Yhteiskuntafilosofian ikuisuuskysymyksiin kuuluu pohdinta valtiomuodosta, joka yleisesti ottaen olisi paras mahdollinen tai parhaiten toteutettavissa. Kysymys odottaa vieläkin lopullista ratkaisuaan, mutta monia hyviä ehdotuksia on vuosituhansien aikana esitetty. Ensimmäisten teoreetikkojen joukossa oli Aristoteles, jonka teoria valtiomuodoista on epäilemättä yksi vaikuttavimmista vielä nykyaikanakin. Aristoteles kirjoitti valtiota käsittelevän pääteoksensa Politiikan yli 2000 vuotta sitten, mutta hänen teoria tuntuu aika ajoin yllättävän ajankohtaiselta.
Aristoteles tutki oman aikansa kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja rakensi teoriansa niiden pohjalta. Aristoteleen mielestä kaikki valtiot ovat syntyneet luonnostaan (Aristoteles 1991,10). Ihmisen paikka on kaupunkivaltiossa ja jollei ihminen osallistu yhteisöön, ei hän ole ihminen vaan villipeto. Aristoteleen kirjoituksia tulkittaessa on tärkeää selvittää peruskäsitteet, ennen kuin lähtee liikaa tulkitsemaan. Aristoteleen tekstit kärsivät osittain siitä seikasta, että monet hänen terminsä ovat saaneet uusia merkityksiä myöhemmin. Aristoteleen teksteissä ihminen tulee ymmärtää vapaasyntyiseksi kreikkalaiseksi mieheksi. Aristoteleen klassisen määrittelyn mukaan ihminen onkin zoon politikon eli poliittinen eläin, jonka paikka kuuluu näin kaupunkivaltioon. Aristoteles näki luonnollisena valtioiden synnyn ja näin ollen oli luonnollista, että ihmiset asuvat niissä.
Politiikka teos alkaa Aristoteleen määrittelyllä valtion tehtävästä. Valtion tulee tähdätä korkeimman ja täydellisimmän hyvän aikaansaamiseksi (Aristoteles 1991,7). Näin ollen paras valtio on se, joka luo edellytykset parhaan elämän toteutumiselle, ellei mitään odottamatonta satu (Aristoteles 1991, 176). Aristoteleen mukaan valtio siis on kansalaisten luonnollinen yhteenliittymä. Kansalainen ei kuitenkaan ole kuka tahansa valtion rajojen sisäpuolella oleva vaan henkilö, joka osallistuu poliittiseen päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 64). Kansalaisen titteliin oli näin ollen hyvin harva oikeutettu muinaisessa Kreikassa. Esimerkiksi naiset ja orjat eivät voi olla kansalaisia, koska Aristoteleen mukaan on luonnollista, että nämä sisäisesti heikommat olennot eivät osallistu politiikkaan. Orjat ovat Aristoteleen mukaan luonnollisesti heikompia ja on näin heidän kohdaltaan parempi, ettei heistä muuta tulekaan. Näiden määrittelyjen avulla Aristoteles tutki kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja arvioi niissä esiintyviä piirteitä. Missään valtiossa ei esiinny puhtaana Aristoteleen tekemää luokittelua valtiomuodoista, vaan valtiomuodot ovat sekoituksia eri valtiomuodoista. Aristoteles teki kuitenkin teoreettisen mallin mahdollisista valtiomuodoista.
”Valtiomuoto on valtion virkojen ja erityisesti korkeimman vallankäytön järjestys” (Aristoteles 1991, 71). Aristoteles luokitteleekin valtiomuodot sen mukaan kuka käyttää valtaa ja kenen hyväksi. Aristoteleen mukaan korkein valta kuuluu joko yhdelle, harvoille tai enemmistölle. Oikeudenmukaisia ja samalla oikeita valtiomuotoja ovat ne, joissa valtaa käytetään yhteisen edun mukaisesti. Vääristyneitä vallankäytön muotoja ovat tietenkin ne, joissa valtaa käytetään vallanpitäjien etujen mukaisesti (Aristoteles 1991, 72).
Kun valtaa käyttää yksi henkilö yhteiseksi hyväksi, puhutaan kuninkuudesta. Kuninkuuden vääristynyt muoto on tyrannia. Aristoteles esittää kuitenkin pontevaa kritiikkiä kaikenlaista yksin hallitsemista vastaan. Yksi hallitsija on helpommin lahjottavissa kuin suuri joukko, myös tunteet vaikuttavat enemmän yhden henkilön päätöksentekoon kuin joukon (Aristoteles 1991, 89). ”Enemmistö, johon kuuluvista kukaan ei ole erityisen hyvä mies, voi yhdessä olla parempi kuin yksittäiset hyvät miehet” (Aristoteles 1991, 78). Näin ollen joukossa syntyy parempia päätöksiä kuin yhden ihmisen tekemänä. Parhaat päätökset edellyttävät monien osallistumista. Aristoteleen mielestä kuninkaanvalta on käytännöllinen vain hyvin pienissä yhteisöissä, joissa ei ole tarpeeksi hyveellisiä kansalaisia osallistumaan päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 90). Aristoteles antaa kuninkaan vallan kestävyydelle mielenkiintoisen vaatimuksen. Kuninkaalla tulee olla käytössään asevoima, joka on niin vahva että sen kukistamiseen ei riitä yksilö vaan kansa kokonaisuudessaan (Aristoteles 1991, 90). Kuningas tai tyranni tarvitsee vallassa pysyäkseen voimakkaan asevoiman. Kansalla on kuitenkin viime kädessä oikeus syrjäyttää kuningas ja muuttaa valtiomuotoa. Vaikka Aristoteleen tekstistä paistaa voimakkaasti näkemys itsevaltiuden heikkoudesta, jättää Aristoteles mahdollisuuden ideaalikuninkaalle. Tällöin kuningas olisi henkilö, joka olisi täydellisen hyveellinen (Aristoteles 1991, 94). Tällaisen kuninkaan tulisi antaa hallita täysin mielensä mukaan niin kauan kuin mahdollista. Aristoteles vaatii ideaalikuninkaalta kuitenkin niin paljon ominaisuuksia, ettei ole mahdollista, että sellainen yksilö syntyisi saati valtaan nostettaisiin.
Silloin kun valtaa käyttää pieni joukko eli vähemmistö ja tavoitteena on yhteinen hyvä, valtiomuoto on nimeltään aristokratia (Aristoteles 1991, 73). Vääristynyt valtiomuoto aristokratiasta on harvainvalta. Aristoteles kytkee harvainvallan lukumäärän lisäksi varallisuuteen. Harvainvallasta puhutaan silloin kun valta on vähemmistönä olevilla rikkailla ja jalosukuisilla tai lukumääräisesti vähäisemmällä joukolla (Aristoteles 1991, 101). Aristokratian syntysyinä Aristoteles pitää rikkautta ja jalosukuisuutta, jotka molemmat aiheuttavat vallan vaatimuksia yleensä pienelle vähemmistölle(Aristoteles 1991, 82). Samoin kuin kuninkuuden kohdalla Aristoteleen mielestä on täysin mahdollista, että ylimpää valtaa käyttäisi joukko hyveellisiä miehiä. Heikkona puolena aristokratiassakin on kuitenkin se, että paremmat päätökset tarvitsevat suuren joukon päättäjiä.
Kolmas oikeudenmukainen valtiomuoto on Aristoteleen mukaan kansalaisvalta, politeia. Tällöin valtaa käyttää kansalaisten enemmistö yhteiseksi hyväksi. Kun muistetaan Aristoteleen määritelmä kansalaisesta, voidaan todeta, että korkein valta kansalaisvallassa kuuluu lukumääräisesti vähemmistölle. Valtiomuoto, jossa valta kuuluisi lukumääräisille enemmistölle valtion alueella oleskelevista on Aristoteleen mukaan kansanvalta, demokratia. Tämä valtiomuoto on kuitenkin vääristynyt, koska he enemmistönä hallitsisivat oman etunsa mukaisesti ja kokonaisuuden etu unohtuisi. Syy miksi Aristoteles ei antaisi äänestys- ja vaikuttamisoikeutta kaikille on se, että hän näkee kreikkalaisen miehen ainoana ihmislajin edustajana, joka luonnostaan voi tehdä poliittisia päätöksiä ja hallita. Aristoteleen mukaan on edelleen luonnollista, että naisia ja orjia hallitaan (Aristoteles 1991,13). Kansanvallan heikkoutena Aristoteles näkee myös sen, että köyhät olisi helposti ostettavissa, jolloin heillä ei edes olisi todellista valtaa. Näin ollen politiikan harjoittaminen tulisi antaa niille, joilla on sen verran varallisuutta, että he voivat osallistua politiikan harjoittamiseen. Aristoteles esittää myös että kuluttava ja ruumiillinen työ estää täysipainoisen osallistumisen politiikkaan, joten tällaiset yksilöt/orjat eivät voi osallistua politiikkaan (Aristoteles 1991,70). Aristoteleen rajauksia noudattaen ainoiksi ihmisiksi, jotka politiikkaa voisivat harjoittaa jää vain rikkaat ja kansalaiset. Rikkaille valtaa ei voinut antaa, koska se johtaa vielä enempään riistoon. Näin vallankäyttäjiksi valikoituu pelkästään kansalaiset, eli vapaat keskiluokkaiset miehet.
Paras valtiomuoto on Aristoteleen mukaan se, jossa parhaat eli hyveelliset hallitsevat (Aristoteles 1991, 94). Hallitsijoita voi täten olla yksi, useampi tai kaikki kansalaiset. Hyveellisyys tarkoittaa tässä sitä, että kansalaiset voivat olla sekä hallittuja että hallitsijoita. Tällöin toteutuu paras valtio. Aristoteleen paras valtiomuoto on tällöin sellainen joka ei sisällä ristiriitoja kansan ja kansalaisten välillä. Teoriassa on siis mahdollista, että vain yksi tai harvojen joukko hyveellisiä hallitsee. Käytännössä Aristoteles rajaa kuitenkin kuninkuuden ja aristokratian pois ja suosittaa kansalaisvaltaa ainoana toteutettavissa olevana.
Aristoteleen mielestä käytännössä voidaan toteuttaa onnistuneesti vain kansalaisvalta, jossa hallitsevana luokkana ja suurimpana vaikutusvaltana on suuri keskiluokka (Aristoteles 1991, 112). Suuren keskiluokan etuina Aristoteles näkee sen, että keskiluokan hallitessa valtio koostuu tasaveroisista ja samanlaisista. Juuri tällöin ristiriitoja ei ole, koska vehkeilyä ja levottomuuksia ei juurikaan keskiluokassa ole (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokkaa on helpoin hallita ja se estää vastakkaiset liiallisuudet (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokalla on vielä sekin etu, että se voi tarvittaessa liittoutua joko rikkaiden tai köyhien kanssa tarpeen niin vaatiessa. Tämä on juuri se seikka, joka takaa valtiolle pysyvyyden.
Aristoteleen paras ei siis ole se täydellisin valtio missä ihminen täydellistyisi ja saavuttaisi hyveellisyyden. Aristoteleen suositus parhaaksi valtiomuodoksi on siis se, joka on mahdollista toteuttaa eli keskiluokkainen kansalaisvalta. Tämä tarkka empiirinen huomio ja yleistys pätee vielä nykyäänkin. Yleensä demokraattisessa (politeassa) valtiossahan keskiluokka on maan talouden perikuva. Keskiluokan arvoja ja moraalikäsitteitä pidetään koko valtion perusmoraalina. Valtioiden johto onkin yleensä ensi sijassa toiminut keskiluokan ehdoilla ja vasta sen jälkeen muiden ryhmien etujen mukaisesti. Suurin osa yleisistä palveluistakin on tarkoitettu keskiluokan tarpeisiin. Ehkä keskiluokka koetaankin vallanpitäjien uhkaksi sen takia, että se voi tarvittaessa liittoutua muiden väestöryhmien kanssa. Tunnetusti keskiluokka on vielä nykyäänkin poliittisesti aktiivinen väestöryhmä.
Toisaalta Aristoteleen suositusta parhaasta valtiomuodosta noudatetaan nykyaikana vielä uskomattoman tiukasti. Valta on todellakin kansalaisilla, esimerkkinä käy mikä tahansa Euroopan valtio, jossa äänestämisoikeus syntyy siirtolaisille useimmiten vasta kansalaisuuden saamisen jälkeen. Onneksi nykyaikana Aristoteleen määrittelemä kansalaisuus ei ole enää niin tiukka. Nykyään kansalaisten ja äänestäjien joukkoon kuuluu sekä naiset että orjat eli palkkatyöläiset. Ehkä tärkeimpänä huomautuksena Aristoteleen opeista nousee kuitenkin argumentit demokraattisuudesta. Enemmistö tekee parempia päätöksiä kuin vähemmistö (Aristoteles 1991, 78). Kollektiivisen päättämisen tärkeys ei ole hävinnyt vielä tänäkään päivänä. ”Kyllä kansa tietää!” pätee siis edelleen. Toinen tärkeä argumentti koskee vallankäytön toista puolta. Aristoteles on sitä mieltä, että asioiden vaikutuksia on pätevä arvioimaan päättäjän lisäksi myös se jota vaikutus koskee (Aristoteles 1991, 79). Kansalla tulee olla mahdollisuuksia viestittää ja valittaa huonoista päätöksistä päättäjille. Nuo valitukset tulisi myös ottaa huomioon yhtä tärkeinä kuin päättäjien argumentit. Aristoteles korostaakin kontrollin merkitystä päätöksiä tehtäessä.
Aristoteleen teksteillä on ollut voimakas vaikutus nykyaikaisiin valtioihin ja demokraattisuuden voittokulkuun. Suurimmassa osassa demokraattisia valtioita valta on kansalaisilla. Kansalaisten joukko on laajentunut, mutta siihen ei vieläkään lueta kaikkia valtion alueella oleskelevia. Lisäksi vaikuttavana valtana on useimmiten juurikin keskiluokkainen kansa, joka huolehtii melkein kaikkien eduista. Aristoteleen mallin mukaisia puhtaita valtiomuotoja tuskin löytyy nykyaikanakaan, vaan kaikki valtiot sisältävät mitä erilaisempia sekoituksia esitetyistä malleista. Silti valtiomuotojen mallien avulla on mahdollista eritellä erilaisia valtiomuotoja ja niiden piirteitä. Aristoteleen ratkaisu parhaasta valtiomuodosta tuskin pätee, saatikka se olisi toteutettavissa kaikkialla, mutta hänen ansiokseen onkin ennemmin luettava tarkka analyysi erilaisista valtiomuodoista. Analyysi, jonka avulla on mahdollista pohtia ongelmaa parhaasta valtiomuodosta.
Lähteet
Aristoteles. 1990. Osa VIII: Politiikka. Suomentanut Anttila, A. M.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valtio-oppi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valtio-oppi. Näytä kaikki tekstit
16.9.2008
15.9.2008
Ulkopolitiikan monet ulottuvuudet
Erkki Tuomioja hymyilee iloisesti tv-kameroille ja kättelee Yhdysvaltain ulkoministeriä. Kuvassa on ironinen yksityiskohta. Tuomiojan rintapielessä kiiltelee hyvin pieni rauhanmerkki. Oman pienen mielipiteensä voi kertoa monella tavalla, ulkoministeri Tuomioja haluaa omalta osaltaan edistää maailmanrauhaa. Sotaa käyvän suurvaltion edustajan mielipidettä aiheeseen voi vain arvuutella, mutta Tuomioja vie omalla tavallaan pienen pohjoisen valtion liittoutumattomuuteen perustuvaa ulkopolitiikkaa linjausta maailman turuille ja toreille.
Tuomiojan vierailu Yhdysvaltoihin on vain pieni esimerkki Suomen valtion harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tuomiojalla on kuitenkin presidentin ja pääministerin ohella tärkeä merkitys Suomen harjoittamalle ulkopolitiikalle. Näin ei aina kuitenkaan ole ollut. Nykyisen Perustuslain 93 § asettaa ulkopolitiikan johtopaikalle presidentin ja valtioneuvoston. Presidentti johtaa, mutta perustuslaki velvoittaa hänet yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Vuonna 2000 voimaan tulleella uudella perustuslailla haluttiin lisätä ja edistää parlamentarismia varsinkin ulkopolitiikan osalta.
Nykyinen ulkopolitiikan johto voidaan nähdä olevan monen saman veroisen toimijan yhteistyötä. Ulkopolitiikka ja sen johtaminen ei ole enää henkilöitynyt yhteen johtohenkilöön, saati se olisi enää elitistisen, pienen joukon johtamaa. Nykyistä ulkopolitiikan johtoa voidaan kuvailla hyvin parlamentaariseksi, eli ulkopolitiikkaan vaikuttaa hyvin paljon sekä eduskunta että hallitus. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut saati, että perustuslaki siihen nykyisinkään täysin velvoittaisi.
Jaakko Nousiainen (1988, 377) huomauttaa, että lain tarkkaa muotoa tärkeämpi tekijä valtasuhteiden muotoutumisessa presidentin ja valtioneuvoston on lain tulkinta ja siihen nojaavat käytännöt. Hyvänä esimerkkinä hyvinkin parlamentaarisesta toiminnasta, vanhan sanamuodoltaan tarkemman lain aikana, on 1920-luvulla toimineen Rudolf Holstin ottama aktiivinen rooli ja toiminta (mt).
Ulkopolitiikan alalla johtamisessa voidaan nähdä pitkällä aikavälillä melkoista heiluriliikettä presidenttivetoisen ulkopolitiikan ja parlamentaristisen ulkopolitiikan välillä. Nykyinen tulkinta eli presidentin suuri ja häneen henkilöityvä vaikutusvalta ulkopolitiikkaan periytyy lähinnä sodanjälkeiseltä ajalta, jolloin presidenttien täytyi ottaa suuri vastuu teoistaan ja kantaa myös mahdolliset seuraukset (ks. Nousiainen 1998, 377). Tällöin oli tietenkin hyvin luontevaa, että vallan ja vastuun kantoi yksi ja sama henkilö.
Sotien jälkeen vallankahvaan nousi presidentti Kekkonen, joka ottikin Suomen historian aktiivisimman roolin ulkopolitiikan johtajana. Nousiainen (1998, 378) kuvaa ajan vallitsevaa tilannetta osuvasti: ”Pääministeri ei -- voinut puhua hallituksensa ulkopolitiikasta presidentistä irrallaan, ja ulkoministerin aseman poliittinen paino ja merkitys laski hänen epäitsenäisen asemansa vuoksi.” Kekkosen aikaan voidaan heiluriliikkeen olleen voimakkaasti presidenttivetoisen ulkopolitiikan alueella, joka varmasti aiheutti närää eduskunnassa ja hallituksessa. Eri presidentit ja presidentti-instituutiolla onkin tuonut perustuslaille muutospaineita.
Nousiaisen ajattelu vallan jakautumisesta eri instituutiolle pohjautuu voimakkaasti institutionaaliseen vallankäyttöön. Perinteet, käytännöt ja niiden tuoma valta on usein ollut voimakkaampaa kuin perustuslain tarkka sanamuoto. Ymmärrettävää onkin, että toisinajattelijoita aina vierastetaan ja hyljeksitään. Kuvitella saattaa vielä nykyäänkin Mauno Koiviston aiheuttamaa kohua, kun hän julkisesti päivälehdissä nousi vastustamaan ka kyseenalaisti presidentti Kekkosen harjoittamaa vallankäyttöä (ks. Uimonen 2001).
