Nuoresta iästäni huolimatta olen saanut elää jo useamman mullistavan vaiheen Suomen ja suomalaisuuden historiassa. Syntyessäni 1980-luvun alun Pohjois-Suomeen, Kainuun keskustaan, maailma ja Suomi olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä. Kajaani oli mielestäni kohtalaisen rauhallinen lintukoto, jossa sain kasvaa ja ihmetellä muuttuvaa maailmaa.
Ollessani ala-asteella, ensimmäiset kansainvälistymisen tuulet pyyhkivät Suomea Kajaania myöten. Näin jälkeenpäin ajatellen vertailu Suomen ja Pohjois-Korean välillä ei tunnu minusta yhtään hullummalta ajatukselta. Takertumatta hallitusmuotoihin, vaan pohtimalla yhteiskunnan avoimuutta, Suomella ja Pohjois-Korealla oli vielä hyvin paljon yhteistä juuri 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa.
Molemmat valtiot olivat nimittäin hyvin sulkeutuneita ulkomaita kohtaan. Määrällisesti Suomessa asui vielä 1980-luvun lopussa vain noin 20 000 ulkomaalaista (Lehtonen 2004, 17). Sittemmin Suomen ja Pohjois-Korean tiet erkanivat ja 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa kääntyi uusi sivu. 1990-luvulta alkaen Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaalaisia, sekä maahanmuuttajia, siirtolaisia että tur-vapaikanhakijoita.
1990-luvun alun muutokset heijastuivat myös omalle ala-asteelleni. Kouluuni tuli uusiksi oppilaiksi kymmenkunta vietnamilaista pakolaista. Se oli minun ensimmäinen kosketus ulkomaailmaan ja ulkomaalaisiin. Jälkeenpäin minua on kuitenkin kummas-tuttanut eniten koulussa suoritetut järjestelyt. Sen sijaan, että vietnamilaiset oppilaat olisi sijoitettu ikäluokkiaan vastaaviin luokkiin, heille järjestettiin yksityisopetusta koko ala-asteen ajan.
Vietnamilaiset lapset olivat siis fyysisesti läsnä samassa koulussa koko ala-asteen ajan, mutta henkisesti en heihin päässyt koskaan tutustumaan. Lähellä, mutta silti niin kaukana. En muista, että vietnamilaisten kulttuuria saati kieltä olisi koskaan sen kummemmin esitelty muille lapsille tai, että meitä olisi yritetty tutustuttaa toisiimme. Ymmärrän kyllä, että suomalaisen ja vietnamilaisen koulujärjestelmän välillä voi olla suuriakin eroja, mutta täysinäinen erottaminen ja poissulkeminen toisiltaan ei varmasti auttanut lähen-tämään suomalaisten ja vietnamilaisten lasten keskinäistä kanssakäymistä. Ajatus työpaikasta, missä ulkomaalaiset työntekijät eroteltaisiin eri tiloihin, tuntuu tänä päivänä jo naurettavalta, mutta tuolloin järjestelyä tuskin kyseenalaistettiin.
1990-luvulla Kajaanissa myös alkoi näkyä itärajan läheisyys. Venäläisten autojen yleis-tyminen katukuvassa oli selkeä ilmiö, joka toi oman lisänsä kaupunkikuvaan. Neuvosto-liiton romahtamisen myötä kysyntä hyvinkin arkisille tavaroille näyttäytyi selkeästi itä-rajan läheisyydessä. Venäläiset ostosmatkailijat eivät suinkaan hakeneet luksustavaroita, vaan hedelmiä, mehuja ja hyvin arkisia elintarvikkeita. Näky venäläisestä ostoksilla, kauppakärry täynnä hedelmiä ja tuoremehuja oli toisaalta huvittava, mutta toisaalta kysymyksiä herättävä. Käsitys siitä, että muutaman sadan kilometrin päässä hedelmistä ja peruselintarvikkeista on huutava pula, oli minulle aivan uusi.
Näkemys suomalaisuuteen muuttui pitkälti edellä kuvattujen esimerkkien kautta. Suomi ja suomalaisuus oli minulle jotain turvallista, tännehän tultiin pakoon maailmalla olevaa pahuutta. Samaan aikaan hyvinvointi ja yltäkylläisyys näyttäytyi omalta osaltaan tavaroiden paljoutena, jota kannatti lähteä yli valtion rajojen asti hakemaan. Tietyllä tapaa oman suomalaisuuden näkemiseen tarvittiin toista, toiseutta.
Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai ku-viteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toi-seuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)
Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista. Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa. Toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle. (Isaksson & Jokisalo 1998, 20)
Ala-asteella olevien vietnamilaisten lasten eristäminen saattoi hyvinkin näyttää pelotta-valta muiden lasten keskuudessa. On helppo kuvitella mahdollisesti heränneitä ajatuksia siitä, että ”niissä” on varmasti jotain vikaa. ”Ne” eivät osaa mitään, koska ne ovat omassa opetusryhmässään. ”Niiden” eristäminen on hyväksi kaikille osapuolille. Tietyllä tapaa sosiaalisen kanssakäymisen estäminen tai estyminen synnytti varmasti enem-män ongelmia, kuin sai aikaan hyötyjä.
Toisaalta myös venäläisten kauppamatkoihin liittyviä näkemyksiä oli toisenlaisia. Sen sijaan, että ”he” olisivat hakeneet elintarvikkeita puutteeseen, ”heistä” kuuli usein pu-huttavan trokareina, jotka välittivät pimeää viinaa ja tupakkaa. ”He” olivat siis vähin-tään rikollisia, jotka hyväksikäyttivät löysää rajan valvontaa ja tekivät isoja summia rahaa bisneksillään.
Toiseuden ja Itsen välisen dialektiikan erot ovat hyvin näkyvissä edellisissä esimerkeissä. Toisaalta toiset voidaan määritellä vähemmän negatiivisesti, yhteiseloa ja kulttuurien välistä rikastumista korostaen, toisaalta taas hyvin rasistisesti, liittäen vajavaisuuksia ja paheita kuten oppimattomuus tai rikollisuus kokonaiseen kulttuuriin ja kaikkiin sen jä-seniin.
Ongelmallista Itsen ja Toiseuden dialektiikan välillä onkin juuri se, ettei Toinen pääse juurikaan kommentoimaan esitettyjä väitteitä. Kun Helsingin Sanomat (21.8.2005) taannoin uutisoi Kajaanin rasistisia tapahtumia laajalla artikkelilla, ääneen pääsivät Ka-jaanin kaupunginjohtaja, ammattikoululaiset ja poliisi. Toisten ääntä edusti vain pa-hoinpitelyn kohteeksi joutunut ravintoloitsija. Kattavassa analyysissä ”toisten” ääni oli kuitenkin kuulumattomissa, eikä rasistisen ilmapiirin löytyminen ammattikoulun pihalta tuskin ollut yllätys kenellekään. Dialogisuudesta tuskin voitaneen puhua, jos toista ei kuunnella, saati edes yritettäisiin ymmärtää sanottua.
Omakohtaiset Itsen ja Toiseuden kohtaamiset ovat olleet lähelläni jo ala-asteiästä alka-en, mutta oman suomalaisuuden käsitteleminen on jäänyt itselläni paljon myöhäisempään ikään. Vaikka kansainvälistyminen ja toiset kulttuurit ovat tulleet lähelle minua, minulta vaadittiin kuitenkin omakohtaisesti matkustamista ulkomaille, jotta olisin ym-märtänyt jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Sanonta, että on matkustettava kauas näh-däkseen lähelle, osui ainakin omalle kohdalleni.
