokkana ja suurimpana vaikutusvaltana on suuri keskiluokka (Aristoteles 1991, 112). Suuren keskiluokan etuina Aristoteles näkee sen, että keskiluokan hallitessa valtio koostuu tasaveroisista ja samanlaisista. Juuri tällöin ristiriitoja ei ole, koska vehkeilyä ja levottomuuksia ei juurikaan keskiluokassa ole (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokkaa on helpoin hallita ja se estää vastakkaiset liiallisuudet (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokalla on vielä sekin etu, että se voi tarvittaessa liittoutua joko rikkaiden tai köyhien kanssa tarpeen niin vaatiessa. Tämä on juuri se seikka, joka takaa valtiolle pysyvyyden.

Aristoteleen paras ei siis ole se täydellisin valtio missä ihminen täydellistyisi ja saavuttaisi hyveellisyyden. Aristoteleen suositus parhaaksi valtiomuodoksi on siis se, joka on mahdollista toteuttaa eli keskiluokkainen kansalaisvalta. Tämä tarkka empiirinen huomio ja yleistys pätee vielä nykyäänkin. Yleensä demokraattisessa (politeassa) valtiossahan keskiluokka on maan talouden perikuva. Keskiluokan arvoja ja moraalikäsitteitä pidetään koko valtion perusmoraalina. Valtioiden johto onkin yleensä ensi sijassa toiminut keskiluokan ehdoilla ja vasta sen jälkeen muiden ryhmien etujen mukaisesti. Suurin osa yleisistä palveluistakin on tarkoitettu keskiluokan tarpeisiin. Ehkä keskiluokka koetaankin vallanpitäjien uhkaksi sen takia, että se voi tarvittaessa liittoutua muiden väestöryhmien kanssa. Tunnetusti keskiluokka on vielä nykyäänkin poliittisesti aktiivinen väestöryhmä.

Toisaalta Aristoteleen suositusta parhaasta valtiomuodosta noudatetaan nykyaikana vielä uskomattoman tiukasti. Valta on todellakin kansalaisilla, esimerkkinä käy mikä tahansa Euroopan valtio, jossa äänestämisoikeus syntyy siirtolaisille useimmiten vasta kansalaisuuden saamisen jälkeen. Onneksi nykyaikana Aristoteleen määrittelemä kansalaisuus ei ole enää niin tiukka. Nykyään kansalaisten ja äänestäjien joukkoon kuuluu sekä naiset että orjat eli palkkatyöläiset. Ehkä tärkeimpänä huomautuksena Aristoteleen opeista nousee kuitenkin argumentit demokraattisuudesta. Enemmistö tekee parempia päätöksiä kuin vähemmistö (Aristoteles 1991, 78). Kollektiivisen päättämisen tärkeys ei ole hävinnyt vielä tänäkään päivänä. ”Kyllä kansa tietää!” pätee siis edelleen. Toinen tärkeä argumentti koskee vallankäytön toista puolta. Aristoteles on sitä mieltä, että asioiden vaikutuksia on pätevä arvioimaan päättäjän lisäksi myös se jota vaikutus koskee (Aristoteles 1991, 79). Kansalla tulee olla mahdollisuuksia viestittää ja valittaa huonoista päätöksistä päättäjille. Nuo valitukset tulisi myös ottaa huomioon yhtä tärkeinä kuin päättäjien argumentit. Aristoteles korostaakin kontrollin merkitystä päätöksiä tehtäessä.

Aristoteleen teksteillä on ollut voimakas vaikutus nykyaikaisiin valtioihin ja demokraattisuuden voittokulkuun. Suurimmassa osassa demokraattisia valtioita valta on kansalaisilla. Kansalaisten joukko on laajentunut, mutta siihen ei vieläkään lueta kaikkia valtion alueella oleskelevia. Lisäksi vaikuttavana valtana on useimmiten juurikin keskiluokkainen kansa, joka huolehtii melkein kaikkien eduista. Aristoteleen mallin mukaisia puhtaita valtiomuotoja tuskin löytyy nykyaikanakaan, vaan kaikki valtiot sisältävät mitä erilaisempia sekoituksia esitetyistä malleista. Silti valtiomuotojen mallien avulla on mahdollista eritellä erilaisia valtiomuotoja ja niiden piirteitä. Aristoteleen ratkaisu parhaasta valtiomuodosta tuskin pätee, saatikka se olisi toteutettavissa kaikkialla, mutta hänen ansiokseen onkin ennemmin luettava tarkka analyysi erilaisista valtiomuodoista. Analyysi, jonka avulla on mahdollista pohtia ongelmaa parhaasta valtiomuodosta.

Lähteet

Aristoteles. 1990. Osa VIII: Politiikka. Suomentanut Anttila, A. M.

Ulkopolitiikan monet ulottuvuudet

Erkki Tuomioja hymyilee iloisesti tv-kameroille ja kättelee Yhdysvaltain ulkoministeriä. Kuvassa on ironinen yksityiskohta. Tuomiojan rintapielessä kiiltelee hyvin pieni rauhanmerkki. Oman pienen mielipiteensä voi kertoa monella tavalla, ulkoministeri Tuomioja haluaa omalta osaltaan edistää maailmanrauhaa. Sotaa käyvän suurvaltion edustajan mielipidettä aiheeseen voi vain arvuutella, mutta Tuomioja vie omalla tavallaan pienen pohjoisen valtion liittoutumattomuuteen perustuvaa ulkopolitiikkaa linjausta maailman turuille ja toreille.

Tuomiojan vierailu Yhdysvaltoihin on vain pieni esimerkki Suomen valtion harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tuomiojalla on kuitenkin presidentin ja pääministerin ohella tärkeä merkitys Suomen harjoittamalle ulkopolitiikalle. Näin ei aina kuitenkaan ole ollut. Nykyisen Perustuslain 93 § asettaa ulkopolitiikan johtopaikalle presidentin ja valtioneuvoston. Presidentti johtaa, mutta perustuslaki velvoittaa hänet yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Vuonna 2000 voimaan tulleella uudella perustuslailla haluttiin lisätä ja edistää parlamentarismia varsinkin ulkopolitiikan osalta.

Nykyinen ulkopolitiikan johto voidaan nähdä olevan monen saman veroisen toimijan yhteistyötä. Ulkopolitiikka ja sen johtaminen ei ole enää henkilöitynyt yhteen johtohenkilöön, saati se olisi enää elitistisen, pienen joukon johtamaa. Nykyistä ulkopolitiikan johtoa voidaan kuvailla hyvin parlamentaariseksi, eli ulkopolitiikkaan vaikuttaa hyvin paljon sekä eduskunta että hallitus. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut saati, että perustuslaki siihen nykyisinkään täysin velvoittaisi.

Jaakko Nousiainen (1988, 377) huomauttaa, että lain tarkkaa muotoa tärkeämpi tekijä valtasuhteiden muotoutumisessa presidentin ja valtioneuvoston on lain tulkinta ja siihen nojaavat käytännöt. Hyvänä esimerkkinä hyvinkin parlamentaarisesta toiminnasta, vanhan sanamuodoltaan tarkemman lain aikana, on 1920-luvulla toimineen Rudolf Holstin ottama aktiivinen rooli ja toiminta (mt).

Ulkopolitiikan alalla johtamisessa voidaan nähdä pitkällä aikavälillä melkoista heiluriliikettä presidenttivetoisen ulkopolitiikan ja parlamentaristisen ulkopolitiikan välillä. Nykyinen tulkinta eli presidentin suuri ja häneen henkilöityvä vaikutusvalta ulkopolitiikkaan periytyy lähinnä sodanjälkeiseltä ajalta, jolloin presidenttien täytyi ottaa suuri vastuu teoistaan ja kantaa myös mahdolliset seuraukset (ks. Nousiainen 1998, 377). Tällöin oli tietenkin hyvin luontevaa, että vallan ja vastuun kantoi yksi ja sama henkilö.