Mauno Koiviston astuttua presidentin kenkiin alkoi ulkopolitiikan alalla suuri muutosprosessi, joka hakee muotojaan vielä tänäkin päivänä. Parlamentaariset piirteet alkoivat vahvistua ja selkeä muutoskehitys alkoi. Presidentti Ahtisaari joutuikin Koiviston seuraajana sitten jo puolustamaan omaa asemaansa (Nousiainen 1998, 379) ja ulkopolitiikkaan muotoutui selkeä yhteistyö ja –toiminta eri tahojen välillä. Yhteistoimintaa vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, johon yhteistoiminta kirjattiin voimakkaaksi velvoitteeksi ulkopolitiikkaa johdettaessa.
Epäselvyyksiä roolijaossa esiintyy kuitenkin vieläkin. Pääministerin johtaa päätöksentekoa asioissa silloin, kun asia liittyy Euroopan unioniin. Samoin pääministeri edustaa Suomea ylimpänä tahona Euroopan unioniin päin, mutta presidentti on varannut itselleen oikeuden osallistua huippukokouksiin tarvittaessa (Nousiainen 1998, 379). Tarkkaa sanamuotoa perustuslaista on turha etsiä, jossa määriteltäisiin mitkä asiat ovat presidentin läsnäoloa vaativia ja mitkä eivät. Tällöin korostuu tietenkin käytännöt ja perinteet aiemmilta ajoilta. Näitä käytäntöjä luodaan juuri nyt, sillä Suomi ei ole ehtinyt olla Euroopan unionin jäsen kuin vuosikymmenen.
Joitain linjanvetoja ja roolijakoa voidaan kuitenkin nähdä jo Suomen nykyisessä ulkopolitiikassa. Lyhyt ja pikainen katsaus viime päivien lehtiin tätä esseetä kirjoittaessani osoittaa, että selkeitä toimijoita on useita. Presidentti Halonen johtaa ja myös ottaa osaa eri huippukokouksiin osallistumalla Guadalajaran huippukokoukseen (Helsingin sanomat, 30.5.2004). Toisaalta ulkoministerin roolia ei ole unohdettu. Myös ulkoministeri Tuomioja otti osaa em. huippukokoukseen ja hänen kalenterinsa (Tuomioja) perusteella myös muita kokouksia on varmasti riittävästi. Selvästi on havaittavissa, että nykyiset toimijat haluavat luoda entistä moniulotteisemman ja eri toimijoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.
Kritiikkiäkin kuitenkin esitetään, joka kuuluu oikeusvaltion perusperiaatteisiin. Nykyinen toimintamalli ei kaikkia miellytä. Risto E. J. Penttilä aiemmin tänä vuonna kovaa kritiikkiä nykyistä ulkopolitiikan johtoa kohtaan. Penttilän mielestä nykyinen malli ei ole toimiva, koska monitahoinen toimijamalli mahdollistaa väärinkäsityksiä ja vallantavoittelua roolijaossa. Nykyiset toimijat pääministeristä ja presidentistä lähtien kumosivat esitetyn kritiikin ja moni esitti, että nykyisen mallin toimivuus selviää vasta pidemmällä aikavälillä. Näin ollen myös nykyisestä toimintamallista voi hyvinkin tulla se malli, jolla Suomen ulkopolitiikka edustaa itseään erinäisissä kokouksissa. Toisaalta on huomionarvoista, että jos kukaan ei kyseenalaista nykyistä toimintamallia, voi olla, että myöhemmin se on mahdotonta, koska institutionaalinen valta kasvaa ajan myötä.
Nykyinen perustuslaki määrittelee kohtalaisen tarkasti ulkopoliittisia toimijoita. Myös nykyiset toimijat näyttävät toteuttavan erinomaisesti perustuslaissa mainittua yhteistoiminnan velvoitetta. Onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko nykyiseen toimintamalliin muutospaineita, jos tuleva presidentti ei olekaan sama kuin nykyinen. Loppujen lopuksi ulkopolitiikkakin on paljolti riippuvainen itse poliittisista toimijoista. Tällä hetkellä sekä ulkoministeri Tuomioja että presidentti Halonen jakavat melko samanlaisen ja yhteneväisen maailmankuvan. Jyrkkää ristiriitaisuutta nykyinen malli ei välttämättä kestä, kuten Penttilä tekstissään kritisoi. Ei kuitenkaan tule unohtaa Jaakko Nousiaisen mainitsemia käytäntöjä ja lain tulkintoja. Nykyinen ulkopolitiikan johto on valinnut toimintamallikseen avoimen, parlamentaarisen ja yhteistoiminnalle perustuvan ulkopolitiikan. Toivoa sopii, että tuo malli tulee myös saamaan jatkoa tulevien poliittisten toimijoiden aikana.
Lähteet
Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Raivio, Jyrki. 2004. EU:n ja Latinalaisen Amerikan johtajat korostivat YK:n merkitystä. Helsingin sanomat 30.5.2004, A12.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Tuomioja, Risto 2004. Erkki Tuomiojan kalenterista. Viitattu 31.5.2004. http://www.tuomioja.org/kalent.htm
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
Tuomiojan vierailu Yhdysvaltoihin on vain pieni esimerkki Suomen valtion harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tuomiojalla on kuitenkin presidentin ja pääministerin ohella tärkeä merkitys Suomen harjoittamalle ulkopolitiikalle. Näin ei aina kuitenkaan ole ollut. Nykyisen Perustuslain 93 § asettaa ulkopolitiikan johtopaikalle presidentin ja valtioneuvoston. Presidentti johtaa, mutta perustuslaki velvoittaa hänet yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Vuonna 2000 voimaan tulleella uudella perustuslailla haluttiin lisätä ja edistää parlamentarismia varsinkin ulkopolitiikan osalta.
Nykyinen ulkopolitiikan johto voidaan nähdä olevan monen saman veroisen toimijan yhteistyötä. Ulkopolitiikka ja sen johtaminen ei ole enää henkilöitynyt yhteen johtohenkilöön, saati se olisi enää elitistisen, pienen joukon johtamaa. Nykyistä ulkopolitiikan johtoa voidaan kuvailla hyvin parlamentaariseksi, eli ulkopolitiikkaan vaikuttaa hyvin paljon sekä eduskunta että hallitus. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut saati, että perustuslaki siihen nykyisinkään täysin velvoittaisi.
Jaakko Nousiainen (1988, 377) huomauttaa, että lain tarkkaa muotoa tärkeämpi tekijä valtasuhteiden muotoutumisessa presidentin ja valtioneuvoston on lain tulkinta ja siihen nojaavat käytännöt. Hyvänä esimerkkinä hyvinkin parlamentaarisesta toiminnasta, vanhan sanamuodoltaan tarkemman lain aikana, on 1920-luvulla toimineen Rudolf Holstin ottama aktiivinen rooli ja toiminta (mt).
Ulkopolitiikan alalla johtamisessa voidaan nähdä pitkällä aikavälillä melkoista heiluriliikettä presidenttivetoisen ulkopolitiikan ja parlamentaristisen ulkopolitiikan välillä. Nykyinen tulkinta eli presidentin suuri ja häneen henkilöityvä vaikutusvalta ulkopolitiikkaan periytyy lähinnä sodanjälkeiseltä ajalta, jolloin presidenttien täytyi ottaa suuri vastuu teoistaan ja kantaa myös mahdolliset seuraukset (ks. Nousiainen 1998, 377). Tällöin oli tietenkin hyvin luontevaa, että vallan ja vastuun kantoi yksi ja sama henkilö.
Sotien jälkeen vallankahvaan nousi presidentti Kekkonen, joka ottikin Suomen historian aktiivisimman roolin ulkopolitiikan johtajana. Nousiainen (1998, 378) kuvaa ajan vallitsevaa tilannetta osuvasti: ”Pääministeri ei -- voinut puhua hallituksensa ulkopolitiikasta presidentistä irrallaan, ja ulkoministerin aseman poliittinen paino ja merkitys laski hänen epäitsenäisen asemansa vuoksi.” Kekkosen aikaan voidaan heiluriliikkeen olleen voimakkaasti presidenttivetoisen ulkopolitiikan alueella, joka varmasti aiheutti närää eduskunnassa ja hallituksessa. Eri presidentit ja presidentti-instituutiolla onkin tuonut perustuslaille muutospaineita.
Nousiaisen ajattelu vallan jakautumisesta eri instituutiolle pohjautuu voimakkaasti institutionaaliseen vallankäyttöön. Perinteet, käytännöt ja niiden tuoma valta on usein ollut voimakkaampaa kuin perustuslain tarkka sanamuoto. Ymmärrettävää onkin, että toisinajattelijoita aina vierastetaan ja hyljeksitään. Kuvitella saattaa vielä nykyäänkin Mauno Koiviston aiheuttamaa kohua, kun hän julkisesti päivälehdissä nousi vastustamaan ka kyseenalaisti presidentti Kekkosen harjoittamaa vallankäyttöä (ks. Uimonen 2001).
Mauno Koiviston astuttua presidentin kenkiin alkoi ulkopolitiikan alalla suuri muutosprosessi, joka hakee muotojaan vielä tänäkin päivänä. Parlamentaariset piirteet alkoivat vahvistua ja selkeä muutoskehitys alkoi. Presidentti Ahtisaari joutuikin Koiviston seuraajana sitten jo puolustamaan omaa asemaansa (Nousiainen 1998, 379) ja ulkopolitiikkaan muotoutui selkeä yhteistyö ja –toiminta eri tahojen välillä. Yhteistoimintaa vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, johon yhteistoiminta kirjattiin voimakkaaksi velvoitteeksi ulkopolitiikkaa johdettaessa.
Epäselvyyksiä roolijaossa esiintyy kuitenkin vieläkin. Pääministerin johtaa päätöksentekoa asioissa silloin, kun asia liittyy Euroopan unioniin. Samoin pääministeri edustaa Suomea ylimpänä tahona Euroopan unioniin päin, mutta presidentti on varannut itselleen oikeuden osallistua huippukokouksiin tarvittaessa (Nousiainen 1998, 379). Tarkkaa sanamuotoa perustuslaista on turha etsiä, jossa määriteltäisiin mitkä asiat ovat presidentin läsnäoloa vaativia ja mitkä eivät. Tällöin korostuu tietenkin käytännöt ja perinteet aiemmilta ajoilta. Näitä käytäntöjä luodaan juuri nyt, sillä Suomi ei ole ehtinyt olla Euroopan unionin jäsen kuin vuosikymmenen.
Joitain linjanvetoja ja roolijakoa voidaan kuitenkin nähdä jo Suomen nykyisessä ulkopolitiikassa. Lyhyt ja pikainen katsaus viime päivien lehtiin tätä esseetä kirjoittaessani osoittaa, että selkeitä toimijoita on useita. Presidentti Halonen johtaa ja myös ottaa osaa eri huippukokouksiin osallistumalla Guadalajaran huippukokoukseen (Helsingin sanomat, 30.5.2004). Toisaalta ulkoministerin roolia ei ole unohdettu. Myös ulkoministeri Tuomioja otti osaa em. huippukokoukseen ja hänen kalenterinsa (Tuomioja) perusteella myös muita kokouksia on varmasti riittävästi. Selvästi on havaittavissa, että nykyiset toimijat haluavat luoda entistä moniulotteisemman ja eri toimijoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.
Kritiikkiäkin kuitenkin esitetään, joka kuuluu oikeusvaltion perusperiaatteisiin. Nykyinen toimintamalli ei kaikkia miellytä. Risto E. J. Penttilä aiemmin tänä vuonna kovaa kritiikkiä nykyistä ulkopolitiikan johtoa kohtaan. Penttilän mielestä nykyinen malli ei ole toimiva, koska monitahoinen toimijamalli mahdollistaa väärinkäsityksiä ja vallantavoittelua roolijaossa. Nykyiset toimijat pääministeristä ja presidentistä lähtien kumosivat esitetyn kritiikin ja moni esitti, että nykyisen mallin toimivuus selviää vasta pidemmällä aikavälillä. Näin ollen myös nykyisestä toimintamallista voi hyvinkin tulla se malli, jolla Suomen ulkopolitiikka edustaa itseään erinäisissä kokouksissa. Toisaalta on huomionarvoista, että jos kukaan ei kyseenalaista nykyistä toimintamallia, voi olla, että myöhemmin se on mahdotonta, koska institutionaalinen valta kasvaa ajan myötä.
Nykyinen perustuslaki määrittelee kohtalaisen tarkasti ulkopoliittisia toimijoita. Myös nykyiset toimijat näyttävät toteuttavan erinomaisesti perustuslaissa mainittua yhteistoiminnan velvoitetta. Onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko nykyiseen toimintamalliin muutospaineita, jos tuleva presidentti ei olekaan sama kuin nykyinen. Loppujen lopuksi ulkopolitiikkakin on paljolti riippuvainen itse poliittisista toimijoista. Tällä hetkellä sekä ulkoministeri Tuomioja että presidentti Halonen jakavat melko samanlaisen ja yhteneväisen maailmankuvan. Jyrkkää ristiriitaisuutta nykyinen malli ei välttämättä kestä, kuten Penttilä tekstissään kritisoi. Ei kuitenkaan tule unohtaa Jaakko Nousiaisen mainitsemia käytäntöjä ja lain tulkintoja. Nykyinen ulkopolitiikan johto on valinnut toimintamallikseen avoimen, parlamentaarisen ja yhteistoiminnalle perustuvan ulkopolitiikan. Toivoa sopii, että tuo malli tulee myös saamaan jatkoa tulevien poliittisten toimijoiden aikana.
Lähteet
Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Raivio, Jyrki. 2004. EU:n ja Latinalaisen Amerikan johtajat korostivat YK:n merkitystä. Helsingin sanomat 30.5.2004, A12.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Tuomioja, Risto 2004. Erkki Tuomiojan kalenterista. Viitattu 31.5.2004. http://www.tuomioja.org/kalent.htm
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
14.9.2008
Maan vai maailman asialla? - Tarja Halosen ulkopoliittinen rooli perustuslain näkökulmasta
JOHDANTO
Risto E. J. Penttilä (2004) esitti huhtikuun lopulla Helsingin sanomissa oman arvionsa Suomen ulkopolitiikan tilasta. Ensimmäistä kertaa Presidentti Halosen kaudella joku uskalsi esittää suoranaista kritiikkiä valtion ylintä johtoa kohtaan. Penttilän mielestä Suomen tasavallan presidentti on omistautunut pelkästään maailman parantamiseen, jolloin ulkopolitiikan johtaminen on jäänyt täysin toisarvoiseksi. Myös Suomen kannalta tärkeät suhteet suurvaltoihin ovat rapautuneet. Penttilän mielestä myös perustuslaki oli ulkopolitiikan osalta epäonnistunut.
Penttilän mielipidekirjoitus sytytti ajatuksen tutustua lähemmin Presidentti Halosen presidenttikauden tekemisiin hieman lähemmin ulkopolitiikan näkökulmasta. Näkökulmana harjoitustyössä on perustuslain asettamat rajoitukset ulkopolitiikalle. Halonen on ensimmäinen suomalainen presidentti, jolla on sidotuimmat kädet verrattuna hänen edeltäjiinsä.
Käsittelyosuus on jaettu selkeästi kahtia. Alkuosassa käsittelyn kohteena on presidenttiä koskevat rajoitukset perustuslain osalta. Jälkimmäisessä osiossa käsitellään lähemmin muutamia presidentti Halosen antamia lausuntoja ja haastatteluja, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja perustuslakia. Hieman tarkemman pohdinnan kohteena on hänen aktiivinen osallistuminen globalisaatioon liittyviin ongelmiin.
1 PERUSTUSLAIN RAJOITUKSET ULKOPOLITIIKALLE
Tarja Halonen on Suomen historian ensimmäinen presidentti, joka joutuu toimimaan selvästi rajoitetuimmin vapauksin kuin edeltäjänsä (ks. Uimonen 2001, 340 ; Jyränki 2000, 118). Nykyinen perustuslaki on selvästi tarkkasanaisempi presidentin valtaoikeuksista kuin aikaisemmin voimassa ollut perustuslaki. Presidentti Tarja Halosen on siis täytynyt lähteä luomaan ulkopolitiikkaa aivan uudelta pohjalta.
Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Perustuslain selvänä tarkoituksena on vähentää presidenttikeskeisyyttä ja lisätä parlamentarismia ulkopolitiikan hoidossa. Antero Jyränki (2000, 205) luettelee keskeisimmät uudistukset perustuslaissa ulkopolitiikan suhteen: tavoitteena on korostaa presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintaa, valtioneuvosto voi toimia osittain myös ilman pre-sidenttiä, eduskunnan ulkopoliittista valtaa on lisätty, presidentin valtaa on kavennet-tu. Voimakkain muutos on se, että Euroopan unioniasiat on täysin erotettu presidentin päätösvallasta ja siirretty valtioneuvostolle ja eduskunnalle (mt. 205-206).
Periaatteessa presidentin johtoasema on säilytetty, mutta tavoitteeksi on asetettu, että presidentti ei toimi missään ulkopoliittisissa asioissa yksin, vaan ministeristö tai sen osa on mukana kaikissa ratkaisuissa (Nousiainen 2000, 34). Voidaan siis ajatella, että presidentistä tuli kertaheitolla Suomen tasavallan uusi kuningas, jonka tarkoituksena on vain edustaa, ei päättää. Toisaalta presidentti voisi ottaa itselleen myös kumileimasimen roolin, jolloin hänen ei tarvitsisi tehdä juuri muuta kuin myötäillä ministerien ja ministeriöiden päätöksiä. Taustalla presidentin roolin muuttumiseen on se, että presidentti on tietoisesti haluttu nostaa pois päivän politiikasta ”ristiriitojen sovittelijaksi” (Nousiainen 1998, 206) ja ”neuvonantajiensa neuvonantajaksi” (Jyränki 2000, 120). Toisaalta presidentti tuokin selkeästi ulkopolitiikkaan jatkuvuutta juuri eduskuntaa pidemmällä toimikaudellaan.
Suurimmaksi ongelmakohdaksi ja ristiriitojen aiheuttajaksi ulkopolitiikan kannalta voidaan perustuslaissa nähdä ulkopolitiikan kaksihuippuinen johtojärjestelmä (ks. Uimonen 2001, 336; Nousiainen 2000, 34-35 ). Pääministeristä on tullut ja tulee entistä merkittävämpi toimija ulkopolitiikan alalla, kun Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka syventyvät. Ensimmäisiä julkisia huolenosoituksia tuli viimeksi kuukausi sitten. Risto E. J. Penttilä (2004) oli huolissaan mahdollisesta ristiriitatilanteesta, jossa presidentti ja pääministeri ovat erimieltä ulkopoliittisista toimista. Kuinka silloin toimitaan?
Toisaalta laki kuin laki on aina laki ja käytäntö määrää sen, miten lakia tulkitaan. Tämän myös Tarja Halonen varmasti tietää, onhan hän koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Kimmo Kiljusen (2000, 105) mukaan säädökset jätetään tarkoituksella osittain väljiksi, jotta ulkopoliittinen päätöksenteko ja päättäjät voivat toimia kunkin ajan tarpeiden mukaan. Hyvänä esimerkkinä sovittavasta käytännöstä on Kiljusen mukaan esimerkiksi se, kumpi edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa, presidentti vai pääministeri. Myös Risto Uimonen (2001, 341) korostaa poliitikoille ja päättäjille jätettävää liikkumavaraa, esimerkiksi tilanteissa, jotka vaativat ”rohkeita ja epätavallisia ratkaisuja”. Onkin selvä, että presidentin kädet eivät voi olla täysin sidotut, kun päätetään esimerkiksi maan turvallisuudesta.