Vasta matka Saksaan lomailemaan, avarsi paljon omaa näkemystäni. Perinteiset juhlat ja hauskanpito vieraalla maalla, avasi kulttuurien välisiä eroja. Tietyllä tapaa myös suomalaisten määrällinen vähäisyys, viiden miljoonan väki kaukana pohjoisessa, sai aivan oman ulottuvuuden käytyäni Frankfurtissa, jossa itsessään on yli 600 000 asukasta. Kaukana omista, omasta ryhmästä ja tietyllä tapaa omasta identiteetistä asioiden hahmottaminen oli paljon helpompaa. Irrallisena omasta kielestä asiat näyttivät hetken hyvin erilaisilta, Suomeen paluun jälkeen erojen löytäminen onkin paljon vaikeampaa. Omille tavoille ja käyttäytymiselle tulee ikään kuin sokeaksi, ilman toista, johon verrata itseään.
Toisaalta toiseuden tarkastelu näyttäytyy joskus myös toisinkin päin. Kielellisiä ja kult-tuurisia huvittavuuksia löytyy toisinaan tylsästä arjestakin. Matkustaessani viime kesänä junalla Kajaaniin, vastapäätä minua asettui istumaan ulkomaalainen reppumatkaaja. VR:n pitkän matkan junissa kuulutetaan ennen junan lähtöä, että saattajia pyydetään poistumaan junasta. Englannin kielinen käännös saattajasta oli kuitenkin vääntynyt muotoon ”henkilöt, jotka eivät tahdo matkustaa, pyydetään poistumaan junasta”. Vieraskielisessä kanssamatkustajassa tällainen tietyllä tapaa ylihuolehtivaisuutta ja säntillisyyttä kuvaava viesti herätti suurta hilpeyttä.
Tällöin voidaan puhua kieleen sisältyvistä representaatioista. Representaatioiden avulla merkityksellistetään eli luodaan merkityksiä maailmasta toisille ihmiselle (Sintonen 2005). Konkreettisesti kyse on erilaisista mielikuvista, merkeistä ja symboleista, jotka liittyvät käytettyyn kieleen (mt.). Vaikka itse olin kuullut saman ohjeistuksen kymmeniä kertoja aikaisemmin, en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun ulkomaa-lainen kanssamatkustaja naureskeli absurdille kuulutukselle, ymmärsin itsekin huumo-rin avulla huvittavan piirteen kuulutuksessa. Ympäristö ja yhteisömme on kuitenkin täynnä tällaisia piiloisia viestejä ja symboleja, jotka eivät suinkaan avaudu itselle saati toisille, varsinkaan jos käännöksissä on kielellisiä eroja. Toiseus ei tällöin suinkaan ole huono asia, vaan toiseus voidaan nähdä kulttuurista rikkautta tuovana ilmiönä.
Aina toiseus ja sen kohtaaminen ei kuitenkaan ole näin positiivinen ilmiö. Voidaankin puhua jossain määrin Itseyden ja Toiseuden välien kiristymisestä ja jopa niiden törmä-yksestä. Torjuvat asenteet pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin ovat viime vuosina vahvistuneet (Isaksson & Jokisalo 1998, 5). Ikävällä tavalla koin itse häpeälli-seksi aiemmin tänä vuonna puhjenneen rasistinen yhteenoton Kajaanissa.
Toisaalta väkivaltaiseksi puhjennut kohtaus ei minusta ollut mikään yllätys. Jos jostain päin Suomea olisi pakko yrittää löytää suomalaisuuden kova ydin, Kainuu ja Kajaani voisivat olla hyvä lähtökohta etsinnälle. Tietyllä tavalla Kainuu on kuin joutomaata. Kaukana kaikesta, jossa kulttuurista erilaisuutta ei juurikaan ole koskaan ollut. Suomen-ruotsalaisten vaikutuspiirit jäävät kauas etelään, saamelaiset ja lapin kulttuuripiirit ovat kaukana pohjoisessa ja venäläiset kaukana idässä. Tietyllä tapaa Kajaanin ja Kainuun kohdalle voitaisiin piirtää Suomen keskipiste, sillä se on melko kaukana kaikesta.
Kainuun hiljainen kansa on saanut kokea globaalistumisen ja kansainvälistymisen ver-rattain hyvin lyhyessä ajassa. Samalla ’hiljainen kansa’ on saanut opetella puhumaan vieraita kieliä ja määritellä itsensä suhteessa kaikkiin Toisiin. Puhumaan pakottaminen on varmasti aiheuttanut kasvukipuja Kainuun kunnissa. Kansainvälistyminen tuskin on kuitenkaan vähenemään päin, mikä vaatii uudenlaista lähestymistapaa myös kainuulaisuuden määrittelemiseksi.
Pellolta on tultava toista vastaan, identifoituen joksikin uudeksi. Ehkä juuri sen takia, että Kainuu on sijainnut syrjässä kaikelta, vasta maahanmuuton myötä monikulttuuri-suuden huomaaminen ja sen tuomat ristiriidat ovat heränneet Kainuussa. Itsensä löytäminen vaatii kanssakäymistä muiden kanssa. Toista kuvaillessa, tulee samalla kuvattua myös itseään (Ruuska 2004, 207).
Voi hyvinkin olla, että Toisten näkeminen Itseltä jonkin varastajana, esimerkiksi työn tai naisten, suututtaa työtöntä kajaanilaisnuorta. Yksipuolinen näkemys Toisesta ei kui-tenkaan muutu ilman avointa ja vastavuoroista kanssakäymistä. Kivuliasta ja tuskallista itsensä määritteleminen Toisten kautta ’hiljaiselle kansalle’ varmasti on, mutta ilman kehittävää prosessia erilaisuus jää vain jännitteitä synnyttäväksi voimaksi, eikä suinkaan positiiviseksi asiaksi.
Ongelmana rasismin määrittelyssä Kainuussa tai Kajaanissa on juuri puhe esimerkiksi ’hiljaisesta kansasta’. Tällöin lähestytään totalisointia, jolloin osat edustavat kokonai-suutta (Lehtonen 2004, 20). Koko Kainuun ’hiljaista kansaa’ ei voitane syyllistää yksit-täistapauksen perusteella, mutta yksittäistapauksen tulisi herättää myös muut keskuste-lemaan. Miksi keskuudessamme ei ole suvaitsevaisuutta? Miten välit maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä voivat kärjistyä väkivallaksi asti? Miksi kukaan ei tee mitään?
Mikko Lehtonen (2004, 270) peräänkuuluttaa uudenlaisen kuulumisen ja määrittelemisen muotoja. Kansallisuus ja perinteet ovat yksi muoto muiden seassa, mutta suvaitse-vaisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa ovat avainasemassa Itsen määrittelyn kanssa. Käsitys siitä, että ihminen tarvitsee toista oman vajavaisuutensa takia on hyvin tärkeä. Ilman Toista ja Toiseutta itsensä kadottaminen on hyvin helppoa, jolloin käsitys itsestä jää vajavaiseksi. Kannatan Lehtosen (mt.) ajatusta avoimen keskustelun käymisestä sen suhteen, miten riippuvaisia kaikki loppujen lopulta ovat toisistaan. Keskustelu on varmasti paikallaan niin Kainuussa kuin yleisellä tasolla muuallakin Suomessa.