Sotien jälkeen vallankahvaan nousi presidentti Kekkonen, joka ottikin Suomen historian aktiivisimman roolin ulkopolitiikan johtajana. Nousiainen (1998, 378) kuvaa ajan vallitsevaa tilannetta osuvasti: ”Pääministeri ei -- voinut puhua hallituksensa ulkopolitiikasta presidentistä irrallaan, ja ulkoministerin aseman poliittinen paino ja merkitys laski hänen epäitsenäisen asemansa vuoksi.” Kekkosen aikaan voidaan heiluriliikkeen olleen voimakkaasti presidenttivetoisen ulkopolitiikan alueella, joka varmasti aiheutti närää eduskunnassa ja hallituksessa. Eri presidentit ja presidentti-instituutiolla onkin tuonut perustuslaille muutospaineita.

Nousiaisen ajattelu vallan jakautumisesta eri instituutiolle pohjautuu voimakkaasti institutionaaliseen vallankäyttöön. Perinteet, käytännöt ja niiden tuoma valta on usein ollut voimakkaampaa kuin perustuslain tarkka sanamuoto. Ymmärrettävää onkin, että toisinajattelijoita aina vierastetaan ja hyljeksitään. Kuvitella saattaa vielä nykyäänkin Mauno Koiviston aiheuttamaa kohua, kun hän julkisesti päivälehdissä nousi vastustamaan ka kyseenalaisti presidentti Kekkosen harjoittamaa vallankäyttöä (ks. Uimonen 2001).

Mauno Koiviston astuttua presidentin kenkiin alkoi ulkopolitiikan alalla suuri muutosprosessi, joka hakee muotojaan vielä tänäkin päivänä. Parlamentaariset piirteet alkoivat vahvistua ja selkeä muutoskehitys alkoi. Presidentti Ahtisaari joutuikin Koiviston seuraajana sitten jo puolustamaan omaa asemaansa (Nousiainen 1998, 379) ja ulkopolitiikkaan muotoutui selkeä yhteistyö ja –toiminta eri tahojen välillä. Yhteistoimintaa vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, johon yhteistoiminta kirjattiin voimakkaaksi velvoitteeksi ulkopolitiikkaa johdettaessa.

Epäselvyyksiä roolijaossa esiintyy kuitenkin vieläkin. Pääministerin johtaa päätöksentekoa asioissa silloin, kun asia liittyy Euroopan unioniin. Samoin pääministeri edustaa Suomea ylimpänä tahona Euroopan unioniin päin, mutta presidentti on varannut itselleen oikeuden osallistua huippukokouksiin tarvittaessa (Nousiainen 1998, 379). Tarkkaa sanamuotoa perustuslaista on turha etsiä, jossa määriteltäisiin mitkä asiat ovat presidentin läsnäoloa vaativia ja mitkä eivät. Tällöin korostuu tietenkin käytännöt ja perinteet aiemmilta ajoilta. Näitä käytäntöjä luodaan juuri nyt, sillä Suomi ei ole ehtinyt olla Euroopan unionin jäsen kuin vuosikymmenen.

Joitain linjanvetoja ja roolijakoa voidaan kuitenkin nähdä jo Suomen nykyisessä ulkopolitiikassa. Lyhyt ja pikainen katsaus viime päivien lehtiin tätä esseetä kirjoittaessani osoittaa, että selkeitä toimijoita on useita. Presidentti Halonen johtaa ja myös ottaa osaa eri huippukokouksiin osallistumalla Guadalajaran huippukokoukseen (Helsingin sanomat, 30.5.2004). Toisaalta ulkoministerin roolia ei ole unohdettu. Myös ulkoministeri Tuomioja otti osaa em. huippukokoukseen ja hänen kalenterinsa (Tuomioja) perusteella myös muita kokouksia on varmasti riittävästi. Selvästi on havaittavissa, että nykyiset toimijat haluavat luoda entistä moniulotteisemman ja eri toimijoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.

Kritiikkiäkin kuitenkin esitetään, joka kuuluu oikeusvaltion perusperiaatteisiin. Nykyinen toimintamalli ei kaikkia miellytä. Risto E. J. Penttilä aiemmin tänä vuonna kovaa kritiikkiä nykyistä ulkopolitiikan johtoa kohtaan. Penttilän mielestä nykyinen malli ei ole toimiva, koska monitahoinen toimijamalli mahdollistaa väärinkäsityksiä ja vallantavoittelua roolijaossa. Nykyiset toimijat pääministeristä ja presidentistä lähtien kumosivat esitetyn kritiikin ja moni esitti, että nykyisen mallin toimivuus selviää vasta pidemmällä aikavälillä. Näin ollen myös nykyisestä toimintamallista voi hyvinkin tulla se malli, jolla Suomen ulkopolitiikka edustaa itseään erinäisissä kokouksissa. Toisaalta on huomionarvoista, että jos kukaan ei kyseenalaista nykyistä toimintamallia, voi olla, että myöhemmin se on mahdotonta, koska institutionaalinen valta kasvaa ajan myötä.

Nykyinen perustuslaki määrittelee kohtalaisen tarkasti ulkopoliittisia toimijoita. Myös nykyiset toimijat näyttävät toteuttavan erinomaisesti perustuslaissa mainittua yhteistoiminnan velvoitetta. Onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko nykyiseen toimintamalliin muutospaineita, jos tuleva presidentti ei olekaan sama kuin nykyinen. Loppujen lopuksi ulkopolitiikkakin on paljolti riippuvainen itse poliittisista toimijoista. Tällä hetkellä sekä ulkoministeri Tuomioja että presidentti Halonen jakavat melko samanlaisen ja yhteneväisen maailmankuvan. Jyrkkää ristiriitaisuutta nykyinen malli ei välttämättä kestä, kuten Penttilä tekstissään kritisoi. Ei kuitenkaan tule unohtaa Jaakko Nousiaisen mainitsemia käytäntöjä ja lain tulkintoja. Nykyinen ulkopolitiikan johto on valinnut toimintamallikseen avoimen, parlamentaarisen ja yhteistoiminnalle perustuvan ulkopolitiikan. Toivoa sopii, että tuo malli tulee myös saamaan jatkoa tulevien poliittisten toimijoiden aikana.



Lähteet

Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.

Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.

Raivio, Jyrki. 2004. EU:n ja Latinalaisen Amerikan johtajat korostivat YK:n merkitystä. Helsingin sanomat 30.5.2004, A12.

Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.

Tuomioja, Risto 2004. Erkki Tuomiojan kalenterista. Viitattu 31.5.2004. http://www.tuomioja.org/kalent.htm

Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.

Maan vai maailman asialla? - Tarja Halosen ulkopoliittinen rooli perustuslain näkökulmasta

JOHDANTO


Risto E. J. Penttilä (2004) esitti huhtikuun lopulla Helsingin sanomissa oman arvionsa Suomen ulkopolitiikan tilasta. Ensimmäistä kertaa Presidentti Halosen kaudella joku uskalsi esittää suoranaista kritiikkiä valtion ylintä johtoa kohtaan. Penttilän mielestä Suomen tasavallan presidentti on omistautunut pelkästään maailman parantamiseen, jolloin ulkopolitiikan johtaminen on jäänyt täysin toisarvoiseksi. Myös Suomen kannalta tärkeät suhteet suurvaltoihin ovat rapautuneet. Penttilän mielestä myös perustuslaki oli ulkopolitiikan osalta epäonnistunut.