2 TARJA HALOSEN LUOMA MALLI
Presidentti Tarja Halonen on mielenkiintoisessa välikädessä. Perustuslaki asettaa hänet johtamaan ulkopolitiikkaa, mutta samaan aikaan laki jättää hänet täysin EU-politiikan ulkopuolelle. Euroopan unionin oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka kietoutuu entistä enemmän Suomen omaan ulkopolitiikkaan ja presidentillä on vähem-män vaikutusvaltaa. Halosen presidenttikausi on kuitenkin ylittänyt puolivälin, joten selkeitä suuntaviivoja hänen toiminnassaan voidaan jo nähdä.
2.1 Haastattelut ja puheet
Tarja Halonen on toiminut presidenttinä jo neljä vuotta ja noiden vuosien aikana hän on johtanut Suomen ulkopolitiikkaa kolmen eri hallituksen kanssa. Näkyviä ristiriitoja hallituksen ja presidentin välillä ei kuitenkaan ulkopolitiikan alalla ole ilmennyt. Presidentti kauden puolivälissä pitämässään tiedotustilaisuudessa (28.3.2003) Halonen totesi: ”-- kun hyvää tahtoa riittää, niin perustuslain tavoittelema yhteistoiminnan henki on voitu kohtuullisen hyvin saavuttaa.” Selvää on, että ristiriitaisuuksia on varmasti ollut ja tulee jatkossa olemaan, mutta yhteiseen lopputulokseen on aina päästy.
Risto E. J. Penttilä (2004) sai paljon huomiota, kun hän asetti Halosen ottaman roolin ulkopolitiikassa kyseenalaiseksi. Media ruoti Penttilän tekstiä ja sai aikaan jopa pienimuotoisen poliittisen kohun. Hyvin pian haluttiin tietää myös presidentti Halosen mielipide. Tarja Halonen toikin viime aikaisissa televisiohaastatteluissa ja puheissaan selväksi sen, että hänen mielestään vallitseva ulkopolitiikan johtamisjärjestelmä toimii hyvin. Halonen kuittasi nousseen kohun hyvin nopeasti. Jo aiemmissa haastatteluissa Halosella on ollut selkeä linjaus. ”On terveen järjen vaatimus, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etsitään aina sopu, vaikka laihempikin” totesi Halonen, kun hän kommentoi yhteistoimintaa hallituksen kanssa (Kontio 2003).
Halonen on itse ottanut selkeän linjan toiminnalleen. Kontion haastattelussa (Suomenmaa) Halonen toteaa: ”Pyrin ajamaan tätä isoa autoa tai laivaa niin varovasti ja taiten, että siitä on nyt iloa mutta että siitä jää myös seuraajillekin. Ei revitellä liikoja.” Halonen ei siis aio pyrkiä dramaattisiin uudistuksiin presidenttikautensa aikana, vaan hän pyrkii säilyttämään presidenttiyteen liittyvän arvovallan myös tuleville presidenteille. Selväksi kuitenkin on käynyt, ettei presidentti suostu toimimaan pelkkänä keulakuvana, saati ettei hän uskaltaisi ottaa kantaa asioihin. Halonen onkin muistuttanut useaan otteeseen ettei Suomella ole mitään kiirettä liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliiton eli NATO:n jäseneksi.
2.2 Toiminta
Tarja Halonen on tullut tunnetuksi eri kansalaisjärjestöjen, kuten Seksuaalinen tasavertaisuus ry (Seta), puheenjohtajana jo ennen presidenttikauttaan. Halonen on osoittanut kiinnostustaan ihmisten tasa-arvoon ja –vertaisuuteen. Halonen oli jo ennen presidenttiyttään aktiivinen osallistuja kansalaistoimintaan. Kuten jatkossa käy ilmi, tuo aktiivisuus ei ole hänessä vähentynyt presidenttikaudellakaan.
Sirpa Pietikäinen (2000, 209) kirjoittaa presidentin muuttuvasta roolista hyvin osuvasti juuri ennen Halosen kautta: ” Tiukasti globalisoituneessa maailmassa seuraava presidentti voi olla vaikutusvallaltaan paljon suurempi ja merkittävämpi kuin edeltäjänsä”. Pietikäinen (mt.) esittää myös, että presidentillä voikin olla entistä suurempi rooli asioiden aloitteentekijänä ja osallistujana globaalissa päätöksentekorakenteessa. Juuri Pietikäisen ennustaman roolin muutoksen mukaisesti voidaan Halosen huomata toimineen. Tarja Halonen on ottanut erittäin näkyvän roolin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiossa, joka pyrkii löytämään globalisaatioon humaanimman puolen. Toisena puheenjohtajana komissiossa toiminut Halonen on saanut toiminnastaan sekä kiitosta että kritiikkiä.
Presidentti Halosta on syytetty varsinkin viime aikoina maailmanparantajaksi (esim. Penttilä 2004). Halosen roolista komissiossa käy selväksi, että hän on ottanut globalisaation hyvin näkyväksi teemaksi omassa toiminnassaan. Halonen on globalisaation liittyen muun muassa osallistunut Kansainvälisen työjärjestö ILO:n kokouksiin, käyttänyt puheenvuoroja niin Yhdistyneiden kansakuntien kuin myös muiden järjestöjen järjestämissä seminaareissa ja huippukokouksissa. Halosen voidaan näin todeta hankkineen hyvin näkyvä rooli varsinkin globalisaatioon liittyvissä asioissa. Mielestäni ei kuitenkaan voida sanoa, että Halosen aktiivisuudesta ja näkyvyydestä olisi ollut haittaa Suomen ulkopoliittisille suhteille. Pikemminkin päinvastoin, kun Suomen presidentti ja siinä sivussa Suomi on saanut paljon näkyvyyttä kansainvälisten päättäjien keskuudessa. Nähtäväksi jää kuinka suuri rooli Haloselle lankeaa juuri päätöksen- ja aloitteentekijänä globaalistumiseen liittyvissä asioissa.
Presidentti Halosen ottama rooli globalisaatiota koskevissa asioissa herättää monia ajatuksia. Halonen on toiminut hyvin itsenäisesti varsinkin komission puheenjohtajan tehtävissä. Onko hän tarkoituksellisesti ottanut etäisyyttä hallitukseen ja ministeriöihin? Perustuslaki velvoittaa presidentin yhteistoimiin hallituksen kanssa ulkopolitiikan alueella ja vaikka yhteistyötä olisikin ollut, pelkästään Halonen on ollut näkyvässä roolissa. Globalisaatio, jos mikä, on prosessi, joka koskettaa laajasti ulkopolitiikkaa, mutta myös sisäpoliittisia asioita. Kun Euroopan unioniin liittyvät poliittiset asiat siirrettiin pois presidentiltä pääministerille, voidaan todeta, ettei presidentti Halonen jäänyt laakereilleen lepäämään. EU-asioiden sijaan hän keskittyi tarmokkaasti globalisaation liittyviin ongelmiin niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Pelkän edustamistyön sijaan Halonen on toiminut erittäin aktiivisesti ulkopolitiikan saralla, jota varmasti tukee hänen pitkäaikainen ulkoministerikokemuksensa.
Jokainen presidentti jättää oman jälkensä presidentti-instituutioon, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa tulevien presidenttien toimintaan. Tarja Halosen edeltäjän presidentti Martti Ahtisaaren laaja matkustelu ja näkyvä kansainvälinen toiminta aiheuttivat aikanaan paljon keskustelua presidentin roolista. Tavallaan Halosen rooli on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Myös Halosen toimintatavaksi on muodostunut laaja matkustelu ulkomailla, sekä näkyvän roolin ottaminen kansainvälisissä tehtävissä. Presidenttikautensa päätyttyä presidentti Martti Ahtisaari siirtyi suoraan kansainväli-siin tehtäviin, joissa hän pyrkii etsimään ratkaisuja entistä globaalisempiin ongelmiin.
Huomionarvoista on se, että kahden viimeisimmän presidentin aikana presidenteistä on tullut todellisia kosmopoliitteja jo presidenttiyden aikana tai heti sen jälkeen, joka varmasti luo muutospaineita myös tuleville valtionpäämiehille. Tulevat presidentinvaalit tulevat näyttämään, haluaako Halonen jatkaa aktiivista toimintaansa presidentti-instituutiosta käsin vaiko siirtyä yksityisille markkinoille kuten presidentti Ahtisaari. Vaalien alla nähtäväksi jää, onko Halonen varmistellut eläkepäiviään varten uutta työpaikkaa laajalla toiminnallaan globalisaation liittyvässä toiminnassa vai kantaako aktiivinen toiminta ja mielipidevaikuttaminen hänet myös toiselle presidenttikaudelle.
Presidentin kannatuslukuihin perustuslaki ja presidentin muuttunut rooli on tuonut selkeän muutoksen. Presidentti Halosen kannatusluvut ovat nousseet selvästi korkeammalle tasolle kuin edeltäjänsä Ahtisaaren. Ahtisaari ei koko presidenttikautenaan saavuttanut yhtä korkeita kannatuslukuja kuin Halonen (Uimonen 2001, 359). Halosen toiminta presidenttikaudellaan tähän mennessä on saavuttanut erittäin suuren suosion tavallisen kansan keskuudessa. Viimeisimpien mielipidemittausten (Helsingin Sanomat) mukaan peräti 93 % kansalaisista antaa Haloselle toiminnastaan hyvän tai erittäin hyvän arvosanaksi. Ainakin tavallisen kansan mielestä Halosen ottama rooli on erittäin onnistunut.
PÄÄTELMIÄ
Perustuslaki antaa presidentille kohtalaisen paljon liikkumavaraa. Halutessaan presidentti voi vetäytyä pelkäksi johtohahmoksi, joka silloin tällöin ottaa kantaa asioihin, mutta jättää kaiken päättämisen virkamiehille ja poliitikoille. Nykyisen presidenttimme toimista kuvastuu kuitenkin toisenlaisen roolin ottaminen. Aktiivisesti suhteita ulkomaihin ja kansalaisjärjestöihin pitävä auktoriteetti, joka uskaltaa tarvittaessa kertoa oman mielipiteensä.
Halonen on saavuttanut kohtalaisen lyhyessä ajassa sekä suuren kansan suosion että näkyvän roolin maailmanpolitiikassa, eikä pelkästään Suomen presidenttinä. Halosen kauden aikana Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut merkittäviä ristiriitaisuuksia, joista olisi syntynyt poliittinen kohu. Halonen on todellakin noussut päivänpolitiikan yläpuolelle omaksi tahokseen, joka päättäväisesti osallistuu ulkopolitiikan johtamiseen.
Presidentin toimet ovat kuitenkin jatkuvan tarkkailun alaisena. Osa poliittisista tahoista näkee varmasti punaista, kun Halonen puhuu köyhien maiden oikeuksien puo-lesta. Presidenttien toiminta on aina ollut poliittisen pelin kohteena ja näin myös var-masti tulee olemaan. Näkyvässä roolissa toimiminen aiheuttaa aina ristiriitoja, joista Halonen onkin kiitettävästi suoriutunut.
Tarja Halosen presidenttikausi on vielä kesken, joten hyvin tarkkaa kuvaa hänen roolistaan saati tekemisistään on vaikea hahmottaa vielä tässä vaiheessa. Toisaalta suurin osa hänen toiminnastaan on puolijulkista, josta vasta jälkikäteen julkistetaan tietoja. Paljon tapahtuu suljettujen ovien takana, josta eivät tiedä kuin paikalla olijat. Mahdolliset tapahtumat ja keskustelut tulevat julkisuuteen vasta pitkän ajan kuluessa, jos silloinkaan. Näin ollen Tarja Halosen toiminnassa riittää varmasti pohdittavaa myös jatkoa ajatellen.
LÄHDELUETTELO
Halosen suosio kääntyi lievään laskuun. 2004. Helsingin sanomat 6.5.2004.
Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.
Kiljunen, Kimmo. 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.
Kontio, Pirjo. 2003. Presidentti Halonen on tyytyväinen hallitukseen. Suomenmaa 7.11.2003.
Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.
Nousiainen, Jaakko. 2000. Presidentin valtaoikeuksien ja aseman muutos. Teoksessa Isotalus, Pekka & Aarnio, Eeva (toim.). 2000. Presidentti 2000. Mistä vaalit on tehty? Jyväskylä: SoPhi.
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Pietikäinen, Sirpa. 2000. Maailma muuttuu Tarjaseni. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.
Tasavallan presidentin kanslia. 2003. Presidentti Halonen presidenttikauden puolivälissä. 28.3.2003. Viitattu 13.5.2004. http://www.presidentti.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=12768&LAN=FIN&intSubArtID=0
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
Risto E. J. Penttilä (2004) esitti huhtikuun lopulla Helsingin sanomissa oman arvionsa Suomen ulkopolitiikan tilasta. Ensimmäistä kertaa Presidentti Halosen kaudella joku uskalsi esittää suoranaista kritiikkiä valtion ylintä johtoa kohtaan. Penttilän mielestä Suomen tasavallan presidentti on omistautunut pelkästään maailman parantamiseen, jolloin ulkopolitiikan johtaminen on jäänyt täysin toisarvoiseksi. Myös Suomen kannalta tärkeät suhteet suurvaltoihin ovat rapautuneet. Penttilän mielestä myös perustuslaki oli ulkopolitiikan osalta epäonnistunut.
Penttilän mielipidekirjoitus sytytti ajatuksen tutustua lähemmin Presidentti Halosen presidenttikauden tekemisiin hieman lähemmin ulkopolitiikan näkökulmasta. Näkökulmana harjoitustyössä on perustuslain asettamat rajoitukset ulkopolitiikalle. Halonen on ensimmäinen suomalainen presidentti, jolla on sidotuimmat kädet verrattuna hänen edeltäjiinsä.
Käsittelyosuus on jaettu selkeästi kahtia. Alkuosassa käsittelyn kohteena on presidenttiä koskevat rajoitukset perustuslain osalta. Jälkimmäisessä osiossa käsitellään lähemmin muutamia presidentti Halosen antamia lausuntoja ja haastatteluja, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja perustuslakia. Hieman tarkemman pohdinnan kohteena on hänen aktiivinen osallistuminen globalisaatioon liittyviin ongelmiin.
1 PERUSTUSLAIN RAJOITUKSET ULKOPOLITIIKALLE
Tarja Halonen on Suomen historian ensimmäinen presidentti, joka joutuu toimimaan selvästi rajoitetuimmin vapauksin kuin edeltäjänsä (ks. Uimonen 2001, 340 ; Jyränki 2000, 118). Nykyinen perustuslaki on selvästi tarkkasanaisempi presidentin valtaoikeuksista kuin aikaisemmin voimassa ollut perustuslaki. Presidentti Tarja Halosen on siis täytynyt lähteä luomaan ulkopolitiikkaa aivan uudelta pohjalta.
Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Perustuslain selvänä tarkoituksena on vähentää presidenttikeskeisyyttä ja lisätä parlamentarismia ulkopolitiikan hoidossa. Antero Jyränki (2000, 205) luettelee keskeisimmät uudistukset perustuslaissa ulkopolitiikan suhteen: tavoitteena on korostaa presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintaa, valtioneuvosto voi toimia osittain myös ilman pre-sidenttiä, eduskunnan ulkopoliittista valtaa on lisätty, presidentin valtaa on kavennet-tu. Voimakkain muutos on se, että Euroopan unioniasiat on täysin erotettu presidentin päätösvallasta ja siirretty valtioneuvostolle ja eduskunnalle (mt. 205-206).
Periaatteessa presidentin johtoasema on säilytetty, mutta tavoitteeksi on asetettu, että presidentti ei toimi missään ulkopoliittisissa asioissa yksin, vaan ministeristö tai sen osa on mukana kaikissa ratkaisuissa (Nousiainen 2000, 34). Voidaan siis ajatella, että presidentistä tuli kertaheitolla Suomen tasavallan uusi kuningas, jonka tarkoituksena on vain edustaa, ei päättää. Toisaalta presidentti voisi ottaa itselleen myös kumileimasimen roolin, jolloin hänen ei tarvitsisi tehdä juuri muuta kuin myötäillä ministerien ja ministeriöiden päätöksiä. Taustalla presidentin roolin muuttumiseen on se, että presidentti on tietoisesti haluttu nostaa pois päivän politiikasta ”ristiriitojen sovittelijaksi” (Nousiainen 1998, 206) ja ”neuvonantajiensa neuvonantajaksi” (Jyränki 2000, 120). Toisaalta presidentti tuokin selkeästi ulkopolitiikkaan jatkuvuutta juuri eduskuntaa pidemmällä toimikaudellaan.
Suurimmaksi ongelmakohdaksi ja ristiriitojen aiheuttajaksi ulkopolitiikan kannalta voidaan perustuslaissa nähdä ulkopolitiikan kaksihuippuinen johtojärjestelmä (ks. Uimonen 2001, 336; Nousiainen 2000, 34-35 ). Pääministeristä on tullut ja tulee entistä merkittävämpi toimija ulkopolitiikan alalla, kun Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka syventyvät. Ensimmäisiä julkisia huolenosoituksia tuli viimeksi kuukausi sitten. Risto E. J. Penttilä (2004) oli huolissaan mahdollisesta ristiriitatilanteesta, jossa presidentti ja pääministeri ovat erimieltä ulkopoliittisista toimista. Kuinka silloin toimitaan?
Toisaalta laki kuin laki on aina laki ja käytäntö määrää sen, miten lakia tulkitaan. Tämän myös Tarja Halonen varmasti tietää, onhan hän koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Kimmo Kiljusen (2000, 105) mukaan säädökset jätetään tarkoituksella osittain väljiksi, jotta ulkopoliittinen päätöksenteko ja päättäjät voivat toimia kunkin ajan tarpeiden mukaan. Hyvänä esimerkkinä sovittavasta käytännöstä on Kiljusen mukaan esimerkiksi se, kumpi edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa, presidentti vai pääministeri. Myös Risto Uimonen (2001, 341) korostaa poliitikoille ja päättäjille jätettävää liikkumavaraa, esimerkiksi tilanteissa, jotka vaativat ”rohkeita ja epätavallisia ratkaisuja”. Onkin selvä, että presidentin kädet eivät voi olla täysin sidotut, kun päätetään esimerkiksi maan turvallisuudesta.
2 TARJA HALOSEN LUOMA MALLI
Presidentti Tarja Halonen on mielenkiintoisessa välikädessä. Perustuslaki asettaa hänet johtamaan ulkopolitiikkaa, mutta samaan aikaan laki jättää hänet täysin EU-politiikan ulkopuolelle. Euroopan unionin oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka kietoutuu entistä enemmän Suomen omaan ulkopolitiikkaan ja presidentillä on vähem-män vaikutusvaltaa. Halosen presidenttikausi on kuitenkin ylittänyt puolivälin, joten selkeitä suuntaviivoja hänen toiminnassaan voidaan jo nähdä.
2.1 Haastattelut ja puheet
Tarja Halonen on toiminut presidenttinä jo neljä vuotta ja noiden vuosien aikana hän on johtanut Suomen ulkopolitiikkaa kolmen eri hallituksen kanssa. Näkyviä ristiriitoja hallituksen ja presidentin välillä ei kuitenkaan ulkopolitiikan alalla ole ilmennyt. Presidentti kauden puolivälissä pitämässään tiedotustilaisuudessa (28.3.2003) Halonen totesi: ”-- kun hyvää tahtoa riittää, niin perustuslain tavoittelema yhteistoiminnan henki on voitu kohtuullisen hyvin saavuttaa.” Selvää on, että ristiriitaisuuksia on varmasti ollut ja tulee jatkossa olemaan, mutta yhteiseen lopputulokseen on aina päästy.