Kirjallisuus
Heikkinen, R. 2002. Hiljainen kansa – tilataideteos. Viitattu 23.10.2005. http://www.kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/lonnrot/rheikkin/kansa/kansa.htm
Helsingin Sanomat. 21.8.2005. Kajaanin uudet kasvot.
Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Lehtonen, M. 2004. Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, M., Löyt-ty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 9-28.
Ruuska, P. Toisen nahoissa ja vähän sanoissakin. Teoksessa Lehtonen, M., Löytty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 203-220.
Sintonen, T. 2005. Moninaistuva maailma. Luentomoniste.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monitieteiset opinnnot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monitieteiset opinnnot. Näytä kaikki tekstit
17.9.2008
27.8.2008
Mielensairaudet ja yhteiskunta
Vuonna 1970 julkaistu Black Sabbath yhtyeen laulu ”Paranoid” saman nimiseltä albumilta onnistuu tiivistämään alle kolmeen minuuttiin mielenterveysongelmien ytimen ja yhteiskunnallisen suhteen. Parisuhde rakoilee, ihmiset eivät ymmärrä ja pitävät mielisairaana, avuntarve ja epätoivo päättyvät kehotukseen nauttia elämästä, koska laulun kertojalle se on ”liian myöhäistä” (Iommi, Osbourne, Butler & Ward 1970, Sieglerin 2006 mukaan).
Mielenterveysongelmia, -sairauksia ja suoranaista hulluutta on aikojen myötä käsitelty entistä enemmän musiikin ja populaarikulttuurin lisäksi myös kaunokirjallisuudessa. Mielenterveys ongelmien näkyvimpinä edustajina ovat vuosien mittaan toimineet ennen kaikkea taiteilijat eri aloilta. Esimerkiksi Salvador Dalin (1988) ”Neron päiväkirjaa” on mahdollista lukea taiteen ystävyyden lisäksi myös suoranaisena omakohtaisena sairaskertomuksena. Yhtälailla mielisairaus yhdistyy luovuuteen elokuvassa ”Kaunis mieli”, jossa kuvataan skitsofreniaa sairastavan matemaatikon elämää (Howard 2001). Tietyllä tapaa kai luova hulluus on sallittua taiteilijoille ja keksijöille, mutta kiellettyä ja tabun roolissa muille ihmisille.
Mielenterveysongelmat herättävätkin paljon ennakkoluuloja ja pelkoja. Ennakkoluulot ja pelot liittyvät ennen kaikkea yksilöiden tapaan määrittää itsensä ja muut. Vastakkainasettelu on yksilölle keino jäsentää itsensä ja muut maailmankartalle (Bauman 1999, 54). Vastakkainasettelu liittyy itsen ja toisen dialogiseen suhteeseen. Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Se, että yksilö määrittää itsensä vaatii toisen ja toiseuden määrittämistä. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai kuviteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toiseuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)
Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista (Isaksson & Jokisalo 1998, 20). Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa, minkä lisäksi toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle (mt.). Ongelmallista juuri ennakkoluuloissa on se, että ne omalta osaltaan lisäävät epäilyjä, kateutta ja aggressiivisia tunteita toista ryhmää kohtaan (Bauman 1999, 61).
Norman Sartorius on esittänyt mielisairautta koskevien pelkojen ja ennakkoluulojen syntymisen taustaksi juuri määreiden ”sairas – hullu – paha” sekoittumisen ja synonyymeinä käyttäminen (Salonen 2000, 17). Oman vaikeuden määrittelyyn tuo mielisairauksien herättämät myytit ja uskomukset, joihin liittyy myös paljon pelkoja. Yhtenä universaalina pelkona onkin esitetty mielisairaan kohtaaminen ja mahdollisuus oman mielenterveyden menettämiseen (mt.).
Myös mielenterveysongelmien määrittelyyn liittyy selkeitä uskomuksia ja ennakkoluuloja. Kun mielisairauksien sijaan puhutaan mielenterveyden ongelmista, on sävy paljon hyväksyttävämpi. Ongelmat liitetään yleensä yksilön ulkopuolisiin tekijöihin, kuten työelämään tai stressiin, joille kuka tahansa yhteisön jäsenistä voisi altistua (Salonen 2000, 17). Mielenterveysongelmista kärsivä nähdään enemmän omatoimisena ja kykenevänä vaikuttamaan omaan tilaansa. Mielenterveysongelmiin voi Salosen (mt.) mukaan liittyä myös sankarillisuutta. Hyvänä esimerkkinä sankarillisuudesta voisi mainita aiemmin mainitun elokuvan ”Kaunis mieli” (Howard 2001), jossa matemaatikko sairastuu skitsofreniaan liiallisten työpaineiden painaessa mieltä.
Mielisairauksista puhuttaessa sävy ei kuitenkaan ole yhtä hyväksyttävä, kuin mielenterveyden ongelmista puhuttaessa. Mielisairaudet liitetään yhteisön sijaan voimakkaammin poikkeavien yksilöiden ominaisuudeksi, jotka voivat olla itse aiheutettuja (Salonen 2000a, 17). Mielisairaisiin liittyy osin klassinen kuva itseä ja muita kohtaan aggressiivisesti käyttäytyvästä raivopäästä, jonka paras loppusijoituspaikka on tarkoin vartioitu mielisairaala. Yksi selitys mielisairaiden karuun mielikuvaan voi olla median antama kuva mieleltään sairaiden yksilöiden henkirikoksista (Salonen 2000b, 20). Tällöin helposti unohtuvat muut taustalla olevat syyt ja väkivaltaisuus voidaan liittää kaikkien mieleltään sairaiden ominaisuudeksi (Salonen 2000a; 2000b).
Mielisairauteen liittyy yleensä häpeän ja huonommuuden tunteita, jotka ovat hyvin riippuvaisia siitä, miten ihmisen oman kokemuksen ohella muut läheiset ja yhteisö suhtautuvat sairauteen (Salonen 2000a, 18). Koska mielisairauden sairastaminen tai siihen sairastuminen useimmiten leimaavat yksilön (stigma), ei ole ihme, että vielä edelleen mielisairautta yritetään peitellä viimeiseen saakka (Salonen 2000b, 20). Tärkeä kysymys kuuluu edelleen, miten mieleltään sairaiden ja ongelmaisten suhdetta toisiin voitaisiin parantaa, miten meidän ja muiden suhde voisi parantua.
Yhdeksi keinoksi erilaisten ryhmien välisten suhteiden parantamiseksi on ehdotettu ryhmien välisten kontaktien lisäämistä. Ensimmäisen kerran ns. kontaktihypoteesi esitettiin jo 1950-luvulla, jonka jälkeen samaa keinoa ja kohtaamiseen tarvittavia ehtoja on mietitty ja kehitetty edelleen (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998, 317). Yhteisten kohtaamisten on todettu parantavan suhteita jos kohtaamiset ovat pitkäaikaisia, yhteiskunnan virallisen integraatiopolitiikan tukemaa ja sosiaalisilta statuksiltaan samanlaisten ihmisten tai ryhmien välistä (mt.). Kaikkia näitä keinoja on myös Suomessa hyödynnetty ja Salosen (2000a) mukaan vuosien mittaan suhtautuminen mielen sairauksiin onkin vähitellen muuttunut parempaan suuntaan.