Penttilän mielipidekirjoitus sytytti ajatuksen tutustua lähemmin Presidentti Halosen presidenttikauden tekemisiin hieman lähemmin ulkopolitiikan näkökulmasta. Näkökulmana harjoitustyössä on perustuslain asettamat rajoitukset ulkopolitiikalle. Halonen on ensimmäinen suomalainen presidentti, jolla on sidotuimmat kädet verrattuna hänen edeltäjiinsä.

Käsittelyosuus on jaettu selkeästi kahtia. Alkuosassa käsittelyn kohteena on presidenttiä koskevat rajoitukset perustuslain osalta. Jälkimmäisessä osiossa käsitellään lähemmin muutamia presidentti Halosen antamia lausuntoja ja haastatteluja, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja perustuslakia. Hieman tarkemman pohdinnan kohteena on hänen aktiivinen osallistuminen globalisaatioon liittyviin ongelmiin.

1 PERUSTUSLAIN RAJOITUKSET ULKOPOLITIIKALLE


Tarja Halonen on Suomen historian ensimmäinen presidentti, joka joutuu toimimaan selvästi rajoitetuimmin vapauksin kuin edeltäjänsä (ks. Uimonen 2001, 340 ; Jyränki 2000, 118). Nykyinen perustuslaki on selvästi tarkkasanaisempi presidentin valtaoikeuksista kuin aikaisemmin voimassa ollut perustuslaki. Presidentti Tarja Halosen on siis täytynyt lähteä luomaan ulkopolitiikkaa aivan uudelta pohjalta.

Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Perustuslain selvänä tarkoituksena on vähentää presidenttikeskeisyyttä ja lisätä parlamentarismia ulkopolitiikan hoidossa. Antero Jyränki (2000, 205) luettelee keskeisimmät uudistukset perustuslaissa ulkopolitiikan suhteen: tavoitteena on korostaa presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintaa, valtioneuvosto voi toimia osittain myös ilman pre-sidenttiä, eduskunnan ulkopoliittista valtaa on lisätty, presidentin valtaa on kavennet-tu. Voimakkain muutos on se, että Euroopan unioniasiat on täysin erotettu presidentin päätösvallasta ja siirretty valtioneuvostolle ja eduskunnalle (mt. 205-206).

Periaatteessa presidentin johtoasema on säilytetty, mutta tavoitteeksi on asetettu, että presidentti ei toimi missään ulkopoliittisissa asioissa yksin, vaan ministeristö tai sen osa on mukana kaikissa ratkaisuissa (Nousiainen 2000, 34). Voidaan siis ajatella, että presidentistä tuli kertaheitolla Suomen tasavallan uusi kuningas, jonka tarkoituksena on vain edustaa, ei päättää. Toisaalta presidentti voisi ottaa itselleen myös kumileimasimen roolin, jolloin hänen ei tarvitsisi tehdä juuri muuta kuin myötäillä ministerien ja ministeriöiden päätöksiä. Taustalla presidentin roolin muuttumiseen on se, että presidentti on tietoisesti haluttu nostaa pois päivän politiikasta ”ristiriitojen sovittelijaksi” (Nousiainen 1998, 206) ja ”neuvonantajiensa neuvonantajaksi” (Jyränki 2000, 120). Toisaalta presidentti tuokin selkeästi ulkopolitiikkaan jatkuvuutta juuri eduskuntaa pidemmällä toimikaudellaan.

Suurimmaksi ongelmakohdaksi ja ristiriitojen aiheuttajaksi ulkopolitiikan kannalta voidaan perustuslaissa nähdä ulkopolitiikan kaksihuippuinen johtojärjestelmä (ks. Uimonen 2001, 336; Nousiainen 2000, 34-35 ). Pääministeristä on tullut ja tulee entistä merkittävämpi toimija ulkopolitiikan alalla, kun Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka syventyvät. Ensimmäisiä julkisia huolenosoituksia tuli viimeksi kuukausi sitten. Risto E. J. Penttilä (2004) oli huolissaan mahdollisesta ristiriitatilanteesta, jossa presidentti ja pääministeri ovat erimieltä ulkopoliittisista toimista. Kuinka silloin toimitaan?

Toisaalta laki kuin laki on aina laki ja käytäntö määrää sen, miten lakia tulkitaan. Tämän myös Tarja Halonen varmasti tietää, onhan hän koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Kimmo Kiljusen (2000, 105) mukaan säädökset jätetään tarkoituksella osittain väljiksi, jotta ulkopoliittinen päätöksenteko ja päättäjät voivat toimia kunkin ajan tarpeiden mukaan. Hyvänä esimerkkinä sovittavasta käytännöstä on Kiljusen mukaan esimerkiksi se, kumpi edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa, presidentti vai pääministeri. Myös Risto Uimonen (2001, 341) korostaa poliitikoille ja päättäjille jätettävää liikkumavaraa, esimerkiksi tilanteissa, jotka vaativat ”rohkeita ja epätavallisia ratkaisuja”. Onkin selvä, että presidentin kädet eivät voi olla täysin sidotut, kun päätetään esimerkiksi maan turvallisuudesta.


2 TARJA HALOSEN LUOMA MALLI


Presidentti Tarja Halonen on mielenkiintoisessa välikädessä. Perustuslaki asettaa hänet johtamaan ulkopolitiikkaa, mutta samaan aikaan laki jättää hänet täysin EU-politiikan ulkopuolelle. Euroopan unionin oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka kietoutuu entistä enemmän Suomen omaan ulkopolitiikkaan ja presidentillä on vähem-män vaikutusvaltaa. Halosen presidenttikausi on kuitenkin ylittänyt puolivälin, joten selkeitä suuntaviivoja hänen toiminnassaan voidaan jo nähdä.

2.1 Haastattelut ja puheet

Tarja Halonen on toiminut presidenttinä jo neljä vuotta ja noiden vuosien aikana hän on johtanut Suomen ulkopolitiikkaa kolmen eri hallituksen kanssa. Näkyviä ristiriitoja hallituksen ja presidentin välillä ei kuitenkaan ulkopolitiikan alalla ole ilmennyt. Presidentti kauden puolivälissä pitämässään tiedotustilaisuudessa (28.3.2003) Halonen totesi: ”-- kun hyvää tahtoa riittää, niin perustuslain tavoittelema yhteistoiminnan henki on voitu kohtuullisen hyvin saavuttaa.” Selvää on, että ristiriitaisuuksia on varmasti ollut ja tulee jatkossa olemaan, mutta yhteiseen lopputulokseen on aina päästy.

Risto E. J. Penttilä (2004) sai paljon huomiota, kun hän asetti Halosen ottaman roolin ulkopolitiikassa kyseenalaiseksi. Media ruoti Penttilän tekstiä ja sai aikaan jopa pienimuotoisen poliittisen kohun. Hyvin pian haluttiin tietää myös presidentti Halosen mielipide. Tarja Halonen toikin viime aikaisissa televisiohaastatteluissa ja puheissaan selväksi sen, että hänen mielestään vallitseva ulkopolitiikan johtamisjärjestelmä toimii hyvin. Halonen kuittasi nousseen kohun hyvin nopeasti. Jo aiemmissa haastatteluissa Halosella on ollut selkeä linjaus. ”On terveen järjen vaatimus, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etsitään aina sopu, vaikka laihempikin” totesi Halonen, kun hän kommentoi yhteistoimintaa hallituksen kanssa (Kontio 2003).