Risto E. J. Penttilä (2004) sai paljon huomiota, kun hän asetti Halosen ottaman roolin ulkopolitiikassa kyseenalaiseksi. Media ruoti Penttilän tekstiä ja sai aikaan jopa pienimuotoisen poliittisen kohun. Hyvin pian haluttiin tietää myös presidentti Halosen mielipide. Tarja Halonen toikin viime aikaisissa televisiohaastatteluissa ja puheissaan selväksi sen, että hänen mielestään vallitseva ulkopolitiikan johtamisjärjestelmä toimii hyvin. Halonen kuittasi nousseen kohun hyvin nopeasti. Jo aiemmissa haastatteluissa Halosella on ollut selkeä linjaus. ”On terveen järjen vaatimus, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etsitään aina sopu, vaikka laihempikin” totesi Halonen, kun hän kommentoi yhteistoimintaa hallituksen kanssa (Kontio 2003).
Halonen on itse ottanut selkeän linjan toiminnalleen. Kontion haastattelussa (Suomenmaa) Halonen toteaa: ”Pyrin ajamaan tätä isoa autoa tai laivaa niin varovasti ja taiten, että siitä on nyt iloa mutta että siitä jää myös seuraajillekin. Ei revitellä liikoja.” Halonen ei siis aio pyrkiä dramaattisiin uudistuksiin presidenttikautensa aikana, vaan hän pyrkii säilyttämään presidenttiyteen liittyvän arvovallan myös tuleville presidenteille. Selväksi kuitenkin on käynyt, ettei presidentti suostu toimimaan pelkkänä keulakuvana, saati ettei hän uskaltaisi ottaa kantaa asioihin. Halonen onkin muistuttanut useaan otteeseen ettei Suomella ole mitään kiirettä liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliiton eli NATO:n jäseneksi.
2.2 Toiminta
Tarja Halonen on tullut tunnetuksi eri kansalaisjärjestöjen, kuten Seksuaalinen tasavertaisuus ry (Seta), puheenjohtajana jo ennen presidenttikauttaan. Halonen on osoittanut kiinnostustaan ihmisten tasa-arvoon ja –vertaisuuteen. Halonen oli jo ennen presidenttiyttään aktiivinen osallistuja kansalaistoimintaan. Kuten jatkossa käy ilmi, tuo aktiivisuus ei ole hänessä vähentynyt presidenttikaudellakaan.
Sirpa Pietikäinen (2000, 209) kirjoittaa presidentin muuttuvasta roolista hyvin osuvasti juuri ennen Halosen kautta: ” Tiukasti globalisoituneessa maailmassa seuraava presidentti voi olla vaikutusvallaltaan paljon suurempi ja merkittävämpi kuin edeltäjänsä”. Pietikäinen (mt.) esittää myös, että presidentillä voikin olla entistä suurempi rooli asioiden aloitteentekijänä ja osallistujana globaalissa päätöksentekorakenteessa. Juuri Pietikäisen ennustaman roolin muutoksen mukaisesti voidaan Halosen huomata toimineen. Tarja Halonen on ottanut erittäin näkyvän roolin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiossa, joka pyrkii löytämään globalisaatioon humaanimman puolen. Toisena puheenjohtajana komissiossa toiminut Halonen on saanut toiminnastaan sekä kiitosta että kritiikkiä.
Presidentti Halosta on syytetty varsinkin viime aikoina maailmanparantajaksi (esim. Penttilä 2004). Halosen roolista komissiossa käy selväksi, että hän on ottanut globalisaation hyvin näkyväksi teemaksi omassa toiminnassaan. Halonen on globalisaation liittyen muun muassa osallistunut Kansainvälisen työjärjestö ILO:n kokouksiin, käyttänyt puheenvuoroja niin Yhdistyneiden kansakuntien kuin myös muiden järjestöjen järjestämissä seminaareissa ja huippukokouksissa. Halosen voidaan näin todeta hankkineen hyvin näkyvä rooli varsinkin globalisaatioon liittyvissä asioissa. Mielestäni ei kuitenkaan voida sanoa, että Halosen aktiivisuudesta ja näkyvyydestä olisi ollut haittaa Suomen ulkopoliittisille suhteille. Pikemminkin päinvastoin, kun Suomen presidentti ja siinä sivussa Suomi on saanut paljon näkyvyyttä kansainvälisten päättäjien keskuudessa. Nähtäväksi jää kuinka suuri rooli Haloselle lankeaa juuri päätöksen- ja aloitteentekijänä globaalistumiseen liittyvissä asioissa.
Presidentti Halosen ottama rooli globalisaatiota koskevissa asioissa herättää monia ajatuksia. Halonen on toiminut hyvin itsenäisesti varsinkin komission puheenjohtajan tehtävissä. Onko hän tarkoituksellisesti ottanut etäisyyttä hallitukseen ja ministeriöihin? Perustuslaki velvoittaa presidentin yhteistoimiin hallituksen kanssa ulkopolitiikan alueella ja vaikka yhteistyötä olisikin ollut, pelkästään Halonen on ollut näkyvässä roolissa. Globalisaatio, jos mikä, on prosessi, joka koskettaa laajasti ulkopolitiikkaa, mutta myös sisäpoliittisia asioita. Kun Euroopan unioniin liittyvät poliittiset asiat siirrettiin pois presidentiltä pääministerille, voidaan todeta, ettei presidentti Halonen jäänyt laakereilleen lepäämään. EU-asioiden sijaan hän keskittyi tarmokkaasti globalisaation liittyviin ongelmiin niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Pelkän edustamistyön sijaan Halonen on toiminut erittäin aktiivisesti ulkopolitiikan saralla, jota varmasti tukee hänen pitkäaikainen ulkoministerikokemuksensa.
Jokainen presidentti jättää oman jälkensä presidentti-instituutioon, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa tulevien presidenttien toimintaan. Tarja Halosen edeltäjän presidentti Martti Ahtisaaren laaja matkustelu ja näkyvä kansainvälinen toiminta aiheuttivat aikanaan paljon keskustelua presidentin roolista. Tavallaan Halosen rooli on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Myös Halosen toimintatavaksi on muodostunut laaja matkustelu ulkomailla, sekä näkyvän roolin ottaminen kansainvälisissä tehtävissä. Presidenttikautensa päätyttyä presidentti Martti Ahtisaari siirtyi suoraan kansainväli-siin tehtäviin, joissa hän pyrkii etsimään ratkaisuja entistä globaalisempiin ongelmiin.
Huomionarvoista on se, että kahden viimeisimmän presidentin aikana presidenteistä on tullut todellisia kosmopoliitteja jo presidenttiyden aikana tai heti sen jälkeen, joka varmasti luo muutospaineita myös tuleville valtionpäämiehille. Tulevat presidentinvaalit tulevat näyttämään, haluaako Halonen jatkaa aktiivista toimintaansa presidentti-instituutiosta käsin vaiko siirtyä yksityisille markkinoille kuten presidentti Ahtisaari. Vaalien alla nähtäväksi jää, onko Halonen varmistellut eläkepäiviään varten uutta työpaikkaa laajalla toiminnallaan globalisaation liittyvässä toiminnassa vai kantaako aktiivinen toiminta ja mielipidevaikuttaminen hänet myös toiselle presidenttikaudelle.
Presidentin kannatuslukuihin perustuslaki ja presidentin muuttunut rooli on tuonut selkeän muutoksen. Presidentti Halosen kannatusluvut ovat nousseet selvästi korkeammalle tasolle kuin edeltäjänsä Ahtisaaren. Ahtisaari ei koko presidenttikautenaan saavuttanut yhtä korkeita kannatuslukuja kuin Halonen (Uimonen 2001, 359). Halosen toiminta presidenttikaudellaan tähän mennessä on saavuttanut erittäin suuren suosion tavallisen kansan keskuudessa. Viimeisimpien mielipidemittausten (Helsingin Sanomat) mukaan peräti 93 % kansalaisista antaa Haloselle toiminnastaan hyvän tai erittäin hyvän arvosanaksi. Ainakin tavallisen kansan mielestä Halosen ottama rooli on erittäin onnistunut.
PÄÄTELMIÄ
Perustuslaki antaa presidentille kohtalaisen paljon liikkumavaraa. Halutessaan presidentti voi vetäytyä pelkäksi johtohahmoksi, joka silloin tällöin ottaa kantaa asioihin, mutta jättää kaiken päättämisen virkamiehille ja poliitikoille. Nykyisen presidenttimme toimista kuvastuu kuitenkin toisenlaisen roolin ottaminen. Aktiivisesti suhteita ulkomaihin ja kansalaisjärjestöihin pitävä auktoriteetti, joka uskaltaa tarvittaessa kertoa oman mielipiteensä.
Halonen on saavuttanut kohtalaisen lyhyessä ajassa sekä suuren kansan suosion että näkyvän roolin maailmanpolitiikassa, eikä pelkästään Suomen presidenttinä. Halosen kauden aikana Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut merkittäviä ristiriitaisuuksia, joista olisi syntynyt poliittinen kohu. Halonen on todellakin noussut päivänpolitiikan yläpuolelle omaksi tahokseen, joka päättäväisesti osallistuu ulkopolitiikan johtamiseen.
Presidentin toimet ovat kuitenkin jatkuvan tarkkailun alaisena. Osa poliittisista tahoista näkee varmasti punaista, kun Halonen puhuu köyhien maiden oikeuksien puo-lesta. Presidenttien toiminta on aina ollut poliittisen pelin kohteena ja näin myös var-masti tulee olemaan. Näkyvässä roolissa toimiminen aiheuttaa aina ristiriitoja, joista Halonen onkin kiitettävästi suoriutunut.
Tarja Halosen presidenttikausi on vielä kesken, joten hyvin tarkkaa kuvaa hänen roolistaan saati tekemisistään on vaikea hahmottaa vielä tässä vaiheessa. Toisaalta suurin osa hänen toiminnastaan on puolijulkista, josta vasta jälkikäteen julkistetaan tietoja. Paljon tapahtuu suljettujen ovien takana, josta eivät tiedä kuin paikalla olijat. Mahdolliset tapahtumat ja keskustelut tulevat julkisuuteen vasta pitkän ajan kuluessa, jos silloinkaan. Näin ollen Tarja Halosen toiminnassa riittää varmasti pohdittavaa myös jatkoa ajatellen.
LÄHDELUETTELO
Halosen suosio kääntyi lievään laskuun. 2004. Helsingin sanomat 6.5.2004.
Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.
Kiljunen, Kimmo. 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.
Kontio, Pirjo. 2003. Presidentti Halonen on tyytyväinen hallitukseen. Suomenmaa 7.11.2003.
Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.
Nousiainen, Jaakko. 2000. Presidentin valtaoikeuksien ja aseman muutos. Teoksessa Isotalus, Pekka & Aarnio, Eeva (toim.). 2000. Presidentti 2000. Mistä vaalit on tehty? Jyväskylä: SoPhi.
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Pietikäinen, Sirpa. 2000. Maailma muuttuu Tarjaseni. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y.
Tasavallan presidentin kanslia. 2003. Presidentti Halonen presidenttikauden puolivälissä. 28.3.2003. Viitattu 13.5.2004. http://www.presidentti.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=12768&LAN=FIN&intSubArtID=0
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
13.9.2008
Sotaisa ihminen ja ihannevaltio
Thomas Hobbesin ihmiskuva on mielestäni realistinen, vaikka se onkin hyvin yksinker-taistettu. Hobbesin mukaan ihmistä liikuttavat mielihyvä ja mielipaha. Ihminen tavoitte-lee kaikkea, mikä aiheuttaa mielihyvää ja pakenee kaikkea mielipahaa aiheuttavaa. Hobbesin ajattelun mukaan ihmiset ovat rationaalisia eläimiä, joilla on rajattomasti ha-luja ja tarpeita (Wiberg 1992, 94). Rationaalisen ajattelun takia ihminen kykenee löytä-mään ympäröivästä maailmasta lainalaisuuksia, joiden avulla ihminen voi tavoitella mielihyvää. Lainalaisuuksien hallintaan ihminen kehittää keinoja. Keinoista tärkein on ihmiselle valta, jonka avulla ihminen voi hallita luontoa, muut ihmiset luontoon mukaan luettuna.
Vallan Hobbes määrittelee siten, että henkilön valta ei yksinkertaisesti ole muuta kuin se valta, joka ylittää toisen henkilön vallan (Wiberg 1992, 93). Vallan avulla ihmisen on mahdollista tyydyttää kaikki tarpeensa ja halunsa. Näin ollen on itsestään selvää, että jokainen haluaa lisää valtaa, omaa valtaa lisätäkseen (Wiberg 1992, 93). Ihmisen vallan halu on jatkuvaa ja loppumatonta, kuten muutkin halut. Vallan halu on tietyllä tavalla tärkein ihmiselle, koska se mahdollistaa muiden halujen täyttymisen. Hobbesin mukaan ihmiset ovat tasavertaisia, koska jokainen voi viedä toiselta hengen. Tästä johtuen ihmi-set pelkäävät toisiaan. Koska ihmisten tarpeet ja halut ovat osittain päällekkäisiä, ja luonnon resurssit ovat rajallisia, ihmiset kilpailevat keskenään ja heistä tulee toistensa vihollisia. Ihmiset joutuvat välttämättä alituiseen kamppailuun vallasta toistensa yli (Wiberg 1992, 94). Ihmiset karttavat kaikenlaista pahaa, josta pahin on tietysti kuolema.
Tämän ihmiskäsityksen ja vallanhimon pohjalta Hobbes maalaa ihmisten luonnollisen olotilan, joka syntyisi jos ei olisi valtiota ja sen turvaa luovia rakenteita. Hobbesin luon-nontila on tällöin hyvin julma. Kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan. Yhteisöelämä ei ole mahdollista vaan kaikkea ajattelua dominoisi kuoleman pelko. ”Ja ihmiselämä olisi yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä” (Wiberg 1992, 95). Tämä luonnontila on hyvin poikkeava totutusta, eli yleensähän ihmiselo on ajateltu rauhanomaiseksi, pienyhteisöjen ponnisteluksi paremman tulevaisuuden puolesta. Hobbes ei pyrikään kuvaamaan historiallista kuvaa ihmisyhteisöstä vaan kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun valtakoneisto yhtäkkiä lakkaa toimimasta ja suojelemasta. Tässä mielessä kuvaus on mielestäni erittäin osuva ja käyttökelpoinen vielä nykyaikanakin. Ei tarvita kuin voimakas maanjäristys tai joku muu katastrofi tietylle alueelle, niin ihmiset alkavat käyttäytyä Hobbesin mallin mukaan. Jotenkin ihmiset alkavat käyttäytyä ”luonnollisesti”, kun nykytilanne yhtäkkiä järkkyy ja ihmiset huomaavat, että valtarakenteet eivät hetkellisesti hallitse. Hyvä esimerkki on Irakin sodan aikaiset museoiden ryöstöt. Kun tavalliset kansalaiset huomasivat, ettei heitä sido mitkään rajoitukset tai lait ja heille avautui mahdollisuus toteuttaa mielihalujaan ja ehkä samalla nostaa elintasoaan, alkoi korvaamattoman arvokkaat museot tyhjentyä kuin itsestään. Ei kuitenkaan voitane olettaa, että kaikki ihmiset alkaisivat käyttäytyä mallin mukaan. Kaaoksen ja kauhun luomiseen riittää kyllä pienempikin ihmisryhmä.
Luonnontila on ymmärrettävistä syistä kestämätön. Hobbesin ehdotus onkin siirtyminen luonnontilasta järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. ”Ihmiset perustavat valtiovallan pae-takseen luonnontilan kauhuja ja parantaakseen omia elinehtojaan” (Wiberg 1992, 99). Ihmisten on pakko solmia keskenään yhteinen sopimus, jotta ihmiset voisivat välttyä mielipahalta ja kuolemalta. Hobbesin valtiovallan oikeutus perustuukin pelkästään yhteiseen sopimukseen ja jotta sopimus on tarpeeksi vahva ja sitova, tarvitaan riittävän vahvaa valtaa valvomaan sopimuksen noudattamista. Vallan vahvuus syntyy, kun ”ku-kin yksilö erikseen luovuttaa kaiken valtansa ja voimansa yhdelle ihmiselle tai joukolle ihmisiä” (Wiberg 1992, 99). Hobbesin sopimuksessa valtion perustamiseen riittää enemmistön päätös, joka kuitenkin velvoittaa kaikkia yhteiskunnan yksilöitä. Ylintä vallan käyttäjää tai käyttäjiä kutsutaan suvereeniksi, jolla on oikeus kaikkien ihmisten oikeuksien käyttöön, turvatakseen ihmiset toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta (Wiberg 1992,99). Hobbes näkee mielestäni paremmaksi enemmistön hyvinvoinnin, vähemmis-töjen kustannuksella kuin että ihmiset ajautuisivat luonnontilaan. Vaikuttavaa Hobbesin teoriassa on se, että hän oli ajattelija, joka ei pitänyt valtiota jumalalta annettuna tai luonnollisena organisaationa, vaan ihmisten tekemän sopimuksen lopputuloksena. Hobbes pystyi hyvin perustelemaan selityksen yhteiskuntasopimuksen synnylle.
Hobbesin kuvaama yhteiskuntasopimus rajoittaa sitä koskevia yksilöiden vapautta. Yksilön vapaus jää valtiossa melko vähäiseksi. Yksilö menettää huomattavan osan päättämisoikeudestaan yhteiskuntasopimuksessa. Hobbes ei juurikaan kerro kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista suvereenin päätöksiin. Kansalaisten ainoa mahdollisuus vaikuttaa on yhteiskuntasopimusta kirjoitettaessa, jolloin enemmistöllä on päätösvalta. Tällöinkin kansa voi vain valita tulevan johtajansa tai johtajat. Tällöin voitaneen olettaa, että suvereeniksi valittaisiinkin mahdollisimman pätevä ja oikeudenmukainen johtaja. Hobbes ei ota kantaa siihen mikä on paras hallitusmuoto, hän kuitenkin esittää monarkian, demokratian ja aristokratian mahdollisiksi hallitusmuodoiksi (Wiberg 1992, 100). Kansalaisilla ei ole myöskään mahdollisuuksia peruuttaa sopimusta, ts. menetettyjä oikeuksia ei valtiolta takaisin saa. Sopimus on ikään kuin verellä kirjoitettu, joka sitoo kansan suvereeniin ikuisiksi ajoiksi. Suvereenin pysyvyys on toisaalta ymmärrettävää, kun ajatellaan mikä on sen vastakohta. Hobbesin luonnontila on sen verran julma ja raaka, että yksilön kannalta on parempi luopua oikeuksistaan ja vapaudestaan ja alistua valtiovallalle. Hobbesin mallin peruuttamattomuudessa on paljon samaa kuin nykyajan yhteiskunnassa. Yksilön on vielä nykyaikanakin melkoisen mahdotonta irtisanoutua valtiovallasta. Ihmisellä on tunnetusti oltava kansalaisuus, Suomen kansalaisuudestakaan ei voi luopua ellei ole toisen valtion kansalainen tai pyri sellaiseksi.