Vaikka suhde meidän ja heidän, terveiden ja sairaiden, välillä lienee lieventynyt vuosien myötä, kohtaamiset herättävät edelleen helposti vierastamista ja ennakkoluuloisuutta. Johannes Lehtosen (2000, 11) mukaan psyykkiset häiriöt rikkovat tuttuuden ja yhteyden tunteen sitä voimakkaammin mitä vaikeampi häiriö on kyseessä. Kun otetaan huomioon mielen sairauksiin liitetyt pelkokuvat esimerkiksi aggressiivisuudesta, on ymmärrettävää miksi psyykkisistä sairauksista kärsiviä mielellään ollaan sijoittamassa kauas meistä.
Tietyllä tapaa pelkoa lisännee se, ettei psyykkinen häiriö tai mielisairaus suinkaan näy aina päältä päin (Salonen 2000a, 17). Tällöin rajanveto terveen, meidän ja sairaan, heidän välillä vaikeutuu. Tällöin mielisairas voidaan mieltää tietyllä tapaa ”muukalaiseksi” (Bauman 1999). Muukalaisuus pelottaa juuri siksi, että ’me’ ja ’he’ kuuluessa kiinteästi yhteen, muukalaiset uhmaavat tuota jakoa kuulumatta selkeästi kumpaankaan (mt., 70). Muukalaisten olemassaolo viekin pohjan vastakkainasettelulta ja sen luonnollisuudelta (mt.). Sen sijaan, että pohdittaisiin sitä, kuinka terveiden ja sairaiden suhdetta ja kanssakäymistä voitaisiin parantaa, kysymys kuulunee, kuka on tosiasiallisesti terve. Samoin asettuu kyseenalaiseksi se, kenellä on oikeus määritellä toinen sairaaksi.
Kirjallisuus
Bauman, Z. 1999. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Juva: WSOY.
Dali, S. 1988. Neron päiväkirja. Suomentanut Pasanen, K. Juva: WSOY.
Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.
Howard, R. 2001. A Beautiful Mind – Kaunis mieli.
Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Lehtonen, J. 2000. Miksi erilaisuus pelottaa. Mielenterveys 39 (3), 10–12.
Salonen, K. 2000a. ”Kun mielisairaus mainitaan, ihmiset kääntävät minulle selkänsä”. Mielenterveys 39 (3), 16–19.
Salonen, K. 2000b. Julkisuus jakaa ”meihin” ja ”niihin”. Mielenterveys 39 (3), 20–21.
Siegler, J. 2006. Black Sabbath Online: Joe Siegler’s Black Sabbath Fan Site. Viitattu 2.1.2006 http://www.black-sabbath.com/discog/paranoid.html
Mielenterveysongelmia, -sairauksia ja suoranaista hulluutta on aikojen myötä käsitelty entistä enemmän musiikin ja populaarikulttuurin lisäksi myös kaunokirjallisuudessa. Mielenterveys ongelmien näkyvimpinä edustajina ovat vuosien mittaan toimineet ennen kaikkea taiteilijat eri aloilta. Esimerkiksi Salvador Dalin (1988) ”Neron päiväkirjaa” on mahdollista lukea taiteen ystävyyden lisäksi myös suoranaisena omakohtaisena sairaskertomuksena. Yhtälailla mielisairaus yhdistyy luovuuteen elokuvassa ”Kaunis mieli”, jossa kuvataan skitsofreniaa sairastavan matemaatikon elämää (Howard 2001). Tietyllä tapaa kai luova hulluus on sallittua taiteilijoille ja keksijöille, mutta kiellettyä ja tabun roolissa muille ihmisille.
Mielenterveysongelmat herättävätkin paljon ennakkoluuloja ja pelkoja. Ennakkoluulot ja pelot liittyvät ennen kaikkea yksilöiden tapaan määrittää itsensä ja muut. Vastakkainasettelu on yksilölle keino jäsentää itsensä ja muut maailmankartalle (Bauman 1999, 54). Vastakkainasettelu liittyy itsen ja toisen dialogiseen suhteeseen. Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Se, että yksilö määrittää itsensä vaatii toisen ja toiseuden määrittämistä. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai kuviteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toiseuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)
Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista (Isaksson & Jokisalo 1998, 20). Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa, minkä lisäksi toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle (mt.). Ongelmallista juuri ennakkoluuloissa on se, että ne omalta osaltaan lisäävät epäilyjä, kateutta ja aggressiivisia tunteita toista ryhmää kohtaan (Bauman 1999, 61).
Norman Sartorius on esittänyt mielisairautta koskevien pelkojen ja ennakkoluulojen syntymisen taustaksi juuri määreiden ”sairas – hullu – paha” sekoittumisen ja synonyymeinä käyttäminen (Salonen 2000, 17). Oman vaikeuden määrittelyyn tuo mielisairauksien herättämät myytit ja uskomukset, joihin liittyy myös paljon pelkoja. Yhtenä universaalina pelkona onkin esitetty mielisairaan kohtaaminen ja mahdollisuus oman mielenterveyden menettämiseen (mt.).
Myös mielenterveysongelmien määrittelyyn liittyy selkeitä uskomuksia ja ennakkoluuloja. Kun mielisairauksien sijaan puhutaan mielenterveyden ongelmista, on sävy paljon hyväksyttävämpi. Ongelmat liitetään yleensä yksilön ulkopuolisiin tekijöihin, kuten työelämään tai stressiin, joille kuka tahansa yhteisön jäsenistä voisi altistua (Salonen 2000, 17). Mielenterveysongelmista kärsivä nähdään enemmän omatoimisena ja kykenevänä vaikuttamaan omaan tilaansa. Mielenterveysongelmiin voi Salosen (mt.) mukaan liittyä myös sankarillisuutta. Hyvänä esimerkkinä sankarillisuudesta voisi mainita aiemmin mainitun elokuvan ”Kaunis mieli” (Howard 2001), jossa matemaatikko sairastuu skitsofreniaan liiallisten työpaineiden painaessa mieltä.
Mielisairauksista puhuttaessa sävy ei kuitenkaan ole yhtä hyväksyttävä, kuin mielenterveyden ongelmista puhuttaessa. Mielisairaudet liitetään yhteisön sijaan voimakkaammin poikkeavien yksilöiden ominaisuudeksi, jotka voivat olla itse aiheutettuja (Salonen 2000a, 17). Mielisairaisiin liittyy osin klassinen kuva itseä ja muita kohtaan aggressiivisesti käyttäytyvästä raivopäästä, jonka paras loppusijoituspaikka on tarkoin vartioitu mielisairaala. Yksi selitys mielisairaiden karuun mielikuvaan voi olla median antama kuva mieleltään sairaiden yksilöiden henkirikoksista (Salonen 2000b, 20). Tällöin helposti unohtuvat muut taustalla olevat syyt ja väkivaltaisuus voidaan liittää kaikkien mieleltään sairaiden ominaisuudeksi (Salonen 2000a; 2000b).
Mielisairauteen liittyy yleensä häpeän ja huonommuuden tunteita, jotka ovat hyvin riippuvaisia siitä, miten ihmisen oman kokemuksen ohella muut läheiset ja yhteisö suhtautuvat sairauteen (Salonen 2000a, 18). Koska mielisairauden sairastaminen tai siihen sairastuminen useimmiten leimaavat yksilön (stigma), ei ole ihme, että vielä edelleen mielisairautta yritetään peitellä viimeiseen saakka (Salonen 2000b, 20). Tärkeä kysymys kuuluu edelleen, miten mieleltään sairaiden ja ongelmaisten suhdetta toisiin voitaisiin parantaa, miten meidän ja muiden suhde voisi parantua.