Halonen on itse ottanut selkeän linjan toiminnalleen. Kontion haastattelussa (Suomenmaa) Halonen toteaa: ”Pyrin ajamaan tätä isoa autoa tai laivaa niin varovasti ja taiten, että siitä on nyt iloa mutta että siitä jää myös seuraajillekin. Ei revitellä liikoja.” Halonen ei siis aio pyrkiä dramaattisiin uudistuksiin presidenttikautensa aikana, vaan hän pyrkii säilyttämään presidenttiyteen liittyvän arvovallan myös tuleville presidenteille. Selväksi kuitenkin on käynyt, ettei presidentti suostu toimimaan pelkkänä keulakuvana, saati ettei hän uskaltaisi ottaa kantaa asioihin. Halonen onkin muistuttanut useaan otteeseen ettei Suomella ole mitään kiirettä liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliiton eli NATO:n jäseneksi.

2.2 Toiminta

Tarja Halonen on tullut tunnetuksi eri kansalaisjärjestöjen, kuten Seksuaalinen tasavertaisuus ry (Seta), puheenjohtajana jo ennen presidenttikauttaan. Halonen on osoittanut kiinnostustaan ihmisten tasa-arvoon ja –vertaisuuteen. Halonen oli jo ennen presidenttiyttään aktiivinen osallistuja kansalaistoimintaan. Kuten jatkossa käy ilmi, tuo aktiivisuus ei ole hänessä vähentynyt presidenttikaudellakaan.

Sirpa Pietikäinen (2000, 209) kirjoittaa presidentin muuttuvasta roolista hyvin osuvasti juuri ennen Halosen kautta: ” Tiukasti globalisoituneessa maailmassa seuraava presidentti voi olla vaikutusvallaltaan paljon suurempi ja merkittävämpi kuin edeltäjänsä”. Pietikäinen (mt.) esittää myös, että presidentillä voikin olla entistä suurempi rooli asioiden aloitteentekijänä ja osallistujana globaalissa päätöksentekorakenteessa. Juuri Pietikäisen ennustaman roolin muutoksen mukaisesti voidaan Halosen huomata toimineen. Tarja Halonen on ottanut erittäin näkyvän roolin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiossa, joka pyrkii löytämään globalisaatioon humaanimman puolen. Toisena puheenjohtajana komissiossa toiminut Halonen on saanut toiminnastaan sekä kiitosta että kritiikkiä.

Presidentti Halosta on syytetty varsinkin viime aikoina maailmanparantajaksi (esim. Penttilä 2004). Halosen roolista komissiossa käy selväksi, että hän on ottanut globalisaation hyvin näkyväksi teemaksi omassa toiminnassaan. Halonen on globalisaation liittyen muun muassa osallistunut Kansainvälisen työjärjestö ILO:n kokouksiin, käyttänyt puheenvuoroja niin Yhdistyneiden kansakuntien kuin myös muiden järjestöjen järjestämissä seminaareissa ja huippukokouksissa. Halosen voidaan näin todeta hankkineen hyvin näkyvä rooli varsinkin globalisaatioon liittyvissä asioissa. Mielestäni ei kuitenkaan voida sanoa, että Halosen aktiivisuudesta ja näkyvyydestä olisi ollut haittaa Suomen ulkopoliittisille suhteille. Pikemminkin päinvastoin, kun Suomen presidentti ja siinä sivussa Suomi on saanut paljon näkyvyyttä kansainvälisten päättäjien keskuudessa. Nähtäväksi jää kuinka suuri rooli Haloselle lankeaa juuri päätöksen- ja aloitteentekijänä globaalistumiseen liittyvissä asioissa.

Presidentti Halosen ottama rooli globalisaatiota koskevissa asioissa herättää monia ajatuksia. Halonen on toiminut hyvin itsenäisesti varsinkin komission puheenjohtajan tehtävissä. Onko hän tarkoituksellisesti ottanut etäisyyttä hallitukseen ja ministeriöihin? Perustuslaki velvoittaa presidentin yhteistoimiin hallituksen kanssa ulkopolitiikan alueella ja vaikka yhteistyötä olisikin ollut, pelkästään Halonen on ollut näkyvässä roolissa. Globalisaatio, jos mikä, on prosessi, joka koskettaa laajasti ulkopolitiikkaa, mutta myös sisäpoliittisia asioita. Kun Euroopan unioniin liittyvät poliittiset asiat siirrettiin pois presidentiltä pääministerille, voidaan todeta, ettei presidentti Halonen jäänyt laakereilleen lepäämään. EU-asioiden sijaan hän keskittyi tarmokkaasti globalisaation liittyviin ongelmiin niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Pelkän edustamistyön sijaan Halonen on toiminut erittäin aktiivisesti ulkopolitiikan saralla, jota varmasti tukee hänen pitkäaikainen ulkoministerikokemuksensa.

Jokainen presidentti jättää oman jälkensä presidentti-instituutioon, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa tulevien presidenttien toimintaan. Tarja Halosen edeltäjän presidentti Martti Ahtisaaren laaja matkustelu ja näkyvä kansainvälinen toiminta aiheuttivat aikanaan paljon keskustelua presidentin roolista. Tavallaan Halosen rooli on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Myös Halosen toimintatavaksi on muodostunut laaja matkustelu ulkomailla, sekä näkyvän roolin ottaminen kansainvälisissä tehtävissä. Presidenttikautensa päätyttyä presidentti Martti Ahtisaari siirtyi suoraan kansainväli-siin tehtäviin, joissa hän pyrkii etsimään ratkaisuja entistä globaalisempiin ongelmiin.

Huomionarvoista on se, että kahden viimeisimmän presidentin aikana presidenteistä on tullut todellisia kosmopoliitteja jo presidenttiyden aikana tai heti sen jälkeen, joka varmasti luo muutospaineita myös tuleville valtionpäämiehille. Tulevat presidentinvaalit tulevat näyttämään, haluaako Halonen jatkaa aktiivista toimintaansa presidentti-instituutiosta käsin vaiko siirtyä yksityisille markkinoille kuten presidentti Ahtisaari. Vaalien alla nähtäväksi jää, onko Halonen varmistellut eläkepäiviään varten uutta työpaikkaa laajalla toiminnallaan globalisaation liittyvässä toiminnassa vai kantaako aktiivinen toiminta ja mielipidevaikuttaminen hänet myös toiselle presidenttikaudelle.

Presidentin kannatuslukuihin perustuslaki ja presidentin muuttunut rooli on tuonut selkeän muutoksen. Presidentti Halosen kannatusluvut ovat nousseet selvästi korkeammalle tasolle kuin edeltäjänsä Ahtisaaren. Ahtisaari ei koko presidenttikautenaan saavuttanut yhtä korkeita kannatuslukuja kuin Halonen (Uimonen 2001, 359). Halosen toiminta presidenttikaudellaan tähän mennessä on saavuttanut erittäin suuren suosion tavallisen kansan keskuudessa. Viimeisimpien mielipidemittausten (Helsingin Sanomat) mukaan peräti 93 % kansalaisista antaa Haloselle toiminnastaan hyvän tai erittäin hyvän arvosanaksi. Ainakin tavallisen kansan mielestä Halosen ottama rooli on erittäin onnistunut.