Hobbesin valtiossa valta annetaan suvereenille yhteisellä sopimuksella, eli enemmistön päätöksellä. Hallintomuoto on muuttumaton, eikä kansalla ole mahdollisuutta sitä muuttaa. Suvereenilla onkin sen sijaan melkoisesti oikeuksia. Suvereenilla on mm. ylin päätösvalta riidoista ja omistusoikeudesta sekä sodasta ja rauhasta. Suvereeni toimii ikään kuin valtion korkeimpana oikeutena ja voimana, joka päättää mikä on oikein ja miten tulee elää. Hobbes perusteleekin suvereenille keskitetyn vallan määrää sillä, että tällöin yhteiskunnalliset olot turvautuvat parhaiten. Turvalliset olot tulevat taatuiksi vain kun valta keskitetään (Wiberg 1992, 89). Hobbesin ideaalissa yhteiskunnassa vallankäytön ylimmät nuorat ovat täysin suvereenin hallussa, joka tällöin takaa oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän toteutumisen kaikille. Oikeastaan ainoa laki, mikä suvereenin toimia säätelee, on se, että kansan turvallisuus asetetaan ylimmäksi laiksi.
Tällöin Hobbes määrittelee valtiolle hyvin vähän tehtäviä. Päätehtäväksi valtiovallalle jää kansalaisten turvallisuuden takaaminen. Tällöin valtio voidaan nähdä myös minimalistisena, jolloin se pyrkii ainoastaan takaamaan kansalaisten turvallisuuden toimimalla poliisina, armeijana ja oikeusistuimena. Kun valtio keskittyy pelkästään turvaamiseen, kansalaisille jää hyvin vapaat kädet tehdä elämästään mitä parhain. Voidaan siis ajatella, että kun kansa on valinnut täydellisen suvereenin, suvereenilla ei ole sen jälkeen juurikaan oikeutta puuttua kansalaisten elämään. Epäilenpä kuitenkin ettei Hobbes ajatellut valtiota yhtä minimalistiseksi kuin vaikkapa Robert Nozick 1970-luvulla.
”Suvereenin tehtävänä on säätää nimenomaisesti hyviä lakeja. Hyvä laki on yksinkertai-sesti laki, joka on tarpeellinen kansan hyvinvoinnille ollen samalla selkeä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin teorian voidaankin suurilta osin katsoa rakentuvan lainsäädännön varaan. Kansalaisilla on esimerkiksi ”vapauksia, jotka perustuvat lakien hiljaisuuteen, ts. mikä nimenomaisesti ei ole kiellettyä, on sallittua” (Wiberg 1992, 100). Hobbes luottaa lakien voimaan. Hän myös esittää valtion omien lakien lisäksi luonnonlakeja. ”Hob-besin mukaan luonnonlait ovat preskriptiivisiä: ne kertovat ihmisille, miten tulee käyttäytyä oman turvallisuutensa varmistamiseksi” (Wiberg 1992, 96). Hobbes esittääkin kolme perustavaa luonnonlakia. ”Rauhaa on tavoiteltava”, ”Jokaisen on oltava oman turvallisuutensa tähden halukas, mikäli muutkin ovat, luopumaan omasta oikeudestaan rajattomaan vapauteen” sekä ”Sopimuksen noudattaminen on välttämätöntä rauhan saa-vuttamiseksi” (Wiberg 1992, 97-98). Luonnonlait ikään kuin ohjastavat vihamieliset ja sotaisat ihmiset solmimaan yhteiskuntasopimuksen keskenään. Hobbesin luonnonlakien yleisenä ohjeena on ”ei pidä tehdä toiselle sitä, mitä ei tekisi itsellekään” (Wiberg 1992, 98). Teemana on siis perinteinen kultainen sääntö, joka esiintyy monissa uskonnoissa.
Hobbesin teoriassa hallitsijalla on niin paljon valtaa, että hallitsijaa voidaan pitää autoritäärisenä. Hobbesin teorian heikkona kohtana ja kiistanalaisuutta herättävänä kohtana onkin pidetty sitä, että suvereenia ei voi syrjäyttää vallasta, vaikka hän olisi kuinka huono ja epäoikeudenmukainen. Ongelmallista on myös suvereenin jatkuva vallassa pysyminen. Kuka on suvereenin seuraaja nykyisen kuoltua? Ristiriitaista on omasta mielestäni myös se, että Hobbesin ihmiskuva on vallan janoinen ja lisää valtaa himoitseva yksilö. Entä kun vallankahvaan valitaankin yksilö, jota ei voi syrjäyttää, koska hän on korkein päätösvalta ja tuomioistuin. Hobbesin ihmiskuvan mukainen hallitsijahan pyrkisi koko ajan lisäämään entistä enemmän omaa valtaansa ja saamaan entistä paremmin omat tarpeensa ja halunsa tyydytettyä. Vaikka korkeimpana lakina onkin kansan turvallisuuden takaaminen, eikö tämä pahimmillaan johtaisi siihen, että hallitsija pyrkisi laajentamaan valtaansa muihin maihin ja alistamaan muutkin kansat valtaansa. Hobbesin valtiossa ongelmallista on juuri se, että ”kukaan alamainen ei voi syyttää tai rangaista suvereenia, syyttäisihän ja rankaisisihan hän silloin itseään” (Wiberg 1992, 100). Kansalla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia laittaa kapuloita rattaisiin, kun hallitsija laajentaisi valtakuntaansa. Hobbesin rajoite suvereenin sodankäyntiin on se, että sodan tulee olla välttämätön koko yhteiskunnan säilymiselle. ”Yhteiskunnan turvallisuus käy yksilön vapauden edellä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin retoriikka kuulostaa ikävän tutulta, kun muistelee viime aikaisten sotien perusteluja. Kansallisen turvallisuuden takaaminen on George W. Bushin iskulause, jonka avulla on maailmanlaajuista sodankäyntiä oikeutettu viime aikoina.
Kun otetaan huomioon Hobbesin elinaika, joka oli yhteiskunnallisesti hyvin levotonta, on hyvin ymmärrettävää, että Hobbes toivoo valtioiden johtoon pysyvyyttä (Wiberg 1992, 84). ”Leviathanissa Hobbes näyttää painottavan enemmän suvereenin merkitystä yhteiskunnallisten instituutioiden ylläpitämiselle ylipäänsä ja kansalaisten turvallisuuden takaamiselle” (Wiberg 1992, 101). Yhteiskunnallinen kehitys ei ole suoraviivaista, kun eri tahot taistelevat vallasta ja kehityssuunnista. Ehkä Hobbesin teoriassa onkin toive, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka takaisi rauhallisen, tasaisen tien kohti kansan turvallisuutta, paremman tulevaisuuden ja kestävän yhteiskunnan. Tällainen suvereenihan olisi jokaisen kansakunnan pelastus, hän ottaisi huomioon kansan ongelmat ja lakeja säätämällä takaisi hyvinvoinnin jakautumisen eli kaikkien turvallisuuden. Hobbesin teorian suurin heikkous onkin ehkä juuri siinä, että ei voitane olettaa, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka nyt ja tulevaisuudessa pystyisi takaamaan kaiken sen, mitä Hobbes edellyttää.
Hobbesin teoria yhteiskuntasopimuksesta ja sen pitävyydestä ovat ajankohtaisia asioita vielä nykyäänkin. Voidaan pohtia miten paljon valtaa nykyisellä hallitusmuodolla loppujen lopuksi on? Onko kansalaisilla nykyään sen enempää vaikutusmahdollisuuksia päätösten ja lakien syntyyn? Vaikutusmahdollisuudet ovat mielestäni melko vähäiset ja pienen eturyhmän käsissä (suvereeni). Omasta mielestäni Hobbesin ihmiskuva ja vallanhimo pätevät osittain vielä nykyäänkin. Sotia käydään kansojen turvallisuuden nimissä ja sekasortoa syntyy aina sinne missä valtion ja hallinnon ote lipsuu. Hobbesin oppeja ei näin ollen kannata unohtaa, ainakaan vielä kun maailma on entistä turvattomampi paikka olla ja elää.
Lähteet
Wiberg, Matti. 1992. Thomas Hobbes. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1992. Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino. s.84-102.
Vallan Hobbes määrittelee siten, että henkilön valta ei yksinkertaisesti ole muuta kuin se valta, joka ylittää toisen henkilön vallan (Wiberg 1992, 93). Vallan avulla ihmisen on mahdollista tyydyttää kaikki tarpeensa ja halunsa. Näin ollen on itsestään selvää, että jokainen haluaa lisää valtaa, omaa valtaa lisätäkseen (Wiberg 1992, 93). Ihmisen vallan halu on jatkuvaa ja loppumatonta, kuten muutkin halut. Vallan halu on tietyllä tavalla tärkein ihmiselle, koska se mahdollistaa muiden halujen täyttymisen. Hobbesin mukaan ihmiset ovat tasavertaisia, koska jokainen voi viedä toiselta hengen. Tästä johtuen ihmi-set pelkäävät toisiaan. Koska ihmisten tarpeet ja halut ovat osittain päällekkäisiä, ja luonnon resurssit ovat rajallisia, ihmiset kilpailevat keskenään ja heistä tulee toistensa vihollisia. Ihmiset joutuvat välttämättä alituiseen kamppailuun vallasta toistensa yli (Wiberg 1992, 94). Ihmiset karttavat kaikenlaista pahaa, josta pahin on tietysti kuolema.
Tämän ihmiskäsityksen ja vallanhimon pohjalta Hobbes maalaa ihmisten luonnollisen olotilan, joka syntyisi jos ei olisi valtiota ja sen turvaa luovia rakenteita. Hobbesin luon-nontila on tällöin hyvin julma. Kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan. Yhteisöelämä ei ole mahdollista vaan kaikkea ajattelua dominoisi kuoleman pelko. ”Ja ihmiselämä olisi yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä” (Wiberg 1992, 95). Tämä luonnontila on hyvin poikkeava totutusta, eli yleensähän ihmiselo on ajateltu rauhanomaiseksi, pienyhteisöjen ponnisteluksi paremman tulevaisuuden puolesta. Hobbes ei pyrikään kuvaamaan historiallista kuvaa ihmisyhteisöstä vaan kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun valtakoneisto yhtäkkiä lakkaa toimimasta ja suojelemasta. Tässä mielessä kuvaus on mielestäni erittäin osuva ja käyttökelpoinen vielä nykyaikanakin. Ei tarvita kuin voimakas maanjäristys tai joku muu katastrofi tietylle alueelle, niin ihmiset alkavat käyttäytyä Hobbesin mallin mukaan. Jotenkin ihmiset alkavat käyttäytyä ”luonnollisesti”, kun nykytilanne yhtäkkiä järkkyy ja ihmiset huomaavat, että valtarakenteet eivät hetkellisesti hallitse. Hyvä esimerkki on Irakin sodan aikaiset museoiden ryöstöt. Kun tavalliset kansalaiset huomasivat, ettei heitä sido mitkään rajoitukset tai lait ja heille avautui mahdollisuus toteuttaa mielihalujaan ja ehkä samalla nostaa elintasoaan, alkoi korvaamattoman arvokkaat museot tyhjentyä kuin itsestään. Ei kuitenkaan voitane olettaa, että kaikki ihmiset alkaisivat käyttäytyä mallin mukaan. Kaaoksen ja kauhun luomiseen riittää kyllä pienempikin ihmisryhmä.
Luonnontila on ymmärrettävistä syistä kestämätön. Hobbesin ehdotus onkin siirtyminen luonnontilasta järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. ”Ihmiset perustavat valtiovallan pae-takseen luonnontilan kauhuja ja parantaakseen omia elinehtojaan” (Wiberg 1992, 99). Ihmisten on pakko solmia keskenään yhteinen sopimus, jotta ihmiset voisivat välttyä mielipahalta ja kuolemalta. Hobbesin valtiovallan oikeutus perustuukin pelkästään yhteiseen sopimukseen ja jotta sopimus on tarpeeksi vahva ja sitova, tarvitaan riittävän vahvaa valtaa valvomaan sopimuksen noudattamista. Vallan vahvuus syntyy, kun ”ku-kin yksilö erikseen luovuttaa kaiken valtansa ja voimansa yhdelle ihmiselle tai joukolle ihmisiä” (Wiberg 1992, 99). Hobbesin sopimuksessa valtion perustamiseen riittää enemmistön päätös, joka kuitenkin velvoittaa kaikkia yhteiskunnan yksilöitä. Ylintä vallan käyttäjää tai käyttäjiä kutsutaan suvereeniksi, jolla on oikeus kaikkien ihmisten oikeuksien käyttöön, turvatakseen ihmiset toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta (Wiberg 1992,99). Hobbes näkee mielestäni paremmaksi enemmistön hyvinvoinnin, vähemmis-töjen kustannuksella kuin että ihmiset ajautuisivat luonnontilaan. Vaikuttavaa Hobbesin teoriassa on se, että hän oli ajattelija, joka ei pitänyt valtiota jumalalta annettuna tai luonnollisena organisaationa, vaan ihmisten tekemän sopimuksen lopputuloksena. Hobbes pystyi hyvin perustelemaan selityksen yhteiskuntasopimuksen synnylle.
Hobbesin kuvaama yhteiskuntasopimus rajoittaa sitä koskevia yksilöiden vapautta. Yksilön vapaus jää valtiossa melko vähäiseksi. Yksilö menettää huomattavan osan päättämisoikeudestaan yhteiskuntasopimuksessa. Hobbes ei juurikaan kerro kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista suvereenin päätöksiin. Kansalaisten ainoa mahdollisuus vaikuttaa on yhteiskuntasopimusta kirjoitettaessa, jolloin enemmistöllä on päätösvalta. Tällöinkin kansa voi vain valita tulevan johtajansa tai johtajat. Tällöin voitaneen olettaa, että suvereeniksi valittaisiinkin mahdollisimman pätevä ja oikeudenmukainen johtaja. Hobbes ei ota kantaa siihen mikä on paras hallitusmuoto, hän kuitenkin esittää monarkian, demokratian ja aristokratian mahdollisiksi hallitusmuodoiksi (Wiberg 1992, 100). Kansalaisilla ei ole myöskään mahdollisuuksia peruuttaa sopimusta, ts. menetettyjä oikeuksia ei valtiolta takaisin saa. Sopimus on ikään kuin verellä kirjoitettu, joka sitoo kansan suvereeniin ikuisiksi ajoiksi. Suvereenin pysyvyys on toisaalta ymmärrettävää, kun ajatellaan mikä on sen vastakohta. Hobbesin luonnontila on sen verran julma ja raaka, että yksilön kannalta on parempi luopua oikeuksistaan ja vapaudestaan ja alistua valtiovallalle. Hobbesin mallin peruuttamattomuudessa on paljon samaa kuin nykyajan yhteiskunnassa. Yksilön on vielä nykyaikanakin melkoisen mahdotonta irtisanoutua valtiovallasta. Ihmisellä on tunnetusti oltava kansalaisuus, Suomen kansalaisuudestakaan ei voi luopua ellei ole toisen valtion kansalainen tai pyri sellaiseksi.
Hobbesin valtiossa valta annetaan suvereenille yhteisellä sopimuksella, eli enemmistön päätöksellä. Hallintomuoto on muuttumaton, eikä kansalla ole mahdollisuutta sitä muuttaa. Suvereenilla onkin sen sijaan melkoisesti oikeuksia. Suvereenilla on mm. ylin päätösvalta riidoista ja omistusoikeudesta sekä sodasta ja rauhasta. Suvereeni toimii ikään kuin valtion korkeimpana oikeutena ja voimana, joka päättää mikä on oikein ja miten tulee elää. Hobbes perusteleekin suvereenille keskitetyn vallan määrää sillä, että tällöin yhteiskunnalliset olot turvautuvat parhaiten. Turvalliset olot tulevat taatuiksi vain kun valta keskitetään (Wiberg 1992, 89). Hobbesin ideaalissa yhteiskunnassa vallankäytön ylimmät nuorat ovat täysin suvereenin hallussa, joka tällöin takaa oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän toteutumisen kaikille. Oikeastaan ainoa laki, mikä suvereenin toimia säätelee, on se, että kansan turvallisuus asetetaan ylimmäksi laiksi.
Tällöin Hobbes määrittelee valtiolle hyvin vähän tehtäviä. Päätehtäväksi valtiovallalle jää kansalaisten turvallisuuden takaaminen. Tällöin valtio voidaan nähdä myös minimalistisena, jolloin se pyrkii ainoastaan takaamaan kansalaisten turvallisuuden toimimalla poliisina, armeijana ja oikeusistuimena. Kun valtio keskittyy pelkästään turvaamiseen, kansalaisille jää hyvin vapaat kädet tehdä elämästään mitä parhain. Voidaan siis ajatella, että kun kansa on valinnut täydellisen suvereenin, suvereenilla ei ole sen jälkeen juurikaan oikeutta puuttua kansalaisten elämään. Epäilenpä kuitenkin ettei Hobbes ajatellut valtiota yhtä minimalistiseksi kuin vaikkapa Robert Nozick 1970-luvulla.
”Suvereenin tehtävänä on säätää nimenomaisesti hyviä lakeja. Hyvä laki on yksinkertai-sesti laki, joka on tarpeellinen kansan hyvinvoinnille ollen samalla selkeä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin teorian voidaankin suurilta osin katsoa rakentuvan lainsäädännön varaan. Kansalaisilla on esimerkiksi ”vapauksia, jotka perustuvat lakien hiljaisuuteen, ts. mikä nimenomaisesti ei ole kiellettyä, on sallittua” (Wiberg 1992, 100). Hobbes luottaa lakien voimaan. Hän myös esittää valtion omien lakien lisäksi luonnonlakeja. ”Hob-besin mukaan luonnonlait ovat preskriptiivisiä: ne kertovat ihmisille, miten tulee käyttäytyä oman turvallisuutensa varmistamiseksi” (Wiberg 1992, 96). Hobbes esittääkin kolme perustavaa luonnonlakia. ”Rauhaa on tavoiteltava”, ”Jokaisen on oltava oman turvallisuutensa tähden halukas, mikäli muutkin ovat, luopumaan omasta oikeudestaan rajattomaan vapauteen” sekä ”Sopimuksen noudattaminen on välttämätöntä rauhan saa-vuttamiseksi” (Wiberg 1992, 97-98). Luonnonlait ikään kuin ohjastavat vihamieliset ja sotaisat ihmiset solmimaan yhteiskuntasopimuksen keskenään. Hobbesin luonnonlakien yleisenä ohjeena on ”ei pidä tehdä toiselle sitä, mitä ei tekisi itsellekään” (Wiberg 1992, 98). Teemana on siis perinteinen kultainen sääntö, joka esiintyy monissa uskonnoissa.
Hobbesin teoriassa hallitsijalla on niin paljon valtaa, että hallitsijaa voidaan pitää autoritäärisenä. Hobbesin teorian heikkona kohtana ja kiistanalaisuutta herättävänä kohtana onkin pidetty sitä, että suvereenia ei voi syrjäyttää vallasta, vaikka hän olisi kuinka huono ja epäoikeudenmukainen. Ongelmallista on myös suvereenin jatkuva vallassa pysyminen. Kuka on suvereenin seuraaja nykyisen kuoltua? Ristiriitaista on omasta mielestäni myös se, että Hobbesin ihmiskuva on vallan janoinen ja lisää valtaa himoitseva yksilö. Entä kun vallankahvaan valitaankin yksilö, jota ei voi syrjäyttää, koska hän on korkein päätösvalta ja tuomioistuin. Hobbesin ihmiskuvan mukainen hallitsijahan pyrkisi koko ajan lisäämään entistä enemmän omaa valtaansa ja saamaan entistä paremmin omat tarpeensa ja halunsa tyydytettyä. Vaikka korkeimpana lakina onkin kansan turvallisuuden takaaminen, eikö tämä pahimmillaan johtaisi siihen, että hallitsija pyrkisi laajentamaan valtaansa muihin maihin ja alistamaan muutkin kansat valtaansa. Hobbesin valtiossa ongelmallista on juuri se, että ”kukaan alamainen ei voi syyttää tai rangaista suvereenia, syyttäisihän ja rankaisisihan hän silloin itseään” (Wiberg 1992, 100). Kansalla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia laittaa kapuloita rattaisiin, kun hallitsija laajentaisi valtakuntaansa. Hobbesin rajoite suvereenin sodankäyntiin on se, että sodan tulee olla välttämätön koko yhteiskunnan säilymiselle. ”Yhteiskunnan turvallisuus käy yksilön vapauden edellä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin retoriikka kuulostaa ikävän tutulta, kun muistelee viime aikaisten sotien perusteluja. Kansallisen turvallisuuden takaaminen on George W. Bushin iskulause, jonka avulla on maailmanlaajuista sodankäyntiä oikeutettu viime aikoina.