Yhdeksi keinoksi erilaisten ryhmien välisten suhteiden parantamiseksi on ehdotettu ryhmien välisten kontaktien lisäämistä. Ensimmäisen kerran ns. kontaktihypoteesi esitettiin jo 1950-luvulla, jonka jälkeen samaa keinoa ja kohtaamiseen tarvittavia ehtoja on mietitty ja kehitetty edelleen (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998, 317). Yhteisten kohtaamisten on todettu parantavan suhteita jos kohtaamiset ovat pitkäaikaisia, yhteiskunnan virallisen integraatiopolitiikan tukemaa ja sosiaalisilta statuksiltaan samanlaisten ihmisten tai ryhmien välistä (mt.). Kaikkia näitä keinoja on myös Suomessa hyödynnetty ja Salosen (2000a) mukaan vuosien mittaan suhtautuminen mielen sairauksiin onkin vähitellen muuttunut parempaan suuntaan.
Vaikka suhde meidän ja heidän, terveiden ja sairaiden, välillä lienee lieventynyt vuosien myötä, kohtaamiset herättävät edelleen helposti vierastamista ja ennakkoluuloisuutta. Johannes Lehtosen (2000, 11) mukaan psyykkiset häiriöt rikkovat tuttuuden ja yhteyden tunteen sitä voimakkaammin mitä vaikeampi häiriö on kyseessä. Kun otetaan huomioon mielen sairauksiin liitetyt pelkokuvat esimerkiksi aggressiivisuudesta, on ymmärrettävää miksi psyykkisistä sairauksista kärsiviä mielellään ollaan sijoittamassa kauas meistä.
Tietyllä tapaa pelkoa lisännee se, ettei psyykkinen häiriö tai mielisairaus suinkaan näy aina päältä päin (Salonen 2000a, 17). Tällöin rajanveto terveen, meidän ja sairaan, heidän välillä vaikeutuu. Tällöin mielisairas voidaan mieltää tietyllä tapaa ”muukalaiseksi” (Bauman 1999). Muukalaisuus pelottaa juuri siksi, että ’me’ ja ’he’ kuuluessa kiinteästi yhteen, muukalaiset uhmaavat tuota jakoa kuulumatta selkeästi kumpaankaan (mt., 70). Muukalaisten olemassaolo viekin pohjan vastakkainasettelulta ja sen luonnollisuudelta (mt.). Sen sijaan, että pohdittaisiin sitä, kuinka terveiden ja sairaiden suhdetta ja kanssakäymistä voitaisiin parantaa, kysymys kuulunee, kuka on tosiasiallisesti terve. Samoin asettuu kyseenalaiseksi se, kenellä on oikeus määritellä toinen sairaaksi.
Kirjallisuus
Bauman, Z. 1999. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Juva: WSOY.
Dali, S. 1988. Neron päiväkirja. Suomentanut Pasanen, K. Juva: WSOY.
Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.
Howard, R. 2001. A Beautiful Mind – Kaunis mieli.
Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Lehtonen, J. 2000. Miksi erilaisuus pelottaa. Mielenterveys 39 (3), 10–12.
Salonen, K. 2000a. ”Kun mielisairaus mainitaan, ihmiset kääntävät minulle selkänsä”. Mielenterveys 39 (3), 16–19.
Salonen, K. 2000b. Julkisuus jakaa ”meihin” ja ”niihin”. Mielenterveys 39 (3), 20–21.
Siegler, J. 2006. Black Sabbath Online: Joe Siegler’s Black Sabbath Fan Site. Viitattu 2.1.2006 http://www.black-sabbath.com/discog/paranoid.html
26.8.2008
Törmäyskurssilla?
"- It's the sense of touch. In any real city, you walk, you know? You brush past people, people bump into you. In L.A., nobody touches you. We're always behind this metal and glass. I think we miss that touch so much, that we crash into each other, just so we can feel something." (Haggis 2004, 02:48)
Paul Haggisin (2004) ohjaaman elokuvan Crash alku on vaikuttava. Autokolarissa päänsä lyöneen poliisin yhteiskunnallinen analyysi on viiltävää; elämä on muuttunut lasin ja metallin takana olevaksi toisten välttelyksi, jossa tavalliseen kohtaamiseen ja kokemuksen saamiseksi vaaditaan törmäys, jotta minkäänlainen tunne edes syntyisi. Jo heti elokuvan ensi minuuteilla käy selväksi elokuvan eräs kantavista teemoista, eli eri etnisten ryhmien törmäyskurssi. Jo autokolarin alkuselvittely saa yksilöt nimittelemään toisiaan ja ilmiriidan aikaiseksi.
Haggisin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan lähestymistapa poikkeaa perinteisestä, yksittäiseen päähenkilöön sitoutuvasta kuvakulmasta. Päähenkilön sijaan elokuvassa on useita keskeisiä henkilöitä, jolloin elokuva on hyvin mosaiikkimainen. Elokuva rakentuu useasta yksittäisestä ihmisestä joiden tiet kohtaavat vääjäämättä. Elokuvan mosaiikkimaisuutta korostavat elokuvan aikajänne ja leikkaus, joka vaihtelee ja saattaa ihmiset lopulliseen vuorovaikutukseen. Sekavan alun ja kerronnan etenemisen jälkeen mosaiikkimaisuus alkoi kuitenkin miellyttää ja toi toimivan ratkaisun elokuvan kerronnalle ja sen teemoille.
En tunne Crash-elokuvan ohjanneen Paul Haggisin henkilöhistoriaa, mutta hänen ohjaamassaan elokuvassa on tietyllä tapaa nähtävissä hyvin sosiologinen ote. Elokuvan mosaiikkimaisuus ja henkilöiden väliset kohtaamiset tuovat erinomaisesti esille yksittäisten ihmisten riippuvuuden toisista, vaikkei sitä yksilö itse tietäisikään. Zygmunt Bauman (1999, 49) tiivistää huomion ihmisten yhteiselosta, missä suurinta osaa niistä ihmisistä, jotka vaikuttavat oleellisesti elämään, ei yksilö tuskin tapaa saati opi tuntemaan.
"- Yo, Osama! Plan the Jihad on your own time. What do you want?" (Haggis 2004, 06:17)
Nekin yksilöiden väliset kohtaamiset, joita Crash-elokuvassa kuvataan, ovat osin uhkaavia ja ennakkoluuloisuuden sävyttämiä. Useimmat elokuvassa kuvattavat kohtaamiset eri ihmisten välillä värittyvät heti alusta alkaen heidän taustoistaan riippumatta hyvin ennakkoluuloisesti. Oman osansa rasismin iduista saavat etnisiltä taustoiltaan hyvin erilaiset ryhmät, kuten tummaihoiset, värilliset ja muuten vain stereotyyppisen valkoisesta keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisesta poikkeavat. Sosiaalipsykologian teorioilla (ks. Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998) on hyvin vähän selitysvoimaa yksilötason ennakkoluuloisuuden ja syrjinnän selittämiseksi.
"- That waitress sized us up in two seconds. We're black and black people don't tip. So she wasn't gonna waste her time. Now somebody like that? Nothing you can do to change their mind.
- So, uh... how much did you leave?