PÄÄTELMIÄ


Perustuslaki antaa presidentille kohtalaisen paljon liikkumavaraa. Halutessaan presidentti voi vetäytyä pelkäksi johtohahmoksi, joka silloin tällöin ottaa kantaa asioihin, mutta jättää kaiken päättämisen virkamiehille ja poliitikoille. Nykyisen presidenttimme toimista kuvastuu kuitenkin toisenlaisen roolin ottaminen. Aktiivisesti suhteita ulkomaihin ja kansalaisjärjestöihin pitävä auktoriteetti, joka uskaltaa tarvittaessa kertoa oman mielipiteensä.

Halonen on saavuttanut kohtalaisen lyhyessä ajassa sekä suuren kansan suosion että näkyvän roolin maailmanpolitiikassa, eikä pelkästään Suomen presidenttinä. Halosen kauden aikana Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut merkittäviä ristiriitaisuuksia, joista olisi syntynyt poliittinen kohu. Halonen on todellakin noussut päivänpolitiikan yläpuolelle omaksi tahokseen, joka päättäväisesti osallistuu ulkopolitiikan johtamiseen.

Presidentin toimet ovat kuitenkin jatkuvan tarkkailun alaisena. Osa poliittisista tahoista näkee varmasti punaista, kun Halonen puhuu köyhien maiden oikeuksien puo-lesta. Presidenttien toiminta on aina ollut poliittisen pelin kohteena ja näin myös var-masti tulee olemaan. Näkyvässä roolissa toimiminen aiheuttaa aina ristiriitoja, joista Halonen onkin kiitettävästi suoriutunut.

Tarja Halosen presidenttikausi on vielä kesken, joten hyvin tarkkaa kuvaa hänen roolistaan saati tekemisistään on vaikea hahmottaa vielä tässä vaiheessa. Toisaalta suurin osa hänen toiminnastaan on puolijulkista, josta vasta jälkikäteen julkistetaan tietoja. Paljon tapahtuu suljettujen ovien takana, josta eivät tiedä kuin paikalla olijat. Mahdolliset tapahtumat ja keskustelut tulevat julkisuuteen vasta pitkän ajan kuluessa, jos silloinkaan. Näin ollen Tarja Halosen toiminnassa riittää varmasti pohdittavaa myös jatkoa ajatellen.


LÄHDELUETTELO


Halosen suosio kääntyi lievään laskuun. 2004. Helsingin sanomat 6.5.2004.

Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.

Kiljunen, Kimmo. 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.

Kontio, Pirjo. 2003. Presidentti Halonen on tyytyväinen hallitukseen. Suomenmaa 7.11.2003.

Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.

Nousiainen, Jaakko. 2000. Presidentin valtaoikeuksien ja aseman muutos. Teoksessa Isotalus, Pekka & Aarnio, Eeva (toim.). 2000. Presidentti 2000. Mistä vaalit on tehty? Jyväskylä: SoPhi.

Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.

Pietikäinen, Sirpa. 2000. Maailma muuttuu Tarjaseni. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.

Tasavallan presidentin kanslia. 2003. Presidentti Halonen presidenttikauden puolivälissä. 28.3.2003. Viitattu 13.5.2004. http://www.presidentti.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=12768&LAN=FIN&intSubArtID=0

Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.

Sotaisa ihminen ja ihannevaltio

Thomas Hobbesin ihmiskuva on mielestäni realistinen, vaikka se onkin hyvin yksinker-taistettu. Hobbesin mukaan ihmistä liikuttavat mielihyvä ja mielipaha. Ihminen tavoitte-lee kaikkea, mikä aiheuttaa mielihyvää ja pakenee kaikkea mielipahaa aiheuttavaa. Hobbesin ajattelun mukaan ihmiset ovat rationaalisia eläimiä, joilla on rajattomasti ha-luja ja tarpeita (Wiberg 1992, 94). Rationaalisen ajattelun takia ihminen kykenee löytä-mään ympäröivästä maailmasta lainalaisuuksia, joiden avulla ihminen voi tavoitella mielihyvää. Lainalaisuuksien hallintaan ihminen kehittää keinoja. Keinoista tärkein on ihmiselle valta, jonka avulla ihminen voi hallita luontoa, muut ihmiset luontoon mukaan luettuna.

Vallan Hobbes määrittelee siten, että henkilön valta ei yksinkertaisesti ole muuta kuin se valta, joka ylittää toisen henkilön vallan (Wiberg 1992, 93). Vallan avulla ihmisen on mahdollista tyydyttää kaikki tarpeensa ja halunsa. Näin ollen on itsestään selvää, että jokainen haluaa lisää valtaa, omaa valtaa lisätäkseen (Wiberg 1992, 93). Ihmisen vallan halu on jatkuvaa ja loppumatonta, kuten muutkin halut. Vallan halu on tietyllä tavalla tärkein ihmiselle, koska se mahdollistaa muiden halujen täyttymisen. Hobbesin mukaan ihmiset ovat tasavertaisia, koska jokainen voi viedä toiselta hengen. Tästä johtuen ihmi-set pelkäävät toisiaan. Koska ihmisten tarpeet ja halut ovat osittain päällekkäisiä, ja luonnon resurssit ovat rajallisia, ihmiset kilpailevat keskenään ja heistä tulee toistensa vihollisia. Ihmiset joutuvat välttämättä alituiseen kamppailuun vallasta toistensa yli (Wiberg 1992, 94). Ihmiset karttavat kaikenlaista pahaa, josta pahin on tietysti kuolema.

Tämän ihmiskäsityksen ja vallanhimon pohjalta Hobbes maalaa ihmisten luonnollisen olotilan, joka syntyisi jos ei olisi valtiota ja sen turvaa luovia rakenteita. Hobbesin luon-nontila on tällöin hyvin julma. Kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan. Yhteisöelämä ei ole mahdollista vaan kaikkea ajattelua dominoisi kuoleman pelko. ”Ja ihmiselämä olisi yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä” (Wiberg 1992, 95). Tämä luonnontila on hyvin poikkeava totutusta, eli yleensähän ihmiselo on ajateltu rauhanomaiseksi, pienyhteisöjen ponnisteluksi paremman tulevaisuuden puolesta. Hobbes ei pyrikään kuvaamaan historiallista kuvaa ihmisyhteisöstä vaan kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun valtakoneisto yhtäkkiä lakkaa toimimasta ja suojelemasta. Tässä mielessä kuvaus on mielestäni erittäin osuva ja käyttökelpoinen vielä nykyaikanakin. Ei tarvita kuin voimakas maanjäristys tai joku muu katastrofi tietylle alueelle, niin ihmiset alkavat käyttäytyä Hobbesin mallin mukaan. Jotenkin ihmiset alkavat käyttäytyä ”luonnollisesti”, kun nykytilanne yhtäkkiä järkkyy ja ihmiset huomaavat, että valtarakenteet eivät hetkellisesti hallitse. Hyvä esimerkki on Irakin sodan aikaiset museoiden ryöstöt. Kun tavalliset kansalaiset huomasivat, ettei heitä sido mitkään rajoitukset tai lait ja heille avautui mahdollisuus toteuttaa mielihalujaan ja ehkä samalla nostaa elintasoaan, alkoi korvaamattoman arvokkaat museot tyhjentyä kuin itsestään. Ei kuitenkaan voitane olettaa, että kaikki ihmiset alkaisivat käyttäytyä mallin mukaan. Kaaoksen ja kauhun luomiseen riittää kyllä pienempikin ihmisryhmä.