Kun otetaan huomioon Hobbesin elinaika, joka oli yhteiskunnallisesti hyvin levotonta, on hyvin ymmärrettävää, että Hobbes toivoo valtioiden johtoon pysyvyyttä (Wiberg 1992, 84). ”Leviathanissa Hobbes näyttää painottavan enemmän suvereenin merkitystä yhteiskunnallisten instituutioiden ylläpitämiselle ylipäänsä ja kansalaisten turvallisuuden takaamiselle” (Wiberg 1992, 101). Yhteiskunnallinen kehitys ei ole suoraviivaista, kun eri tahot taistelevat vallasta ja kehityssuunnista. Ehkä Hobbesin teoriassa onkin toive, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka takaisi rauhallisen, tasaisen tien kohti kansan turvallisuutta, paremman tulevaisuuden ja kestävän yhteiskunnan. Tällainen suvereenihan olisi jokaisen kansakunnan pelastus, hän ottaisi huomioon kansan ongelmat ja lakeja säätämällä takaisi hyvinvoinnin jakautumisen eli kaikkien turvallisuuden. Hobbesin teorian suurin heikkous onkin ehkä juuri siinä, että ei voitane olettaa, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka nyt ja tulevaisuudessa pystyisi takaamaan kaiken sen, mitä Hobbes edellyttää.
Hobbesin teoria yhteiskuntasopimuksesta ja sen pitävyydestä ovat ajankohtaisia asioita vielä nykyäänkin. Voidaan pohtia miten paljon valtaa nykyisellä hallitusmuodolla loppujen lopuksi on? Onko kansalaisilla nykyään sen enempää vaikutusmahdollisuuksia päätösten ja lakien syntyyn? Vaikutusmahdollisuudet ovat mielestäni melko vähäiset ja pienen eturyhmän käsissä (suvereeni). Omasta mielestäni Hobbesin ihmiskuva ja vallanhimo pätevät osittain vielä nykyäänkin. Sotia käydään kansojen turvallisuuden nimissä ja sekasortoa syntyy aina sinne missä valtion ja hallinnon ote lipsuu. Hobbesin oppeja ei näin ollen kannata unohtaa, ainakaan vielä kun maailma on entistä turvattomampi paikka olla ja elää.
Lähteet
Wiberg, Matti. 1992. Thomas Hobbes. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1992. Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino. s.84-102.
12.9.2008
Ulkopolitiikka perustuslain ja pelivaran näkökulmasta
Viimeaikainen ulkopolitiikan johtaminen on saanut niin kirjoitetussa kuin sähköisessä-kin mediassa paljon huomiota. Risto E. J. Penttilä kirjoitti Helsingin sanomien (25.4.2004) debatti-palstalle, jossa hän osoitti syvän huolensa Suomen ulkopolitiikan johtamisesta ja johdosta. Penttilän mielestä nykyinen perustuslaki sisältää ulkopolitiikan osalta karkean ”valuvirheen”, joka mahdollistaa poliittisen valtataistelun ja jättää tilaa väärinkäsityksille.
Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Presidentille on perustuslaissa luotu yhteistoiminnan velvoite, joka estää presidenttiä toimimasta yksin. Perustuslain uudistuessa eduskunta puhui juhlallisesti parlamentarismin voittokulusta, jolla haluttiin korostaa eduskunnan ja valtioneuvoston muuttunutta asemaa varsinkin ulkopolitiikan alalla, jota perinteisesti on pidetty pelkästään presidentille kuuluvana politiikan alueena.
Penttilän mainitsemia ristiriitoja ja kitkan mahdollisuuksia aiheuttaa juuri se, että perus-tuslain 93 §:n toisessa momentissa on kohta, jossa Euroopan unioniin liittyvien asioiden valmistelu on siirretty valtioneuvostolle. Ongelmalliseksi ko. momentin tekee juuri se, että Euroopan unionilla on oma ulkopolitiikkansa, joten presidentti on hieman oudossa välikädessä. Miten presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, jos Euroopan unioniin liittyvistä asioista päättämisoikeus on hallituksella ja eduskunnalla? Presidentin tulisi johtaa yleis-tä ulkopolitiikkaa, mutta jos käsiteltävät asiat liittyvät Euroopan unioniin, valtioneuvos-to ja eduskunta ovat johtavina ja päättävinä eliminä.
Mikä sitten on ulkopolitiikkaa ja mikä ei? Kun entistä globaalistuneemmassa maailmas-sa ilmiöt ovat valtioiden ja poliittisten rajojen ylittäviä, on mahdotonta vetää rajoja. Eu-roopan unionin oma hiljakseen syvenevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka mutkistaa Suo-men omaa ulkopolitiikkaa, joka on tähän asti nojannut lähinnä liittoutumattomuuteen. Ristiriitoja varmasti syntyy, kun linjauksia asioiden välillä on vaikea tehdä ja joidenkin asioiden kohdalla useampi kuin yksi toimija voi kokea olevansa pääasiallinen päätöksentekijä. Antero Jyrängin (2000, 206) mukaan ulkopolitiikkaan muodostuu selkeästi kaksihuippuinen johto.
Ideaalitilanne ulkopolitiikan johdossa olisi joidenkin oikeusoppineiden mielestä se, että perustuslaki olisi kirjoitettu hyvinkin tarkkaan sanamuotoon. Syntyisi ”perustuslaillinen paratiisi” (Kauppi 2002), jossa kaikki toimijat tietäisivät tasan tarkkaan oman asemansa ja roolinsa. Tällöin ei jäisi enää tilaa väärinkäsitysten luomiselle ja päätöksentekijät voisivat keskittyä asian ratkaisemiseen ja poliittisen vastuun täyttymiseen. Juuri tätä Penttilä perää kirjoituksessaan. ”Valuvirhe” siis mahdollistaa taistelun poliittisen vallasta. Penttilän omana ratkaisuehdotuksena onkin perustuslain pikainen korjaaminen.
Ikävä puoli lain kirjaimessa on se, että laki raahautuu aina todellisuuden perässä. Todel-lisuutta ja valtaa itsessään on käytännössä mahdotonta rajoittaa lain kirjaimella. Perus-tuslaki, jossa määriteltäisiin kaikkien toimijoiden rooli sanatarkasti ja täysin aukotto-masti on varmastikin mahdoton tehtävä. Jyränki (2000, 4) huomauttaakin, että ”perus-tuslain kirjaimen pysyessä ennallaan, käytännöt, sovellutukset ja tulkinnat voivat mer-kittävästi vaihdella.” Nykyinen perustuslaki on näin ollen huomattavasti tarkempi ja määrätietoisemmin muotoiltu kuin aiemmin voimassa olleet, mutta perustuslain muoto on edelleen ja tulee olemaan tulkinnanvarainen.
Tulkinnanvaraisuudelle on hyvä syy. Koska lait tulevat aina olemaan tietyllä tavalla jäljessä olevasta todellisuudesta, on sula mahdottomuus, että lain kirjoittajat olisivat hioneet lain sellaiseen muotoon, joka toimisi kaikissa tulevissa tilanteissa. Säädökset ja pykälät on jätetty avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi, jotta poliitikoilla ja päätöksenteki-jöillä olisi ns. liikkuma- ja pelivaraa tilanteissa, jotka vaativat epätavallisia linjanvetoja ja päätöksiä (Kiljunen 2000, 105; Uimonen 2001, 341). Hyvä esimerkki tilanteesta, johon nykyaikana Suomenkin on täytynyt varautua on mahdolliset ympäristöonnettomuus tai terrori-isku. Tällöin on varmastikin parempi, että poliittisilla toimijoilla on vapaat kädet tarvittaessa soveltaa lainsäädäntöä ja luoda uusia käytäntöjä tilanteen selvittämi-seksi.
Peli- ja liikkumavara mahdollistavat siis politiikan tekijöille vapaat kädet toimia. Tietysti perustuslaki rajoittaa ja luo selkeitä rajan vetoja toimijoille, jolla estetään mahdolliset ylilyönnit. Perustuslain uudistaminen ulkopolitiikan osalta oli itsessään pitkällinen prosessi, joka varsinaisesti alkoi, kun silloinen pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi hyppimästä presidentti Urho Kekkosen pillin mukaan (ks. Uimonen 2001). Nykyisestä perustuslaista onkin sanottu, että sen pääasiallisena tarkoituksena on estää uuden kekkosmaisen johtajuuden kausi, jossa presidentti toimii suvereenisti ja omapäisesti.
Suomen nykyinen ulkopolitiikka toimii siis kaksihuippuisena järjestelmänä, jossa presi-dentti vastaa ulkopolitiikan johdosta ja pääministeri hallituksen ja eduskunnan kanssa Euroopan unioniin liittyvistä asioista. Joidenkin näkemysten mukaan (esim. Penttilä) nykyinen toimintamuoto ei pysty toimimaan tarvittavan nopeasti, kun kyseessä on akuutti tilanne. Mahdolliset ristiriitatilanteet mutkistaisivat päätöksentekoa entisestään. Käytännön kokemusta tällaisesta ristiriitatilanteesta ei Suomella nykyisen presidentin ja hallituksen ajalta vielä ole.
Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että presidentin virka halutaan kärkkäimmissä kannanotoissa lakkauttaa tai muuttaa pelkästään muodolliseksi. Keskustelussa perustuslain muodosta monesti ehdotetaan, että valta keskitettäisiin pelkästään hallitukselle ja pääministerille. Tilanne ei kuitenkaan mielestäni merkittävällä tavalla muuttuisi, koska muutoksen jälkeen päättämässä olisi edelleen joukko ihmisiä, eikä yhtä auktoriteettia, joka sanelisi suunnan ulkopolitiikalle. Itse näen presidentin aseman tietynlaisena erotuomarina ja mielipiteenmuodostajana nykyisessä mallissa.
Viimeistä sanaa perustuslain muodosta ja ulkopolitiikan johtajasta on tuskin vieläkään sanottu. Hyvinkin lyhyessä ajassa muotoiltu alkuperäinen perustuslaki Suomen itsenäis-tymisen ajalta sisälsi hyvin suuren poliittisen ristiriidan. Perustuslakiin tuli aineksia mo-narkiasta, vaikka valtiomuodoksi tulikin tasavalta (Jyränki 2000, 16). Kompromissina ristiriitaan luotiin presidentille huomattavan suuri valta suhteessa hallitukseen ja eduskuntaan. Tarvittiin kuitenkin presidentti Kekkonen ennen kuin poliittiset tahot alkoivat kokea ristiriitaisuuden presidentin vallan ja tasavaltalaisuuden välillä.
Kun parlamentarismin suuri pyörä pantiin pyörimään uudessa perustuslaissa, nähtäväksi jää, mitä presidentti tekee. Poliittista painostusta ulkopolitiikan johtajaa kohtaan tullaan varmasti näkemään nyt, kun johtamista tulisi harjoittaa entistä vähemmillä oikeuksilla ja vallankäytön mahdollisuuksilla. Tässä tilanteessa korostuukin perustuslain velvoite yhteistoimintaan. Ei siis ole enää yhtä yksittäistä toimijaa, joka voisi sanella miten toimitaan. Presidentti on vastuussa toimistaan suoraan kansalle, vaikka häntä ei voidakaan erottaa. Istuva hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja tarvittaessa uusi hallitus on mahdollista vaihtaa muutamassa päivässä. Selvää tietysti on, että poliittinen painostusvalta on uuden perustuslain myötä hallituksella ristiriitaisissa tilanteissa. Hallitus ei varmastikaan suostu ottamaan vastuuta kaikista päätöksistä ja voi tarvittaessa painostaa presidenttiä eroamisella. Teija Tiilikainen (2003) toteaakin vallitsevan tilanteen olevan kompromissiratkaisu parlamentaarisen ja presidenttijohtoisen järjestelmän välillä. Tiilikainen korostaa, että järjestelmän toimivuus edellyttää toimijoilta lojaalisuutta toisiaan kohtaan. Näin voidaan vallitsevan järjestelmän myös toimineen, kuten mainitsin, näkyviä ristiriitoja presidentin ja hallituksen välillä ei ole ollut.
Kaiken kaikkiaan voitaneen presidentin ja hallituksien onnistuneen tähän saakka toimi-maan perustuslain luomien edellytysten mukaan. Uudistuspaineet perustuslakia kohtaan ovat olleet vähäisiä, mutta olettaa sopii, että jos ristiriidat repisivät ulkopolitiikkaa Suomessa, uutta perustuslain muotoa haettaisiin hyvinkin nopeasti. Nykyinen johtamisjärjestelmä on tietenkin vielä alkutaipaleella urallaan eikä sen hyvät tai huonot puolet ole vielä päässeet näkyviin. Tulevaisuus näyttää, kuinka kukin poliittinen toimija säilyt-tää roolinsa ja kuinka paljon politiikan vaatimaa pelivaraa voidaan vielä kaventaa.
Lähteet
Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.
Kauppi, Niilo 2002. Perustuslakiuudistuksesta poliittisena hankkeena. Pääkirjoitus. Po-litiikka 44:1, 1-3.
Kiljunen, Kimmo 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Tiilikainen, Teija. 2003. Suomen ulkopoliittinen johtamisjärjestelmä uuden perustuslain mukaan. Politiikka 45:3, 212-222.
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
Perustuslain 93 § toteaa yksinkertaisesti, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Presidentille on perustuslaissa luotu yhteistoiminnan velvoite, joka estää presidenttiä toimimasta yksin. Perustuslain uudistuessa eduskunta puhui juhlallisesti parlamentarismin voittokulusta, jolla haluttiin korostaa eduskunnan ja valtioneuvoston muuttunutta asemaa varsinkin ulkopolitiikan alalla, jota perinteisesti on pidetty pelkästään presidentille kuuluvana politiikan alueena.
Penttilän mainitsemia ristiriitoja ja kitkan mahdollisuuksia aiheuttaa juuri se, että perus-tuslain 93 §:n toisessa momentissa on kohta, jossa Euroopan unioniin liittyvien asioiden valmistelu on siirretty valtioneuvostolle. Ongelmalliseksi ko. momentin tekee juuri se, että Euroopan unionilla on oma ulkopolitiikkansa, joten presidentti on hieman oudossa välikädessä. Miten presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, jos Euroopan unioniin liittyvistä asioista päättämisoikeus on hallituksella ja eduskunnalla? Presidentin tulisi johtaa yleis-tä ulkopolitiikkaa, mutta jos käsiteltävät asiat liittyvät Euroopan unioniin, valtioneuvos-to ja eduskunta ovat johtavina ja päättävinä eliminä.
Mikä sitten on ulkopolitiikkaa ja mikä ei? Kun entistä globaalistuneemmassa maailmas-sa ilmiöt ovat valtioiden ja poliittisten rajojen ylittäviä, on mahdotonta vetää rajoja. Eu-roopan unionin oma hiljakseen syvenevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka mutkistaa Suo-men omaa ulkopolitiikkaa, joka on tähän asti nojannut lähinnä liittoutumattomuuteen. Ristiriitoja varmasti syntyy, kun linjauksia asioiden välillä on vaikea tehdä ja joidenkin asioiden kohdalla useampi kuin yksi toimija voi kokea olevansa pääasiallinen päätöksentekijä. Antero Jyrängin (2000, 206) mukaan ulkopolitiikkaan muodostuu selkeästi kaksihuippuinen johto.
Ideaalitilanne ulkopolitiikan johdossa olisi joidenkin oikeusoppineiden mielestä se, että perustuslaki olisi kirjoitettu hyvinkin tarkkaan sanamuotoon. Syntyisi ”perustuslaillinen paratiisi” (Kauppi 2002), jossa kaikki toimijat tietäisivät tasan tarkkaan oman asemansa ja roolinsa. Tällöin ei jäisi enää tilaa väärinkäsitysten luomiselle ja päätöksentekijät voisivat keskittyä asian ratkaisemiseen ja poliittisen vastuun täyttymiseen. Juuri tätä Penttilä perää kirjoituksessaan. ”Valuvirhe” siis mahdollistaa taistelun poliittisen vallasta. Penttilän omana ratkaisuehdotuksena onkin perustuslain pikainen korjaaminen.
Ikävä puoli lain kirjaimessa on se, että laki raahautuu aina todellisuuden perässä. Todel-lisuutta ja valtaa itsessään on käytännössä mahdotonta rajoittaa lain kirjaimella. Perus-tuslaki, jossa määriteltäisiin kaikkien toimijoiden rooli sanatarkasti ja täysin aukotto-masti on varmastikin mahdoton tehtävä. Jyränki (2000, 4) huomauttaakin, että ”perus-tuslain kirjaimen pysyessä ennallaan, käytännöt, sovellutukset ja tulkinnat voivat mer-kittävästi vaihdella.” Nykyinen perustuslaki on näin ollen huomattavasti tarkempi ja määrätietoisemmin muotoiltu kuin aiemmin voimassa olleet, mutta perustuslain muoto on edelleen ja tulee olemaan tulkinnanvarainen.
Tulkinnanvaraisuudelle on hyvä syy. Koska lait tulevat aina olemaan tietyllä tavalla jäljessä olevasta todellisuudesta, on sula mahdottomuus, että lain kirjoittajat olisivat hioneet lain sellaiseen muotoon, joka toimisi kaikissa tulevissa tilanteissa. Säädökset ja pykälät on jätetty avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi, jotta poliitikoilla ja päätöksenteki-jöillä olisi ns. liikkuma- ja pelivaraa tilanteissa, jotka vaativat epätavallisia linjanvetoja ja päätöksiä (Kiljunen 2000, 105; Uimonen 2001, 341). Hyvä esimerkki tilanteesta, johon nykyaikana Suomenkin on täytynyt varautua on mahdolliset ympäristöonnettomuus tai terrori-isku. Tällöin on varmastikin parempi, että poliittisilla toimijoilla on vapaat kädet tarvittaessa soveltaa lainsäädäntöä ja luoda uusia käytäntöjä tilanteen selvittämi-seksi.
Peli- ja liikkumavara mahdollistavat siis politiikan tekijöille vapaat kädet toimia. Tietysti perustuslaki rajoittaa ja luo selkeitä rajan vetoja toimijoille, jolla estetään mahdolliset ylilyönnit. Perustuslain uudistaminen ulkopolitiikan osalta oli itsessään pitkällinen prosessi, joka varsinaisesti alkoi, kun silloinen pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi hyppimästä presidentti Urho Kekkosen pillin mukaan (ks. Uimonen 2001). Nykyisestä perustuslaista onkin sanottu, että sen pääasiallisena tarkoituksena on estää uuden kekkosmaisen johtajuuden kausi, jossa presidentti toimii suvereenisti ja omapäisesti.