- You expect me to pay for that kind of service?"(Haggis 2004, 08:21)
Haggis (2004) käsittelee ennakkoluuloja sekä humoristisesti että osin hyvin kyynisesti. Humoristisena lähestymistapana voidaan pitää juuri edellä lainattua elokuvan kohtausta, jossa kahvilan tarjoilijaa kritisoidaan stereotyyppisestä asiakkaiden luokittelusta, mutta samalla ylläpidetään samaa stereotypiaa, jota kritisoidaan. Toisaalta myös ennakkoluuloista katsojaa osataan huijata.
"- Man, look around! You couldn't find a whiter, safer or better-lit part of this city right now. But this white woman sees two black guys, who look like UCLA students, strolling down the sidewalk and her reaction is blind fear. I mean, look at us! Are we dressed like gangbangers? No. Do we look threatening? No. Fact, if anybody should be scared around here, it's us, we are the only two black faces surrounded by a sea of over-caffeinated white people, patrolled by the triggerhappy LAPD. So you tell me, why aren't we scared?
- Because we got guns?
- You could be right." (Haggis 2004, 09:07)
Edellä hyvin tiedostavan keskustelun rasistisista stereotypioista käyneet kaverukset osoittautuvat opiskelijoiden sijaan päätoimisiksi rikollisiksi ja autovarkaiksi. Katsojana tunsin oloni hölmistyneeksi, kun huomasin, että olin uskonut elokuvan hahmojen analyyttistä puhetta stereotypioista ja asenteista, mieltäen heidät samalla viattomammiksi, mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kyynisyys syntyykin juuri siinä, että edes tietoisuus stereotypioista ei vapauta, vaan siitä ammennetaan lisää aggressiivisuutta ja voimaa.
Elokuvan aikana huomaa pohtivansa useassa eri kohdassa syitä rasismille, vihamielisyydelle ja ennen kaikkea ennakkoluuloisuudelle, joka kalvaa kaikkien kohtaamisten välejä. Meidän ja heidän erojen pohdinta, identiteetin rakentuminen ja oman itsensä tunteminen ovat kaikki keskeisiä teemoja niin moninaistuva maailman approbatur opinnoissa, kuin myös elokuvassa Crash.
"Have you noticed… this is weird for a white guy to say, but have you noticed, he’s talk-ing a lot less blackly lately?" (Haggis 2004, 45:21)
Haggis (2004) kuvaa kyynisesti, kuinka poliitikko rakentaa tietoisesti parempaa kuvaa itsestään monikulttuurisena henkilönä, vain ja ainoastaan saadakseen taakseen mustien äänestäjien äänet. Toisaalta elokuvan hahmot taistelevat tuulimyllyjä vastaan, eräässäkin kohtauksessa elokuvan eräs roolihahmoista, tummaihoinen elokuvaohjaaja, joutuu muuttamaan näyttelijän puhetta, vain jotta hän kuulostaisi enemmän mustalta. Kohtauksesta kuultaa hienosti läpi sanomattomien raja-aitojen tärkeys meidän ja heidän erottelulle. Liian ”valkea puhe” näyttelee kaikessa absurdisuudessaan kohtauksessa tärkeää raja-aitaa meidän ja heidän välillä, elokuvan kohtauksessa mustan ja valkoisen miehen puheen välillä. Koomisen puheesta tekee se, että elokuvan avustaja ei ole huomaavinaan ohjaajan ihonväriä, osoittaessaan huoltaan vain näyttelijän ääntämyksestä.
Rasismin vastustaminen osoittautuu Haggisin (2004) kuvauksessa hyvin ongelmalliseksi. Elokuvan tietynlainen arkkipaha, rasistinen poliisi, kuvataan rasististen tekojen ohella isästään huolissaan olevaksi tavalliseksi ihmiseksi. Haggis (2004) ei yritä selittää poliisin rasismia kuvaamalla hänet perinteisesti autoritäärisen persoonallisuuden omaavaksi poikkeavaksi yksilöksi, jolloin syyt olisivat viime kädessä yksilötasolla. Sen sijaan Haggisin lähestymistapa on rasismiin on se, että sosiaaliset tilanteet selittävät rasismia, pikemminkin kuin autoritäärinen persoonallisuus (vrt. Bauman 1999, 62–63). Rasismin mahdollistaa poliisin kohdalla pikemminkin juuri tilaisuus ja tilanne – sanotaanhan, että tilaisuus tekee varkaan.
Väkivaltaisten ja aggressiivisten yhteentörmäysten lisäksi elokuvassa kerrotaan kasvamisesta ja itsensä tuntemisesta, viime kädessä ihmisyydestä. Crash elokuvasta tekee erinomaisen juuri sen arvaamattomuus. Huolimatta ihon väristä, jokainen elokuvan hahmo joutuu pohtimaan motiivejaan, tekemisiään ja ajatuksiaan. Jokaisella on omat ongelmansa ja vastoinkäymisensä, jotka eivät ratkea muita syyttelemällä. Jokainen joutuu viime kädessä kohtaamaan omat ahtaat ennakkoluulonsa ja kantamaan seuraukset. Elokuvassa kuvatut erilaiset tilanteet asettavat elokuvan hahmot tekemään koko ajan uusia ratkaisuja, joita katsojan on erittäin vaikea aavistaa ennakkoon.
"You think you know who you are? You have no idea." (Haggis 2004, 57:48)
Tietyllä tapaa elokuvassa kuvataan mielenkiintoisella tavalla elokuvan henkilöhahmoja. Aluksi hahmot esittäytyvät hyvin stereotyyppisesti, minkä jälkeen henkilökuva syvenee ja laajenee pikkuhiljaa. Hyvä esimerkki on elokuvan ehkä rikollisimman näköinen meksikolaistaustainen lukkoseppä, joka osoittautuukin lempeäksi isäksi. Hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä ja kuten jo edellä kuvasin, liika hyväuskoisuus huijaa heti katsojaa. Elokuvan edetessä stereotyyppinen pinta saa syvyyttä ja katsoja joutuu samalla pohtimaan omia asenteita ja ennakko-odotuksiaan. Elokuvan kehittyessä pidemmälle sankarin viittaa sovitellaan itse kunkin harteille, samoin kuin elokuvan alun sankarihahmoista löytyy pimeämpiä puolia. Kuva, joka elokuvassa piirtyy ihmisluonteesta hyvine ja pahoine puolineen, on mielestäni erittäin realistinen ja todentuntuinen.
Elokuvan loppukohtaukset ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin elokuvan alkukin. Ajallisesti on palattu elokuvan alkukohtauksen jälkeisiin hetkiin, mutta juuri mikään ei ole muuttunut elokuva päättyy nimittäin ¬– mihinpä muuhunkaan kuin törmäykseen. Elokuvan hahmoista piirtynyt kuva on täydellistynyt ja vain harva henkilöhahmoista osoittautui sellaiseksi, kuin ensivaikutelman perusteella saattoi kuvitella – mikäpä parempi tapa osoittaa ennakkoluulojen olemassaolo katsojalle.
Selkeää ratkaisua rasismille ja ennakkoluulojen vähentämiselle Haggiskaan ei elokuvassaan selkeästi löydä. Erilaisten ihmisten kohtaamisia värittää elokuvan alusta loppumetreille avoin vihamielisyys ja ennakkoluuloisuus, mitä ei vähennä yhtään yksilöiden väliset kontaktit . Toisaalta hän esittää erinomaisen kuvan erilaisten ja erityyppisten ihmisten vihamielisistä kohtauksista osoittaakseen vain sen tärkeimmän, kaikki me olemme ihmisiä, pelkoinemme ja toiveinemme. Jos edes katsoja huomaa pohtivansa kulttuurisuuteen liittyviä ongelmia ja haasteita, ei elokuva voi olla täysin epäonnistunut tehtävässään.