Luonnontila on ymmärrettävistä syistä kestämätön. Hobbesin ehdotus onkin siirtyminen luonnontilasta järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. ”Ihmiset perustavat valtiovallan pae-takseen luonnontilan kauhuja ja parantaakseen omia elinehtojaan” (Wiberg 1992, 99). Ihmisten on pakko solmia keskenään yhteinen sopimus, jotta ihmiset voisivat välttyä mielipahalta ja kuolemalta. Hobbesin valtiovallan oikeutus perustuukin pelkästään yhteiseen sopimukseen ja jotta sopimus on tarpeeksi vahva ja sitova, tarvitaan riittävän vahvaa valtaa valvomaan sopimuksen noudattamista. Vallan vahvuus syntyy, kun ”ku-kin yksilö erikseen luovuttaa kaiken valtansa ja voimansa yhdelle ihmiselle tai joukolle ihmisiä” (Wiberg 1992, 99). Hobbesin sopimuksessa valtion perustamiseen riittää enemmistön päätös, joka kuitenkin velvoittaa kaikkia yhteiskunnan yksilöitä. Ylintä vallan käyttäjää tai käyttäjiä kutsutaan suvereeniksi, jolla on oikeus kaikkien ihmisten oikeuksien käyttöön, turvatakseen ihmiset toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta (Wiberg 1992,99). Hobbes näkee mielestäni paremmaksi enemmistön hyvinvoinnin, vähemmis-töjen kustannuksella kuin että ihmiset ajautuisivat luonnontilaan. Vaikuttavaa Hobbesin teoriassa on se, että hän oli ajattelija, joka ei pitänyt valtiota jumalalta annettuna tai luonnollisena organisaationa, vaan ihmisten tekemän sopimuksen lopputuloksena. Hobbes pystyi hyvin perustelemaan selityksen yhteiskuntasopimuksen synnylle.

Hobbesin kuvaama yhteiskuntasopimus rajoittaa sitä koskevia yksilöiden vapautta. Yksilön vapaus jää valtiossa melko vähäiseksi. Yksilö menettää huomattavan osan päättämisoikeudestaan yhteiskuntasopimuksessa. Hobbes ei juurikaan kerro kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista suvereenin päätöksiin. Kansalaisten ainoa mahdollisuus vaikuttaa on yhteiskuntasopimusta kirjoitettaessa, jolloin enemmistöllä on päätösvalta. Tällöinkin kansa voi vain valita tulevan johtajansa tai johtajat. Tällöin voitaneen olettaa, että suvereeniksi valittaisiinkin mahdollisimman pätevä ja oikeudenmukainen johtaja. Hobbes ei ota kantaa siihen mikä on paras hallitusmuoto, hän kuitenkin esittää monarkian, demokratian ja aristokratian mahdollisiksi hallitusmuodoiksi (Wiberg 1992, 100). Kansalaisilla ei ole myöskään mahdollisuuksia peruuttaa sopimusta, ts. menetettyjä oikeuksia ei valtiolta takaisin saa. Sopimus on ikään kuin verellä kirjoitettu, joka sitoo kansan suvereeniin ikuisiksi ajoiksi. Suvereenin pysyvyys on toisaalta ymmärrettävää, kun ajatellaan mikä on sen vastakohta. Hobbesin luonnontila on sen verran julma ja raaka, että yksilön kannalta on parempi luopua oikeuksistaan ja vapaudestaan ja alistua valtiovallalle. Hobbesin mallin peruuttamattomuudessa on paljon samaa kuin nykyajan yhteiskunnassa. Yksilön on vielä nykyaikanakin melkoisen mahdotonta irtisanoutua valtiovallasta. Ihmisellä on tunnetusti oltava kansalaisuus, Suomen kansalaisuudestakaan ei voi luopua ellei ole toisen valtion kansalainen tai pyri sellaiseksi.

Hobbesin valtiossa valta annetaan suvereenille yhteisellä sopimuksella, eli enemmistön päätöksellä. Hallintomuoto on muuttumaton, eikä kansalla ole mahdollisuutta sitä muuttaa. Suvereenilla onkin sen sijaan melkoisesti oikeuksia. Suvereenilla on mm. ylin päätösvalta riidoista ja omistusoikeudesta sekä sodasta ja rauhasta. Suvereeni toimii ikään kuin valtion korkeimpana oikeutena ja voimana, joka päättää mikä on oikein ja miten tulee elää. Hobbes perusteleekin suvereenille keskitetyn vallan määrää sillä, että tällöin yhteiskunnalliset olot turvautuvat parhaiten. Turvalliset olot tulevat taatuiksi vain kun valta keskitetään (Wiberg 1992, 89). Hobbesin ideaalissa yhteiskunnassa vallankäytön ylimmät nuorat ovat täysin suvereenin hallussa, joka tällöin takaa oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän toteutumisen kaikille. Oikeastaan ainoa laki, mikä suvereenin toimia säätelee, on se, että kansan turvallisuus asetetaan ylimmäksi laiksi.

Tällöin Hobbes määrittelee valtiolle hyvin vähän tehtäviä. Päätehtäväksi valtiovallalle jää kansalaisten turvallisuuden takaaminen. Tällöin valtio voidaan nähdä myös minimalistisena, jolloin se pyrkii ainoastaan takaamaan kansalaisten turvallisuuden toimimalla poliisina, armeijana ja oikeusistuimena. Kun valtio keskittyy pelkästään turvaamiseen, kansalaisille jää hyvin vapaat kädet tehdä elämästään mitä parhain. Voidaan siis ajatella, että kun kansa on valinnut täydellisen suvereenin, suvereenilla ei ole sen jälkeen juurikaan oikeutta puuttua kansalaisten elämään. Epäilenpä kuitenkin ettei Hobbes ajatellut valtiota yhtä minimalistiseksi kuin vaikkapa Robert Nozick 1970-luvulla.

”Suvereenin tehtävänä on säätää nimenomaisesti hyviä lakeja. Hyvä laki on yksinkertai-sesti laki, joka on tarpeellinen kansan hyvinvoinnille ollen samalla selkeä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin teorian voidaankin suurilta osin katsoa rakentuvan lainsäädännön varaan. Kansalaisilla on esimerkiksi ”vapauksia, jotka perustuvat lakien hiljaisuuteen, ts. mikä nimenomaisesti ei ole kiellettyä, on sallittua” (Wiberg 1992, 100). Hobbes luottaa lakien voimaan. Hän myös esittää valtion omien lakien lisäksi luonnonlakeja. ”Hob-besin mukaan luonnonlait ovat preskriptiivisiä: ne kertovat ihmisille, miten tulee käyttäytyä oman turvallisuutensa varmistamiseksi” (Wiberg 1992, 96). Hobbes esittääkin kolme perustavaa luonnonlakia. ”Rauhaa on tavoiteltava”, ”Jokaisen on oltava oman turvallisuutensa tähden halukas, mikäli muutkin ovat, luopumaan omasta oikeudestaan rajattomaan vapauteen” sekä ”Sopimuksen noudattaminen on välttämätöntä rauhan saa-vuttamiseksi” (Wiberg 1992, 97-98). Luonnonlait ikään kuin ohjastavat vihamieliset ja sotaisat ihmiset solmimaan yhteiskuntasopimuksen keskenään. Hobbesin luonnonlakien yleisenä ohjeena on ”ei pidä tehdä toiselle sitä, mitä ei tekisi itsellekään” (Wiberg 1992, 98). Teemana on siis perinteinen kultainen sääntö, joka esiintyy monissa uskonnoissa.