Suomen nykyinen ulkopolitiikka toimii siis kaksihuippuisena järjestelmänä, jossa presi-dentti vastaa ulkopolitiikan johdosta ja pääministeri hallituksen ja eduskunnan kanssa Euroopan unioniin liittyvistä asioista. Joidenkin näkemysten mukaan (esim. Penttilä) nykyinen toimintamuoto ei pysty toimimaan tarvittavan nopeasti, kun kyseessä on akuutti tilanne. Mahdolliset ristiriitatilanteet mutkistaisivat päätöksentekoa entisestään. Käytännön kokemusta tällaisesta ristiriitatilanteesta ei Suomella nykyisen presidentin ja hallituksen ajalta vielä ole.
Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että presidentin virka halutaan kärkkäimmissä kannanotoissa lakkauttaa tai muuttaa pelkästään muodolliseksi. Keskustelussa perustuslain muodosta monesti ehdotetaan, että valta keskitettäisiin pelkästään hallitukselle ja pääministerille. Tilanne ei kuitenkaan mielestäni merkittävällä tavalla muuttuisi, koska muutoksen jälkeen päättämässä olisi edelleen joukko ihmisiä, eikä yhtä auktoriteettia, joka sanelisi suunnan ulkopolitiikalle. Itse näen presidentin aseman tietynlaisena erotuomarina ja mielipiteenmuodostajana nykyisessä mallissa.
Viimeistä sanaa perustuslain muodosta ja ulkopolitiikan johtajasta on tuskin vieläkään sanottu. Hyvinkin lyhyessä ajassa muotoiltu alkuperäinen perustuslaki Suomen itsenäis-tymisen ajalta sisälsi hyvin suuren poliittisen ristiriidan. Perustuslakiin tuli aineksia mo-narkiasta, vaikka valtiomuodoksi tulikin tasavalta (Jyränki 2000, 16). Kompromissina ristiriitaan luotiin presidentille huomattavan suuri valta suhteessa hallitukseen ja eduskuntaan. Tarvittiin kuitenkin presidentti Kekkonen ennen kuin poliittiset tahot alkoivat kokea ristiriitaisuuden presidentin vallan ja tasavaltalaisuuden välillä.
Kun parlamentarismin suuri pyörä pantiin pyörimään uudessa perustuslaissa, nähtäväksi jää, mitä presidentti tekee. Poliittista painostusta ulkopolitiikan johtajaa kohtaan tullaan varmasti näkemään nyt, kun johtamista tulisi harjoittaa entistä vähemmillä oikeuksilla ja vallankäytön mahdollisuuksilla. Tässä tilanteessa korostuukin perustuslain velvoite yhteistoimintaan. Ei siis ole enää yhtä yksittäistä toimijaa, joka voisi sanella miten toimitaan. Presidentti on vastuussa toimistaan suoraan kansalle, vaikka häntä ei voidakaan erottaa. Istuva hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja tarvittaessa uusi hallitus on mahdollista vaihtaa muutamassa päivässä. Selvää tietysti on, että poliittinen painostusvalta on uuden perustuslain myötä hallituksella ristiriitaisissa tilanteissa. Hallitus ei varmastikaan suostu ottamaan vastuuta kaikista päätöksistä ja voi tarvittaessa painostaa presidenttiä eroamisella. Teija Tiilikainen (2003) toteaakin vallitsevan tilanteen olevan kompromissiratkaisu parlamentaarisen ja presidenttijohtoisen järjestelmän välillä. Tiilikainen korostaa, että järjestelmän toimivuus edellyttää toimijoilta lojaalisuutta toisiaan kohtaan. Näin voidaan vallitsevan järjestelmän myös toimineen, kuten mainitsin, näkyviä ristiriitoja presidentin ja hallituksen välillä ei ole ollut.
Kaiken kaikkiaan voitaneen presidentin ja hallituksien onnistuneen tähän saakka toimi-maan perustuslain luomien edellytysten mukaan. Uudistuspaineet perustuslakia kohtaan ovat olleet vähäisiä, mutta olettaa sopii, että jos ristiriidat repisivät ulkopolitiikkaa Suomessa, uutta perustuslain muotoa haettaisiin hyvinkin nopeasti. Nykyinen johtamisjärjestelmä on tietenkin vielä alkutaipaleella urallaan eikä sen hyvät tai huonot puolet ole vielä päässeet näkyviin. Tulevaisuus näyttää, kuinka kukin poliittinen toimija säilyt-tää roolinsa ja kuinka paljon politiikan vaatimaa pelivaraa voidaan vielä kaventaa.
Lähteet
Jyränki, Antero 2000. Uusi perustuslakimme. Jyväskylä: Iura nova.
Kauppi, Niilo 2002. Perustuslakiuudistuksesta poliittisena hankkeena. Pääkirjoitus. Po-litiikka 44:1, 1-3.
Kiljunen, Kimmo 2000. Presidentti ja ulkopolitiikka. Teoksessa Kiljunen, Kimmo (toim.) 2000. Minun mielestäni Tarja Halonen. Hämeenlinna: Presidentti 2000 ry, Länsimäen sosialidemokraatit tuki r.y
Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Tiilikainen, Teija. 2003. Suomen ulkopoliittinen johtamisjärjestelmä uuden perustuslain mukaan. Politiikka 45:3, 212-222.
Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.
11.9.2008
Maailmanpoliisin moraali
Natsi-Saksan kauheudet toisen maailmansodan aikaan järisyttivät ihmisten käsityksiä sodan kauheuksista. Ihmiset ympäri maailmaa olivat yhtä mieltä siitä, ettei yhdenkään jälkipolven tulisi kärsiä sodan kauhuista. Sodan päätyttyä perustettiinkin Yhdistyneet kansakunnat, jonka perustarkoituksena on ollut edistää rauhaa ja kansojenvälistä yhteis-työtä. YK edistää myös oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista kehitystä. YK perustettiin siis suojelemaan kansainvälistä rauhaa ja toimimaan elimenä, missä päätetään tarvittaes-sa myös mahdollisista sotilaallisista toimista. Yhdistyneet kansakunnat ei ole tuomioistuin, jossa riitoja selvitetään vaan pikemminkin kokouksia järjestävä elin, jonka päätök-sillä on lähinnä periaatteellinen merkitys. Ikävä kyllä tavoitteet vaan taidettiin asettaa liian korkealle rauhan suhteen, sillä tälläkin hetkellä sotia käydään ympäri maailmaa ja YK:n korulauselmia rikotaan.
Yhdistyneiden kansakuntien tärkein päättävä elin turvallisuusasioissa on turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostolla on ensisijainen vastuu maailman rauhasta ja se kokoontuu tarvittaessa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Turvallisuusneuvosto päättää mm. rauhanturvaoperaatioista, boikoteista sekä ääritapauksessa sodan julistamisesta yksittäiselle maalle. Turvallisuusneuvoston jäsenillä on tarvittaessa veto-oikeus, jolla jäsenvaltio voi evätä päätöksen. Yhdistyneiden kansakuntien arvovallasta kertoo aika paljon vuosi sitten syttynyt Irakin sota, jota osa turvallisuusneuvoston jäsenistä vastusti.
Aluksi Yhdysvallat yritti painostaa turvallisuusneuvoston jäsenet suostumaan Irakin sotaan. Syitä sodan aloittamiseen löytyi roppakaupalla. Irak, joka on YK:n mukaan yhtä suvereenivaltio kuin muutkin, oli mm. rikkonut kemiallisia aseita koskevia sopimuksia sekä tuki kansainvälistä terrorismia. Toisaalta Irakin kansa haluttiin vapauttaa ilkeän despootin kynsistä ja tuoda demokratia islamilaiseen maailmaan. Yhdysvallat veikin asian YK:n yleis- ja turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi, mutta varasi samalla itselleen oikeuden toimia tarvittaessa yksinään. Kun mandaattia YK:lta ei herunut, aloitti Yhdysvallat liittolaisineen sodan Irakia vastaan.
Ottamatta kantaa sodan syihin vielä tässä vaiheessa, ensimmäinen moraalisesti tuomit-tava teko Yhdysvaltain toiminnassa on se, että sodan aloittaminen rikkoi kansojenvälistä sopimusta. YK:n peruskirjassa määritellään valtioiden välisten suhteiden pääperiaatteet, joihin kuuluu mm. suvereenien valtioiden tasavertaisuus, väkivallasta pidättäytyminen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Yhdysvallat siis viis veivasi kansainvälisen oikeu-den perusperiaatteesta eli tasa-arvosta, kuten John Rawls asian kiteyttää (Räikkä 1996, 66). Miten yksikään valtio voi kokea olevansa turvassa, jos yksittäiset valtiot määrittelevät itse omat pelisääntönsä?
Yhdysvaltojen virallisesta näkökulmasta katsottuna sodan aloitus ei ollut mitenkään moraalisesti väärin. Syitä esitettiin sitä mukaa medialle ja YK:lle, kun uusia teorioita saatiin kehiteltyä. Yhdysvallat vetosi aluksi ”ennakoivaan” itsepuolustukseen eli luon-nonoikeuden keskeiseen periaatteeseen (Lagerspetz 1996, 11). Luonnonoikeuden mukaan yksilöllä ja suvereenilla valtiolla on oikeus puolustaa itseään. Oikeus itsepuolus-tukseen on hyvin ymmärrettävä, mutta kun puhutaan ennakoivasta itsepuolustuksesta, ollaan kaltevalla pinnalla. Maalaisjärjellä ajateltuna on perin outoa, että toisella puolella maapalloa sijaitseva piskuinen alue uhkaisi omasta mielestään maailman mahtavinta valtiota. Irak ei tiettävästi provosoinut/uhannut/hyökännyt millään tavalla Yhdysvaltoja. Toisaalta ennakoiva itsepuolustus tai hyökkäys olisi ainakin osittain hyväksyttävä, jos todellinen uhkakuva Irakin suunnalta olisi esitetty. NATO:n suorittama ”humanitaarinen interventio” (Räikkä 1996, 62) Kosovoon muutama vuosi sitten on hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltojen olisi kannattanut toimia. YK antoi iskulle siunauksensa, koska oli todennäköistä, että kansanmurha osittain estyy sotatoimilla. Näin myös kävi ja YK:n rauhanturvaajien avulla tilanne Kosovossa on jotakuinkin saatu hallintaan. Yhdysvalto-jen hyökkäys Irakiin ei siis todellakaan ollut humanitaarinen, vaikka suurilta siviiliuh-reilta vältyttiin.
Omasta mielestäni Yhdysvaltain nykyinen ulkopolitiikka muistuttaa entistä enemmän keskiajan ristiretkiä. Vääräuskoisten valtioihin istutetaan enemmän tai vähemmän pakolla sotilastukikohtia, oikeudenmukaisuuden linnakkeita. Yhdysvallat on ottanut itselleen oikeuden viedä länsimaalaisia arvoja niin avaruuden äärirajoille, kuin maailman etäisimpiin kolkkiin. Yhdysvaltain johto alkoikin sodan aloittamisen jälkeen puhua entistä enemmän Irakin kansan vapauttamisesta, korni esimerkki onkin koko operaation nimeäminen Iraqi Freedom:iksi. Ongelmalliseksi länsimäisten arvojen levittämisen tekee yksinkertaisesti se, että maailmassa on useita eri kulttuureja, uskontoja ja kansoja. Mistä löytyy se objektiivinen tuomari, joka voi sanoa, että länsimaalaiset arvot ovat ainoat oikeat ja muut kulttuurit ovat vähäarvoisempia. Itseäni arveluttaa Yhdysvaltain nykyinen käytäntö, jossa suvereenin valtion hallitus syrjäytetään sotilaallisin voimakeinoin ja uusia länsimaalaisia arvoja kerrotaan aseen piipun takaa. Voisi olettaa, että uusien arvojen imperialistinen istuttaminen ei tapahdu hetkessä, tuskin vuosikymmenessäkään.
Yhdysvallat on esittänyt suuren huolestuneisuutensa demokratian edistämiseksi maail-man valtioissa. George W. Bush julisti syyskuun terrori-iskujen jälkeen ”pahan akselin” eli valtiot, joissa despootit aiheuttavat kärsimyksiä kansalleen, polkien ihmisoikeuksia ja vähät välittäen demokratiasta. Lyhyt katsaus Yhdysvaltain tilaan kertoo melkoisesta kaksinaismoraalista. Yhdysvallat omistaa useita joukkotuhoaseita, mm. ydinaseita. Yh-dysvaltain presidentin valintaan liittyi vaaliepäselvyyksiä, George W. Bushin sanotaan saaneen vähemmän ääniä kuin vastaehdokas. Tälläkin hetkellä Yhdysvallat kiertää omaa ja kansainvälistä lainsäädäntöä sotavangeista ja ihmisoikeuksista Guantánamon sotilastukikohdassa (Amnesty). Yhdysvallat siis haluaa olla esimerkkinä maailman mahtavimmasta ja oikeudenmukaisimmasta valtiosta, mutta epäkohtia omassa toimin-nassa ei olla huomaavinaankaan. Soraääniä nykyistä toimintaa ja roolia kohtaan on kui-tenkin Yhdysvalloissakin esitetty, joidenkin arvioiden mukaan nykyisen hallinnon terrorismin vastainen sota voi olla ratkaisevassa roolissa tulevissa presidentin vaaleissa.
Tällä hetkellä Yhdistyneiden kansakuntien jäseninä on 191 valtiota ja YK:n peruskirja on varmasti suurin ja vaikuttavin kansainvälinen sopimus valtioiden kesken. Yhdysvallat rikkoi täten historian kattavinta valtioiden välistä sopimusta. Yhteiskuntafilosofian klassikko Thomas Hobbes oli ensimmäinen filosofi, joka määritteli ihmisten välisen luonnontilan sotaisaksi (Lagerspetz 1996, 24). Hobbesin ja monien muiden filosofien ratkaisu sodilta välttymiseen oli valtioiden sisällä ja välillä sopimus rauhasta. Sopimus ja siitä kiinni pitäminen ovat tärkein edellytys valtioiden väliselle kanssakäymiselle. Ongelmaksi sopimusten kiinnipitämisessä muodostuu sopimusten noudattaminen. Miten valtiot saadaan noudattamaan sopimuksia? Ratkaisuksi on esitetty kansainvälistä oikeutta, vallan tasapainottamista ja vallan jakamista erilliselle ylikansalliselle elimelle (Lagerspetz 1996, 30).
Ehdotuksia kansainvälisestä tuomioistuimesta on ollut ja on edelleen. Tällä hetkellä YK:n merkittävin oikeudellinen elin on kansainvälinen tuomioistuin (Suomen Yk-liitto). Haagissa sijaitsevassa tuomioistuimessa on entisiä sotarikollisia tuomittu pitkiin tuomioihin ihmiskuntaa vastaan tehdyistä rikoksista ja sodista. Tuomioistuin ottaa kan-taa vain valtioiden välisiin asioihin. Mielenkiintoista tuomioistuimen toiminnassa on se, että se ei ole riippumaton tuomioistuin siinä mielessä, että siellä voitaisiin käsitellä mitä tahansa maailman konflikteja tai sotia. Tuomioistuin ei puutu valtioiden välisiin kiistoi-hin ilman valtioiden omaa suostumusta, jota ei Yhdysvalloilta herunut Irakin sodan suhteen. Käytännössä tällä hetkellä ei ole maailmassa olemassa sellaista moraalin vartijaa, tuomioistuinta, jonka päätöksillä olisi todellista merkitystä. Siinä mielessä joidenkin esittämä ajatus, että kansainvälisissä toimissa ei ole moraalisia sääntöjä pitää paikkansa (Räikkä 1996, 50). Tällä hetkellä moraalista painoarvoa voidaan ajatella olevan vain YK:n yleiskokouksen päätöslauselmalla, jota ei valtioiden ole kuitenkaan mikään pakko noudattaa (Suomen Yk-liitto). Tendenssejä oikeudelliseen kehitykseen kuitenkin on. Esityksiä toimivasta kansainvälisestä rikostuomioistuimesta on ollut. Belgian lainsää-däntö mahdollistaa oikeusprosessien ajamisen ketä tahansa sotarikollista vastaan, tapah-tuipa rikokset missä päin maailmaa tahansa. Poliittisen painostuksen takia Belgiassa ei kuitenkaan tulla näkemään Yhdysvaltoja syytettyjen penkillä. Toimivan, puolueettoman ja riippumattoman tuomioistuimen järjestäminen näyttää täten olevan silkka mahdotto-muus.
Omasta mielestäni Yhdistyneiden kansakuntien tulisi ottaa entistä merkittävämpi rooli moraalinvartijana. Mitä merkitystä on peruskirjalla jos mikään ei velvoita jäsenvaltioita toimimaan sen mukaisesti? YK on tällä hetkellä laajin kansainvälinen järjestelmä, jolla on valtaa asettaa talouspakotteita ym. rajoitteita valtioille. Voisi olettaa, että päätöksille saataisiin enemmän painoarvoa, jos niihin liittyisi selkeitä seurauksia. Tämän hetkinen rooli, joka mielestäni muistuttaa iloisten jäsenvaltioiden konferenssia, jossa mietitään vain miten asiat voisivat olla, eikä sitä mitä pitäisi tehdä, ei ole riittävä. Kuten Kant uskoi, ettei edistystä rauhaan voi tapahtua jos kukaan ei siihen usko (Lagerspetz 1996, 34). Heti, kun Yhdistyneet kansakunnat alkavat uskoa siihen, että päätöksillä voi olla muutakin merkitystä kuin periaatteellista, muutos ja kehitys voi alkaa. Ajan myötä moraalin luulisi valtaavan alaa myös pelkältä kylmältä reaalipolitiikalta, joka tällä hetkellä vallitsee maailmassa.
Lähteet
Amnesty International
http://www.amnesty.fi/uutiset/guantanamo.htm
Helsingin sanomien Irakin sota –sivusto, http://www2.helsinginsanomat.fi/extrat/ulkomaat/irak2003/irak2003.asp
Lagerspetz, E. & Patomäki, H. & Räikkä, J. 1996. Maailmanpolitiikan moraali. Helsin-ki: Oy Edita Ab.
Suomen Yk-liitto
http://www.ykliitto.fi/yktieto/alku.htm
Yhdistyneiden kansakuntien tärkein päättävä elin turvallisuusasioissa on turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostolla on ensisijainen vastuu maailman rauhasta ja se kokoontuu tarvittaessa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Turvallisuusneuvosto päättää mm. rauhanturvaoperaatioista, boikoteista sekä ääritapauksessa sodan julistamisesta yksittäiselle maalle. Turvallisuusneuvoston jäsenillä on tarvittaessa veto-oikeus, jolla jäsenvaltio voi evätä päätöksen. Yhdistyneiden kansakuntien arvovallasta kertoo aika paljon vuosi sitten syttynyt Irakin sota, jota osa turvallisuusneuvoston jäsenistä vastusti.
Aluksi Yhdysvallat yritti painostaa turvallisuusneuvoston jäsenet suostumaan Irakin sotaan. Syitä sodan aloittamiseen löytyi roppakaupalla. Irak, joka on YK:n mukaan yhtä suvereenivaltio kuin muutkin, oli mm. rikkonut kemiallisia aseita koskevia sopimuksia sekä tuki kansainvälistä terrorismia. Toisaalta Irakin kansa haluttiin vapauttaa ilkeän despootin kynsistä ja tuoda demokratia islamilaiseen maailmaan. Yhdysvallat veikin asian YK:n yleis- ja turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi, mutta varasi samalla itselleen oikeuden toimia tarvittaessa yksinään. Kun mandaattia YK:lta ei herunut, aloitti Yhdysvallat liittolaisineen sodan Irakia vastaan.