"Come on now! This is America. Time is money." (Haggis 2004, 106:00)
Vaikka Haggisin (2004) elokuva sijoittuukin Yhdysvaltojen Los Angelesiin on sen sanoma universaali, minkä lisäksi tapahtumapaikka voisi olla melkeinpä mikä tahansa paikka maan päällä. Erilaisia törmäyksiä on sattunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa paikallisen sosiaalidemokraattisen nuorisojärjestön puheenjohtaja törmäili ravintolassa siirtolaistaustaisen vahtimestarin kanssa niin voimakkaasti, että hän sai vakavat rikossyytteet (Koponen 2006). Yhtä vakavia etnisiä väkivaltaisuuksia on viime vuosina sattunut myös Suomessa, eikä mielestäni väkivallan syihin ja ennakkoluulojen vähenemiseen ole juurikaan löytynyt ratkaisua. Törmäämisiltä tällöin tuskin vältytään aivan lähitulevaisuudessakaan.
Jotain elokuvan vaikuttavuudesta kertonee sekin, että elokuvan alun vertaus lasista ja metallista jäi vaivaamaan minua myös elokuvan katsomisen jälkeen. Tehdessäni tutkimushaastatteluja paikallisessa virastossa, satuin huomaamaan, miten asiakkaat odottivat ovien avautumista – turvalasin ja teräspalkkien takana. Huomasin palaavani ajattelemaan, mikä pakko meidät ajaa karsinoimaan ihmiset lasilla ja teräksellä muutaman minuutin tähden.
Lähdeluettelo
Bauman, Z. 1999. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Juva: WSOY.
Haggis, P. 2004. Crash. Kesto 113 minuuttia.
Koponen, K. Kaksi nimekästä demaria syytteisiin Ruotsissa. Helsingin sanomat 8.4.2006, B2.
Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.
Paul Haggisin (2004) ohjaaman elokuvan Crash alku on vaikuttava. Autokolarissa päänsä lyöneen poliisin yhteiskunnallinen analyysi on viiltävää; elämä on muuttunut lasin ja metallin takana olevaksi toisten välttelyksi, jossa tavalliseen kohtaamiseen ja kokemuksen saamiseksi vaaditaan törmäys, jotta minkäänlainen tunne edes syntyisi. Jo heti elokuvan ensi minuuteilla käy selväksi elokuvan eräs kantavista teemoista, eli eri etnisten ryhmien törmäyskurssi. Jo autokolarin alkuselvittely saa yksilöt nimittelemään toisiaan ja ilmiriidan aikaiseksi.
Haggisin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan lähestymistapa poikkeaa perinteisestä, yksittäiseen päähenkilöön sitoutuvasta kuvakulmasta. Päähenkilön sijaan elokuvassa on useita keskeisiä henkilöitä, jolloin elokuva on hyvin mosaiikkimainen. Elokuva rakentuu useasta yksittäisestä ihmisestä joiden tiet kohtaavat vääjäämättä. Elokuvan mosaiikkimaisuutta korostavat elokuvan aikajänne ja leikkaus, joka vaihtelee ja saattaa ihmiset lopulliseen vuorovaikutukseen. Sekavan alun ja kerronnan etenemisen jälkeen mosaiikkimaisuus alkoi kuitenkin miellyttää ja toi toimivan ratkaisun elokuvan kerronnalle ja sen teemoille.
En tunne Crash-elokuvan ohjanneen Paul Haggisin henkilöhistoriaa, mutta hänen ohjaamassaan elokuvassa on tietyllä tapaa nähtävissä hyvin sosiologinen ote. Elokuvan mosaiikkimaisuus ja henkilöiden väliset kohtaamiset tuovat erinomaisesti esille yksittäisten ihmisten riippuvuuden toisista, vaikkei sitä yksilö itse tietäisikään. Zygmunt Bauman (1999, 49) tiivistää huomion ihmisten yhteiselosta, missä suurinta osaa niistä ihmisistä, jotka vaikuttavat oleellisesti elämään, ei yksilö tuskin tapaa saati opi tuntemaan.
"- Yo, Osama! Plan the Jihad on your own time. What do you want?" (Haggis 2004, 06:17)
Nekin yksilöiden väliset kohtaamiset, joita Crash-elokuvassa kuvataan, ovat osin uhkaavia ja ennakkoluuloisuuden sävyttämiä. Useimmat elokuvassa kuvattavat kohtaamiset eri ihmisten välillä värittyvät heti alusta alkaen heidän taustoistaan riippumatta hyvin ennakkoluuloisesti. Oman osansa rasismin iduista saavat etnisiltä taustoiltaan hyvin erilaiset ryhmät, kuten tummaihoiset, värilliset ja muuten vain stereotyyppisen valkoisesta keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisesta poikkeavat. Sosiaalipsykologian teorioilla (ks. Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998) on hyvin vähän selitysvoimaa yksilötason ennakkoluuloisuuden ja syrjinnän selittämiseksi.
"- That waitress sized us up in two seconds. We're black and black people don't tip. So she wasn't gonna waste her time. Now somebody like that? Nothing you can do to change their mind.
- So, uh... how much did you leave?
- You expect me to pay for that kind of service?"(Haggis 2004, 08:21)
Haggis (2004) käsittelee ennakkoluuloja sekä humoristisesti että osin hyvin kyynisesti. Humoristisena lähestymistapana voidaan pitää juuri edellä lainattua elokuvan kohtausta, jossa kahvilan tarjoilijaa kritisoidaan stereotyyppisestä asiakkaiden luokittelusta, mutta samalla ylläpidetään samaa stereotypiaa, jota kritisoidaan. Toisaalta myös ennakkoluuloista katsojaa osataan huijata.
"- Man, look around! You couldn't find a whiter, safer or better-lit part of this city right now. But this white woman sees two black guys, who look like UCLA students, strolling down the sidewalk and her reaction is blind fear. I mean, look at us! Are we dressed like gangbangers? No. Do we look threatening? No. Fact, if anybody should be scared around here, it's us, we are the only two black faces surrounded by a sea of over-caffeinated white people, patrolled by the triggerhappy LAPD. So you tell me, why aren't we scared?
- Because we got guns?
- You could be right." (Haggis 2004, 09:07)
Edellä hyvin tiedostavan keskustelun rasistisista stereotypioista käyneet kaverukset osoittautuvat opiskelijoiden sijaan päätoimisiksi rikollisiksi ja autovarkaiksi. Katsojana tunsin oloni hölmistyneeksi, kun huomasin, että olin uskonut elokuvan hahmojen analyyttistä puhetta stereotypioista ja asenteista, mieltäen heidät samalla viattomammiksi, mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kyynisyys syntyykin juuri siinä, että edes tietoisuus stereotypioista ei vapauta, vaan siitä ammennetaan lisää aggressiivisuutta ja voimaa.
Elokuvan aikana huomaa pohtivansa useassa eri kohdassa syitä rasismille, vihamielisyydelle ja ennen kaikkea ennakkoluuloisuudelle, joka kalvaa kaikkien kohtaamisten välejä. Meidän ja heidän erojen pohdinta, identiteetin rakentuminen ja oman itsensä tunteminen ovat kaikki keskeisiä teemoja niin moninaistuva maailman approbatur opinnoissa, kuin myös elokuvassa Crash.