Hobbesin teoriassa hallitsijalla on niin paljon valtaa, että hallitsijaa voidaan pitää autoritäärisenä. Hobbesin teorian heikkona kohtana ja kiistanalaisuutta herättävänä kohtana onkin pidetty sitä, että suvereenia ei voi syrjäyttää vallasta, vaikka hän olisi kuinka huono ja epäoikeudenmukainen. Ongelmallista on myös suvereenin jatkuva vallassa pysyminen. Kuka on suvereenin seuraaja nykyisen kuoltua? Ristiriitaista on omasta mielestäni myös se, että Hobbesin ihmiskuva on vallan janoinen ja lisää valtaa himoitseva yksilö. Entä kun vallankahvaan valitaankin yksilö, jota ei voi syrjäyttää, koska hän on korkein päätösvalta ja tuomioistuin. Hobbesin ihmiskuvan mukainen hallitsijahan pyrkisi koko ajan lisäämään entistä enemmän omaa valtaansa ja saamaan entistä paremmin omat tarpeensa ja halunsa tyydytettyä. Vaikka korkeimpana lakina onkin kansan turvallisuuden takaaminen, eikö tämä pahimmillaan johtaisi siihen, että hallitsija pyrkisi laajentamaan valtaansa muihin maihin ja alistamaan muutkin kansat valtaansa. Hobbesin valtiossa ongelmallista on juuri se, että ”kukaan alamainen ei voi syyttää tai rangaista suvereenia, syyttäisihän ja rankaisisihan hän silloin itseään” (Wiberg 1992, 100). Kansalla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia laittaa kapuloita rattaisiin, kun hallitsija laajentaisi valtakuntaansa. Hobbesin rajoite suvereenin sodankäyntiin on se, että sodan tulee olla välttämätön koko yhteiskunnan säilymiselle. ”Yhteiskunnan turvallisuus käy yksilön vapauden edellä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin retoriikka kuulostaa ikävän tutulta, kun muistelee viime aikaisten sotien perusteluja. Kansallisen turvallisuuden takaaminen on George W. Bushin iskulause, jonka avulla on maailmanlaajuista sodankäyntiä oikeutettu viime aikoina.

Kun otetaan huomioon Hobbesin elinaika, joka oli yhteiskunnallisesti hyvin levotonta, on hyvin ymmärrettävää, että Hobbes toivoo valtioiden johtoon pysyvyyttä (Wiberg 1992, 84). ”Leviathanissa Hobbes näyttää painottavan enemmän suvereenin merkitystä yhteiskunnallisten instituutioiden ylläpitämiselle ylipäänsä ja kansalaisten turvallisuuden takaamiselle” (Wiberg 1992, 101). Yhteiskunnallinen kehitys ei ole suoraviivaista, kun eri tahot taistelevat vallasta ja kehityssuunnista. Ehkä Hobbesin teoriassa onkin toive, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka takaisi rauhallisen, tasaisen tien kohti kansan turvallisuutta, paremman tulevaisuuden ja kestävän yhteiskunnan. Tällainen suvereenihan olisi jokaisen kansakunnan pelastus, hän ottaisi huomioon kansan ongelmat ja lakeja säätämällä takaisi hyvinvoinnin jakautumisen eli kaikkien turvallisuuden. Hobbesin teorian suurin heikkous onkin ehkä juuri siinä, että ei voitane olettaa, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka nyt ja tulevaisuudessa pystyisi takaamaan kaiken sen, mitä Hobbes edellyttää.

Hobbesin teoria yhteiskuntasopimuksesta ja sen pitävyydestä ovat ajankohtaisia asioita vielä nykyäänkin. Voidaan pohtia miten paljon valtaa nykyisellä hallitusmuodolla loppujen lopuksi on? Onko kansalaisilla nykyään sen enempää vaikutusmahdollisuuksia päätösten ja lakien syntyyn? Vaikutusmahdollisuudet ovat mielestäni melko vähäiset ja pienen eturyhmän käsissä (suvereeni). Omasta mielestäni Hobbesin ihmiskuva ja vallanhimo pätevät osittain vielä nykyäänkin. Sotia käydään kansojen turvallisuuden nimissä ja sekasortoa syntyy aina sinne missä valtion ja hallinnon ote lipsuu. Hobbesin oppeja ei näin ollen kannata unohtaa, ainakaan vielä kun maailma on entistä turvattomampi paikka olla ja elää.


Lähteet

Wiberg, Matti. 1992. Thomas Hobbes. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1992. Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino. s.84-102.

Ulkopolitiikka perustuslain ja pelivaran näkökulmasta

Viimeaikainen ulkopolitiikan johtaminen on saanut niin kirjoitetussa kuin sähköisessä-kin mediassa paljon huomiota. Risto E. J. Penttilä kirjoitti Helsingin sanomien (25.4.2004) debatti-palstalle, jossa hän osoitti syvän huolensa Suomen ulkopolitiikan johtamisesta ja johdosta. Penttilän mielestä nykyinen perustuslaki sisältää ulkopolitiikan osalta karkean ”valuvirheen”, joka mahdollistaa poliittisen valtataistelun ja jättää tilaa väärinkäsityksille.

Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Presidentille on perustuslaissa luotu yhteistoiminnan velvoite, joka estää presidenttiä toimimasta yksin. Perustuslain uudistuessa eduskunta puhui juhlallisesti parlamentarismin voittokulusta, jolla haluttiin korostaa eduskunnan ja valtioneuvoston muuttunutta asemaa varsinkin ulkopolitiikan alalla, jota perinteisesti on pidetty pelkästään presidentille kuuluvana politiikan alueena.

Penttilän mainitsemia ristiriitoja ja kitkan mahdollisuuksia aiheuttaa juuri se, että perus-tuslain 93 §:n toisessa momentissa on kohta, jossa Euroopan unioniin liittyvien asioiden valmistelu on siirretty valtioneuvostolle. Ongelmalliseksi ko. momentin tekee juuri se, että Euroopan unionilla on oma ulkopolitiikkansa, joten presidentti on hieman oudossa välikädessä. Miten presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, jos Euroopan unioniin liittyvistä asioista päättämisoikeus on hallituksella ja eduskunnalla? Presidentin tulisi johtaa yleis-tä ulkopolitiikkaa, mutta jos käsiteltävät asiat liittyvät Euroopan unioniin, valtioneuvos-to ja eduskunta ovat johtavina ja päättävinä eliminä.

Mikä sitten on ulkopolitiikkaa ja mikä ei? Kun entistä globaalistuneemmassa maailmas-sa ilmiöt ovat valtioiden ja poliittisten rajojen ylittäviä, on mahdotonta vetää rajoja. Eu-roopan unionin oma hiljakseen syvenevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka mutkistaa Suo-men omaa ulkopolitiikkaa, joka on tähän asti nojannut lähinnä liittoutumattomuuteen. Ristiriitoja varmasti syntyy, kun linjauksia asioiden välillä on vaikea tehdä ja joidenkin asioiden kohdalla useampi kuin yksi toimija voi kokea olevansa pääasiallinen päätöksentekijä. Antero Jyrängin (2000, 206) mukaan ulkopolitiikkaan muodostuu selkeästi kaksihuippuinen johto.

Ideaalitilanne ulkopolitiikan johdossa olisi joidenkin oikeusoppineiden mielestä se, että perustuslaki olisi kirjoitettu hyvinkin tarkkaan sanamuotoon. Syntyisi ”perustuslaillinen paratiisi” (Kauppi 2002), jossa kaikki toimijat tietäisivät tasan tarkkaan oman asemansa ja roolinsa. Tällöin ei jäisi enää tilaa väärinkäsitysten luomiselle ja päätöksentekijät voisivat keskittyä asian ratkaisemiseen ja poliittisen vastuun täyttymiseen. Juuri tätä Penttilä perää kirjoituksessaan. ”Valuvirhe” siis mahdollistaa taistelun poliittisen vallasta. Penttilän omana ratkaisuehdotuksena onkin perustuslain pikainen korjaaminen.

Ikävä puoli lain kirjaimessa on se, että laki raahautuu aina todellisuuden perässä. Todel-lisuutta ja valtaa itsessään on käytännössä mahdotonta rajoittaa lain kirjaimella. Perus-tuslaki, jossa määriteltäisiin kaikkien toimijoiden rooli sanatarkasti ja täysin aukotto-masti on varmastikin mahdoton tehtävä. Jyränki (2000, 4) huomauttaakin, että ”perus-tuslain kirjaimen pysyessä ennallaan, käytännöt, sovellutukset ja tulkinnat voivat mer-kittävästi vaihdella.” Nykyinen perustuslaki on näin ollen huomattavasti tarkempi ja määrätietoisemmin muotoiltu kuin aiemmin voimassa olleet, mutta perustuslain muoto on edelleen ja tulee olemaan tulkinnanvarainen.

Tulkinnanvaraisuudelle on hyvä syy. Koska lait tulevat aina olemaan tietyllä tavalla jäljessä olevasta todellisuudesta, on sula mahdottomuus, että lain kirjoittajat olisivat hioneet lain sellaiseen muotoon, joka toimisi kaikissa tulevissa tilanteissa. Säädökset ja pykälät on jätetty avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi, jotta poliitikoilla ja päätöksenteki-jöillä olisi ns. liikkuma- ja pelivaraa tilanteissa, jotka vaativat epätavallisia linjanvetoja ja päätöksiä (Kiljunen 2000, 105; Uimonen 2001, 341). Hyvä esimerkki tilanteesta, johon nykyaikana Suomenkin on täytynyt varautua on mahdolliset ympäristöonnettomuus tai terrori-isku. Tällöin on varmastikin parempi, että poliittisilla toimijoilla on vapaat kädet tarvittaessa soveltaa lainsäädäntöä ja luoda uusia käytäntöjä tilanteen selvittämi-seksi.

Peli- ja liikkumavara mahdollistavat siis politiikan tekijöille vapaat kädet toimia. Tietysti perustuslaki rajoittaa ja luo selkeitä rajan vetoja toimijoille, jolla estetään mahdolliset ylilyönnit. Perustuslain uudistaminen ulkopolitiikan osalta oli itsessään pitkällinen prosessi, joka varsinaisesti alkoi, kun silloinen pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi hyppimästä presidentti Urho Kekkosen pillin mukaan (ks. Uimonen 2001). Nykyisestä perustuslaista onkin sanottu, että sen pääasiallisena tarkoituksena on estää uuden kekkosmaisen johtajuuden kausi, jossa presidentti toimii suvereenisti ja omapäisesti.

Suomen nykyinen ulkopolitiikka toimii siis kaksihuippuisena järjestelmänä, jossa presi-dentti vastaa ulkopolitiikan johdosta ja pääministeri hallituksen ja eduskunnan kanssa Euroopan unioniin liittyvistä asioista. Joidenkin näkemysten mukaan (esim. Penttilä) nykyinen toimintamuoto ei pysty toimimaan tarvittavan nopeasti, kun kyseessä on akuutti tilanne. Mahdolliset ristiriitatilanteet mutkistaisivat päätöksentekoa entisestään. Käytännön kokemusta tällaisesta ristiriitatilanteesta ei Suomella nykyisen presidentin ja hallituksen ajalta vielä ole.

Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että presidentin virka halutaan kärkkäimmissä kannanotoissa lakkauttaa tai muuttaa pelkästään muodolliseksi. Keskustelussa perustuslain muodosta monesti ehdotetaan, että valta keskitettäisiin pelkästään hallitukselle ja pääministerille. Tilanne ei kuitenkaan mielestäni merkittävällä tavalla muuttuisi, koska muutoksen jälkeen päättämässä olisi edelleen joukko ihmisiä, eikä yhtä auktoriteettia, joka sanelisi suunnan ulkopolitiikalle. Itse näen presidentin aseman tietynlaisena erotuomarina ja mielipiteenmuodostajana nykyisessä mallissa.

Viimeistä sanaa perustuslain muodosta ja ulkopolitiikan johtajasta on tuskin vieläkään sanottu. Hyvinkin lyhyessä ajassa muotoiltu alkuperäinen perustuslaki Suomen itsenäis-tymisen ajalta sisälsi hyvin suuren poliittisen ristiriidan. Perustuslakiin tuli aineksia mo-narkiasta, vaikka valtiomuodoksi tulikin tasavalta (Jyränki 2000, 16). Kompromissina ristiriitaan luotiin presidentille huomattavan suuri valta suhteessa hallitukseen ja eduskuntaan. Tarvittiin kuitenkin presidentti Kekkonen ennen kuin poliittiset tahot alkoivat kokea ristiriitaisuuden presidentin vallan ja tasavaltalaisuuden välillä.

Kun parlamentarismin suuri pyörä pantiin pyörimään uudessa perustuslaissa, nähtäväksi jää, mitä presidentti tekee. Poliittista painostusta ulkopolitiikan johtajaa kohtaan tullaan varmasti näkemään nyt, kun johtamista tulisi harjoittaa entistä vähemmillä oikeuksilla ja vallankäytön mahdollisuuksilla. Tässä tilanteessa korostuukin perustuslain velvoite yhteistoimintaan. Ei siis ole enää yhtä yksittäistä toimijaa, joka voisi sanella miten toimitaan. Presidentti on vastuussa toimistaan suoraan kansalle, vaikka häntä ei voidakaan erottaa. Istuva hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja tarvittaessa uusi hallitus on mahdollista vaihtaa muutamassa päivässä. Selvää tietysti on, että poliittinen painostusvalta on uuden perustuslain myötä hallituksella ristiriitaisissa tilanteissa. Hallitus ei varmastikaan suostu ottamaan vastuuta kaikista päätöksistä ja voi tarvittaessa painostaa presidenttiä eroamisella. Teija Tiilikainen (2003) toteaakin vallitsevan tilanteen olevan kompromissiratkaisu parlamentaarisen ja presidenttijohtoisen järjestelmän välillä. Tiilikainen korostaa, että järjestelmän toimivuus edellyttää toimijoilta lojaalisuutta toisiaan kohtaan. Näin voidaan vallitsevan järjestelmän myös toimineen, kuten mainitsin, näkyviä ristiriitoja presidentin ja hallituksen välillä ei ole ollut.

Kaiken kaikkiaan voitaneen presidentin ja hallituksien onnistuneen tähän saakka toimi-maan perustuslain luomien edellytysten mukaan. Uudistuspaineet perustuslakia kohtaan ovat olleet vähäisiä, mutta olettaa sopii, että jos ristiriidat repisivät ulkopolitiikkaa Suomessa, uutta perustuslain muotoa haettaisiin hyvinkin nopeasti. Nykyinen johtamisjärjestelmä on tietenkin vielä alkutaipaleella urallaan eikä sen hyvät tai huonot puolet ole vielä päässeet näkyviin. Tulevaisuus näyttää, kuinka kukin poliittinen toimija säilyt-tää roolinsa ja kuinka paljon politiikan vaatimaa pelivaraa voidaan vielä kaventaa.



Lähteet

Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.

Kauppi, Niilo 2002. Perustuslakiuudistuksesta poliittisena hankkeena. Pääkirjoitus. Po-litiikka 44:1, 1-3.

Kiljunen, Kimmo 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y

Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.

Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.

Tiilikainen, Teija. 2003. Suomen ulkopoliittinen johtamisjärjestelmä uuden perustuslain mukaan. Politiikka 45:3, 212-222.

Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.