"Have you noticed… this is weird for a white guy to say, but have you noticed, he’s talk-ing a lot less blackly lately?" (Haggis 2004, 45:21)
Haggis (2004) kuvaa kyynisesti, kuinka poliitikko rakentaa tietoisesti parempaa kuvaa itsestään monikulttuurisena henkilönä, vain ja ainoastaan saadakseen taakseen mustien äänestäjien äänet. Toisaalta elokuvan hahmot taistelevat tuulimyllyjä vastaan, eräässäkin kohtauksessa elokuvan eräs roolihahmoista, tummaihoinen elokuvaohjaaja, joutuu muuttamaan näyttelijän puhetta, vain jotta hän kuulostaisi enemmän mustalta. Kohtauksesta kuultaa hienosti läpi sanomattomien raja-aitojen tärkeys meidän ja heidän erottelulle. Liian ”valkea puhe” näyttelee kaikessa absurdisuudessaan kohtauksessa tärkeää raja-aitaa meidän ja heidän välillä, elokuvan kohtauksessa mustan ja valkoisen miehen puheen välillä. Koomisen puheesta tekee se, että elokuvan avustaja ei ole huomaavinaan ohjaajan ihonväriä, osoittaessaan huoltaan vain näyttelijän ääntämyksestä.
Rasismin vastustaminen osoittautuu Haggisin (2004) kuvauksessa hyvin ongelmalliseksi. Elokuvan tietynlainen arkkipaha, rasistinen poliisi, kuvataan rasististen tekojen ohella isästään huolissaan olevaksi tavalliseksi ihmiseksi. Haggis (2004) ei yritä selittää poliisin rasismia kuvaamalla hänet perinteisesti autoritäärisen persoonallisuuden omaavaksi poikkeavaksi yksilöksi, jolloin syyt olisivat viime kädessä yksilötasolla. Sen sijaan Haggisin lähestymistapa on rasismiin on se, että sosiaaliset tilanteet selittävät rasismia, pikemminkin kuin autoritäärinen persoonallisuus (vrt. Bauman 1999, 62–63). Rasismin mahdollistaa poliisin kohdalla pikemminkin juuri tilaisuus ja tilanne – sanotaanhan, että tilaisuus tekee varkaan.
Väkivaltaisten ja aggressiivisten yhteentörmäysten lisäksi elokuvassa kerrotaan kasvamisesta ja itsensä tuntemisesta, viime kädessä ihmisyydestä. Crash elokuvasta tekee erinomaisen juuri sen arvaamattomuus. Huolimatta ihon väristä, jokainen elokuvan hahmo joutuu pohtimaan motiivejaan, tekemisiään ja ajatuksiaan. Jokaisella on omat ongelmansa ja vastoinkäymisensä, jotka eivät ratkea muita syyttelemällä. Jokainen joutuu viime kädessä kohtaamaan omat ahtaat ennakkoluulonsa ja kantamaan seuraukset. Elokuvassa kuvatut erilaiset tilanteet asettavat elokuvan hahmot tekemään koko ajan uusia ratkaisuja, joita katsojan on erittäin vaikea aavistaa ennakkoon.
"You think you know who you are? You have no idea." (Haggis 2004, 57:48)
Tietyllä tapaa elokuvassa kuvataan mielenkiintoisella tavalla elokuvan henkilöhahmoja. Aluksi hahmot esittäytyvät hyvin stereotyyppisesti, minkä jälkeen henkilökuva syvenee ja laajenee pikkuhiljaa. Hyvä esimerkki on elokuvan ehkä rikollisimman näköinen meksikolaistaustainen lukkoseppä, joka osoittautuukin lempeäksi isäksi. Hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä ja kuten jo edellä kuvasin, liika hyväuskoisuus huijaa heti katsojaa. Elokuvan edetessä stereotyyppinen pinta saa syvyyttä ja katsoja joutuu samalla pohtimaan omia asenteita ja ennakko-odotuksiaan. Elokuvan kehittyessä pidemmälle sankarin viittaa sovitellaan itse kunkin harteille, samoin kuin elokuvan alun sankarihahmoista löytyy pimeämpiä puolia. Kuva, joka elokuvassa piirtyy ihmisluonteesta hyvine ja pahoine puolineen, on mielestäni erittäin realistinen ja todentuntuinen.
Elokuvan loppukohtaukset ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin elokuvan alkukin. Ajallisesti on palattu elokuvan alkukohtauksen jälkeisiin hetkiin, mutta juuri mikään ei ole muuttunut elokuva päättyy nimittäin ¬– mihinpä muuhunkaan kuin törmäykseen. Elokuvan hahmoista piirtynyt kuva on täydellistynyt ja vain harva henkilöhahmoista osoittautui sellaiseksi, kuin ensivaikutelman perusteella saattoi kuvitella – mikäpä parempi tapa osoittaa ennakkoluulojen olemassaolo katsojalle.
Selkeää ratkaisua rasismille ja ennakkoluulojen vähentämiselle Haggiskaan ei elokuvassaan selkeästi löydä. Erilaisten ihmisten kohtaamisia värittää elokuvan alusta loppumetreille avoin vihamielisyys ja ennakkoluuloisuus, mitä ei vähennä yhtään yksilöiden väliset kontaktit . Toisaalta hän esittää erinomaisen kuvan erilaisten ja erityyppisten ihmisten vihamielisistä kohtauksista osoittaakseen vain sen tärkeimmän, kaikki me olemme ihmisiä, pelkoinemme ja toiveinemme. Jos edes katsoja huomaa pohtivansa kulttuurisuuteen liittyviä ongelmia ja haasteita, ei elokuva voi olla täysin epäonnistunut tehtävässään.
"Come on now! This is America. Time is money." (Haggis 2004, 106:00)
Vaikka Haggisin (2004) elokuva sijoittuukin Yhdysvaltojen Los Angelesiin on sen sanoma universaali, minkä lisäksi tapahtumapaikka voisi olla melkeinpä mikä tahansa paikka maan päällä. Erilaisia törmäyksiä on sattunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa paikallisen sosiaalidemokraattisen nuorisojärjestön puheenjohtaja törmäili ravintolassa siirtolaistaustaisen vahtimestarin kanssa niin voimakkaasti, että hän sai vakavat rikossyytteet (Koponen 2006). Yhtä vakavia etnisiä väkivaltaisuuksia on viime vuosina sattunut myös Suomessa, eikä mielestäni väkivallan syihin ja ennakkoluulojen vähenemiseen ole juurikaan löytynyt ratkaisua. Törmäämisiltä tällöin tuskin vältytään aivan lähitulevaisuudessakaan.
Jotain elokuvan vaikuttavuudesta kertonee sekin, että elokuvan alun vertaus lasista ja metallista jäi vaivaamaan minua myös elokuvan katsomisen jälkeen. Tehdessäni tutkimushaastatteluja paikallisessa virastossa, satuin huomaamaan, miten asiakkaat odottivat ovien avautumista – turvalasin ja teräspalkkien takana. Huomasin palaavani ajattelemaan, mikä pakko meidät ajaa karsinoimaan ihmiset lasilla ja teräksellä muutaman minuutin tähden.
Lähdeluettelo
Bauman, Z. 1999. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Juva: WSOY.
Haggis, P. 2004. Crash. Kesto 113 minuuttia.
Koponen, K. Kaksi nimekästä demaria syytteisiin Ruotsissa. Helsingin sanomat 8.4.2006, B2.
Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