Ottamatta kantaa sodan syihin vielä tässä vaiheessa, ensimmäinen moraalisesti tuomit-tava teko Yhdysvaltain toiminnassa on se, että sodan aloittaminen rikkoi kansojenvälistä sopimusta. YK:n peruskirjassa määritellään valtioiden välisten suhteiden pääperiaatteet, joihin kuuluu mm. suvereenien valtioiden tasavertaisuus, väkivallasta pidättäytyminen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Yhdysvallat siis viis veivasi kansainvälisen oikeu-den perusperiaatteesta eli tasa-arvosta, kuten John Rawls asian kiteyttää (Räikkä 1996, 66). Miten yksikään valtio voi kokea olevansa turvassa, jos yksittäiset valtiot määrittelevät itse omat pelisääntönsä?
Yhdysvaltojen virallisesta näkökulmasta katsottuna sodan aloitus ei ollut mitenkään moraalisesti väärin. Syitä esitettiin sitä mukaa medialle ja YK:lle, kun uusia teorioita saatiin kehiteltyä. Yhdysvallat vetosi aluksi ”ennakoivaan” itsepuolustukseen eli luon-nonoikeuden keskeiseen periaatteeseen (Lagerspetz 1996, 11). Luonnonoikeuden mukaan yksilöllä ja suvereenilla valtiolla on oikeus puolustaa itseään. Oikeus itsepuolus-tukseen on hyvin ymmärrettävä, mutta kun puhutaan ennakoivasta itsepuolustuksesta, ollaan kaltevalla pinnalla. Maalaisjärjellä ajateltuna on perin outoa, että toisella puolella maapalloa sijaitseva piskuinen alue uhkaisi omasta mielestään maailman mahtavinta valtiota. Irak ei tiettävästi provosoinut/uhannut/hyökännyt millään tavalla Yhdysvaltoja. Toisaalta ennakoiva itsepuolustus tai hyökkäys olisi ainakin osittain hyväksyttävä, jos todellinen uhkakuva Irakin suunnalta olisi esitetty. NATO:n suorittama ”humanitaarinen interventio” (Räikkä 1996, 62) Kosovoon muutama vuosi sitten on hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltojen olisi kannattanut toimia. YK antoi iskulle siunauksensa, koska oli todennäköistä, että kansanmurha osittain estyy sotatoimilla. Näin myös kävi ja YK:n rauhanturvaajien avulla tilanne Kosovossa on jotakuinkin saatu hallintaan. Yhdysvalto-jen hyökkäys Irakiin ei siis todellakaan ollut humanitaarinen, vaikka suurilta siviiliuh-reilta vältyttiin.
Omasta mielestäni Yhdysvaltain nykyinen ulkopolitiikka muistuttaa entistä enemmän keskiajan ristiretkiä. Vääräuskoisten valtioihin istutetaan enemmän tai vähemmän pakolla sotilastukikohtia, oikeudenmukaisuuden linnakkeita. Yhdysvallat on ottanut itselleen oikeuden viedä länsimaalaisia arvoja niin avaruuden äärirajoille, kuin maailman etäisimpiin kolkkiin. Yhdysvaltain johto alkoikin sodan aloittamisen jälkeen puhua entistä enemmän Irakin kansan vapauttamisesta, korni esimerkki onkin koko operaation nimeäminen Iraqi Freedom:iksi. Ongelmalliseksi länsimäisten arvojen levittämisen tekee yksinkertaisesti se, että maailmassa on useita eri kulttuureja, uskontoja ja kansoja. Mistä löytyy se objektiivinen tuomari, joka voi sanoa, että länsimaalaiset arvot ovat ainoat oikeat ja muut kulttuurit ovat vähäarvoisempia. Itseäni arveluttaa Yhdysvaltain nykyinen käytäntö, jossa suvereenin valtion hallitus syrjäytetään sotilaallisin voimakeinoin ja uusia länsimaalaisia arvoja kerrotaan aseen piipun takaa. Voisi olettaa, että uusien arvojen imperialistinen istuttaminen ei tapahdu hetkessä, tuskin vuosikymmenessäkään.
Yhdysvallat on esittänyt suuren huolestuneisuutensa demokratian edistämiseksi maail-man valtioissa. George W. Bush julisti syyskuun terrori-iskujen jälkeen ”pahan akselin” eli valtiot, joissa despootit aiheuttavat kärsimyksiä kansalleen, polkien ihmisoikeuksia ja vähät välittäen demokratiasta. Lyhyt katsaus Yhdysvaltain tilaan kertoo melkoisesta kaksinaismoraalista. Yhdysvallat omistaa useita joukkotuhoaseita, mm. ydinaseita. Yh-dysvaltain presidentin valintaan liittyi vaaliepäselvyyksiä, George W. Bushin sanotaan saaneen vähemmän ääniä kuin vastaehdokas. Tälläkin hetkellä Yhdysvallat kiertää omaa ja kansainvälistä lainsäädäntöä sotavangeista ja ihmisoikeuksista Guantánamon sotilastukikohdassa (Amnesty). Yhdysvallat siis haluaa olla esimerkkinä maailman mahtavimmasta ja oikeudenmukaisimmasta valtiosta, mutta epäkohtia omassa toimin-nassa ei olla huomaavinaankaan. Soraääniä nykyistä toimintaa ja roolia kohtaan on kui-tenkin Yhdysvalloissakin esitetty, joidenkin arvioiden mukaan nykyisen hallinnon terrorismin vastainen sota voi olla ratkaisevassa roolissa tulevissa presidentin vaaleissa.
Tällä hetkellä Yhdistyneiden kansakuntien jäseninä on 191 valtiota ja YK:n peruskirja on varmasti suurin ja vaikuttavin kansainvälinen sopimus valtioiden kesken. Yhdysvallat rikkoi täten historian kattavinta valtioiden välistä sopimusta. Yhteiskuntafilosofian klassikko Thomas Hobbes oli ensimmäinen filosofi, joka määritteli ihmisten välisen luonnontilan sotaisaksi (Lagerspetz 1996, 24). Hobbesin ja monien muiden filosofien ratkaisu sodilta välttymiseen oli valtioiden sisällä ja välillä sopimus rauhasta. Sopimus ja siitä kiinni pitäminen ovat tärkein edellytys valtioiden väliselle kanssakäymiselle. Ongelmaksi sopimusten kiinnipitämisessä muodostuu sopimusten noudattaminen. Miten valtiot saadaan noudattamaan sopimuksia? Ratkaisuksi on esitetty kansainvälistä oikeutta, vallan tasapainottamista ja vallan jakamista erilliselle ylikansalliselle elimelle (Lagerspetz 1996, 30).
Ehdotuksia kansainvälisestä tuomioistuimesta on ollut ja on edelleen. Tällä hetkellä YK:n merkittävin oikeudellinen elin on kansainvälinen tuomioistuin (Suomen Yk-liitto). Haagissa sijaitsevassa tuomioistuimessa on entisiä sotarikollisia tuomittu pitkiin tuomioihin ihmiskuntaa vastaan tehdyistä rikoksista ja sodista. Tuomioistuin ottaa kan-taa vain valtioiden välisiin asioihin. Mielenkiintoista tuomioistuimen toiminnassa on se, että se ei ole riippumaton tuomioistuin siinä mielessä, että siellä voitaisiin käsitellä mitä tahansa maailman konflikteja tai sotia. Tuomioistuin ei puutu valtioiden välisiin kiistoi-hin ilman valtioiden omaa suostumusta, jota ei Yhdysvalloilta herunut Irakin sodan suhteen. Käytännössä tällä hetkellä ei ole maailmassa olemassa sellaista moraalin vartijaa, tuomioistuinta, jonka päätöksillä olisi todellista merkitystä. Siinä mielessä joidenkin esittämä ajatus, että kansainvälisissä toimissa ei ole moraalisia sääntöjä pitää paikkansa (Räikkä 1996, 50). Tällä hetkellä moraalista painoarvoa voidaan ajatella olevan vain YK:n yleiskokouksen päätöslauselmalla, jota ei valtioiden ole kuitenkaan mikään pakko noudattaa (Suomen Yk-liitto). Tendenssejä oikeudelliseen kehitykseen kuitenkin on. Esityksiä toimivasta kansainvälisestä rikostuomioistuimesta on ollut. Belgian lainsää-däntö mahdollistaa oikeusprosessien ajamisen ketä tahansa sotarikollista vastaan, tapah-tuipa rikokset missä päin maailmaa tahansa. Poliittisen painostuksen takia Belgiassa ei kuitenkaan tulla näkemään Yhdysvaltoja syytettyjen penkillä. Toimivan, puolueettoman ja riippumattoman tuomioistuimen järjestäminen näyttää täten olevan silkka mahdotto-muus.
Omasta mielestäni Yhdistyneiden kansakuntien tulisi ottaa entistä merkittävämpi rooli moraalinvartijana. Mitä merkitystä on peruskirjalla jos mikään ei velvoita jäsenvaltioita toimimaan sen mukaisesti? YK on tällä hetkellä laajin kansainvälinen järjestelmä, jolla on valtaa asettaa talouspakotteita ym. rajoitteita valtioille. Voisi olettaa, että päätöksille saataisiin enemmän painoarvoa, jos niihin liittyisi selkeitä seurauksia. Tämän hetkinen rooli, joka mielestäni muistuttaa iloisten jäsenvaltioiden konferenssia, jossa mietitään vain miten asiat voisivat olla, eikä sitä mitä pitäisi tehdä, ei ole riittävä. Kuten Kant uskoi, ettei edistystä rauhaan voi tapahtua jos kukaan ei siihen usko (Lagerspetz 1996, 34). Heti, kun Yhdistyneet kansakunnat alkavat uskoa siihen, että päätöksillä voi olla muutakin merkitystä kuin periaatteellista, muutos ja kehitys voi alkaa. Ajan myötä moraalin luulisi valtaavan alaa myös pelkältä kylmältä reaalipolitiikalta, joka tällä hetkellä vallitsee maailmassa.
Lähteet
Amnesty International
http://www.amnesty.fi/uutiset/guantanamo.htm
Helsingin sanomien Irakin sota –sivusto, http://www2.helsinginsanomat.fi/extrat/ulkomaat/irak2003/irak2003.asp
Lagerspetz, E. & Patomäki, H. & Räikkä, J. 1996. Maailmanpolitiikan moraali. Helsin-ki: Oy Edita Ab.
Suomen Yk-liitto
http://www.ykliitto.fi/yktieto/alku.htm
10.9.2008
Maailma, oligarkia ja yksilö
Elämme suurien muutosten aikaa, jossa globalisaatio myllertää. Matkustaminen toiselle puolelle maailmaa käy yhä nopeammin, yhtä helposti tehtaat siirtyvät pikavoittojen perässä toiselle puolelle maapalloa. Ihmiset ovat entistä irrallisempia politiikan harjoittamisesta ja yhä useampi vieroksuu koko politiikkaa. Yleinen käsitys on, että sitä harjoitetaan tuolla jossain. Euroopan yhdentyessä maat lähettävät omia päättäjiä Euroopan Unionin komissaareiksi valvomaan omia etujaan. EU-vaalien äänestysprosentti on silti vuosi vuodelta pienempi. Asiantuntijat pelkäävät, että suomalaiset ovat viimeisiä äänestysprosentissa. Miksi ihmisiä ei kiinnosta vaikuttaa omiin asioihinsa?
Euroopan Unionin jäsenmaat ja lähes kaikissa muut läntisen maailman valtiot harjoittavat edustuksellista demokratiaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhä harvempi päättää entistä laajemman väkijoukon asioista. Kansallisella tasolla päätöksiä on tekemässä 200 ihmistä, mutta 15 Euroopan Unionin jäsenmaan asioista päättää reilun 600 joukko. On tietenkin silkka mahdottomuus, että kaikki kansalaiset saisivat äänensä kuulumaan asioista päätettäessä, mutta kiinnostavampaa onkin se mitä vaikutuksia tällaisella edustuksellisuudella on päätöksiin. Ketkä ovat ne toimijat, jotka politiikasta päättävät?
Teoksessa Puoluelaitos Robert Michels esittää perustavan syyn edustukselliselle demokratialle. ”Michels selittää harvainvallan synnyn välttämättömäksi silloin, kun yhteisön jäsenmäärä kasvaa niin suureksi, että demokraattinen päätöksenteko vaatii järjestäytymistä ja edustusjärjestelmää” (Kyntäjä 1989, 117). Näin ollen edustuksellisuus on välttämätöntä vähänkään suuremmalle yhteisölle tai organisaatiolle. Michels ei kuitenkaan näe edustuksellisuutta ongelmattomana. Edustuksellisuuteen liittyy aina taipumus oligarkiaan eli harvain valtaisuuteen. Oligarkialle on tyypillistä, että johtajat valikoituvat sukuperänsä tai poliittisen ryhmänsä perusteella suppeasta, itseään täydentävästä ryhmästä. Michels tutki kirjassaan sosialistista työväenliikettä, mutta hänen havaintonsa ovat pelottavan ajankohtaisia vielä tänä päivänäkin.
”Michels jakaa harvainvallan syntysyyt kolmeen ryhmään; teknis-hallinnollisiin, psykologisiin ja älyllisiin” (Kyntäjä 1989, 118). Teknis-hallinnolliset syntysyyt liittyvät juuri puolueiden kokoon ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Puolueiden on pakko järjestäytyä, jotta ne saavat mahdollisimman suuren kannattajajoukon. Suomessa puolueen perustamiseen tarvitaan 5000 henkilöä. Tällaisen joukon järjestäytyminen ja demokraattisuuden varmistuminen edellyttää edustusjärjestelyä. Samoin suoran keskustelun sijasta asioita ja päätöksiä on pakko valmistella etukäteen. ”Seurauksena on, että valta siirtyy joukoilta niiden edustajille ja edustajilta niille -- , jotka osallistuvat päätösten ennalta valmisteluun” (Kyntäjä 1989, 119). Edellä kuvattu vallan siirtyminen joukoilta pois on Suomessa jo esimerkiksi eduskunnan kohdalla suurilta osin tapahtunut. Lakiesitykset ja direktiivit käsitellään pienen, usein eriytyneen, joukon virkamiesryhmissä, joiden työskentelyn vaikuttamiseen tavallisella kaduntallaajalla ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Ei ole siis ihmekään, että politiikka koetaan eriytyneeksi, kun todelliset vaikuttamismahdollisuudet siirtyvät koko ajan kauemmas, suljettujen ovien taakse.
Toisaalta nykyaikainen poliittinen kamppailu edellyttää ”tehokkuutta, strategista ajattelua ja nopeita päätöksiä muuttuvissa tilanteissa. Nämä vaatimukset täyttää vain puolue, jolla on keskitetty ja kyvykäs johto” (Kyntäjä 1989, 119). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyaikaista politiikkaa ei enää harjoiteta harrastelijavoimin. Politiikasta tulee entistä ammattimaisemmin johdettua. Jäsenistön edustaminen jää taustalle, kun oligarkkinen johto päättää suurista linjavedoista. ”On muodostunut rakenne, jossa -- joukkojen osaksi jää vain totteleminen ja uusien johtajien rekrytointipohjan luominen” (Kyntäjä 1989, 120). Mitä vaihtoehtoja tavallisten kansalaisten toiminnalle on, kun vaihtoehtoja ei pääse viemään eteenpäin? Vielä pelottavampi on Kyntäjän (1989, 120) kuvaama tilanne: ”Johto täydentää itse itseään. – valituista on tullut valtiaita.” Johto asettuu itsepintaisesti huipulle eikä kelpuuta jatkajiksi kuin omat ehdokkaansa. Paraatiesimerkkinä on uutisissakin mainittu Amerikan Yhdysvaltojen huipulla istuva oligarkia, joka on joidenkin huhupuheiden mukaan ollut sama jo Georg W. Bushin isän ajoista saakka. Johto sanelee ehdot puolueelle ja jäsenille. Demokraattipuolueen ehdokas John Kerry onkin tarttunut tähän seikkaan ja hän on käyttänyt vanhoja oligarkian jäseniä poliittisena lyömäaseenaan. Kerryn iskulause onkin ollut esivaaleissa: ”We're coming. You're going. And don't let the door hit you on the way out!”
Michelsin kuvaamat psykologiset syyt liittyvät yksilö- ja toisaalta joukkopsykologiaan. Oligarkiaa edistäviä tekijöitä tällöin ovat mm. puhelahjat, älykkyys, sekä ihmisten tarve sitoutua ja tulla johdetuiksi. Kuilua kansalaisen ja edustajien välillä kasvattaa myös tehtävien vaatima taito eli kouluttautuminen. ”Oligarkian älylliset syntysyyt kytkeytyvätkin juuri johtajien kouliutumiseen ja pätevöitymiseen tehtävissään. -- johtajat saavuttavat johdettaviinsa nähden -- intellektuaalisen ylivallan” (Kyntäjä 1989, 121). Edellinen huomautus huomioon ottaen Tony Halmeen eduskuntaan pääsyä voidaan pitää suoranaisena ihmeenä. Kouluttautumaton entinen ammattinyrkkeilijä ja –painija saavutti huomattavan suuren äänimäärän. Oletus siitä, että suuri osa äänestäjistä oli saanut tarpeekseen vanhoista naamoista ja halusi väriä eduskuntaan voi osittain pitää paikkansa.
Michels maalaa melko karun tulevaisuuden oligarkian johtamalle politiikalle: ”Ammattimainen johtajuus, ammattipoliitikot ovat demokratian lopun alku ja samalla vallankumouksellisen, maailmaa muuttavan politiikan alun loppu.” (Kyntäjä 1989, 123). Tarkoin kehitetty organisaatio turvaa vain johtajien vallankäyttöä yli valitsijoidensa. Karkeimpia esimerkkejä edustuksellisen demokratian harrastamisesta on Venäjä, jossa viimeisimmät vaalit olivat vapaat mutta tunnetusti epärehelliset. Presidenttiä tukeva puolue sai eniten valtion tukea ja erilaisilla vaalijärjestelyillä presidenttiä tukevat pääpuolueet saivatkin suuren vaalivoiton. Sittemmin Venäjän vaalit voittaneet puolueet jakoivat ja keskittivätkin vallan itselleen. Voikin miettiä, edustavatko ammattipoliitikot kansaa vai ylempiä johtajia? Epätoivoon ei kuitenkaan kannattane vaipua, sillä Venäjän on ivallisesti sanottu vasta opettelevan demokratian ja äänestämisen alkeita. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, kuka Euroopan Unionia vie jatkossa eteenpäin. Sen kansalaiset vai elitistinen, ammattimainen johto? Toivoa sopii, että vaikuttamassa ovat molemmat.
Mikä on sitten ollut vastareaktio vallan tiukempaan jakautumiseen? Kuten jo aiemmin mainitsin oligarkian alasajo on tällä hetkellä kuuma vaaliteema Yhdysvalloissa, mutta muitakin vaikuttamismuotoja on mielestäni havaittavissa. Neljättä kertaa järjestetty Maailman sosiaalifoorumi (WSF) keräsi Intiaan tammikuun puolessa välissä suuret joukot ihmisiä osoittamaan mieltään ja puhumaan kaikkia maailman kansalaisia koskettavista asioista. Suurena tavoitteena sosiaalifoorumilla on saattaa yhteen pienet, erilaisia intressejä ajavat liikkeet. Tavoitteena on tällöin verkostoutua ja yhdistää voimansa luodakseen parempi huominen. Internet ja muut epäviralliset väylät informaation levittämiseen pursuavat toinen toistaan kriittisempiä tekstejä nykymaailman menosta. Mielestäni onkin selvää ettei politiikka ole menettänyt yhtään kiinnostavuuttaan. Ihmisten vaikuttamisväylä on muuttunut ja arjen tavallisesta vaikuttamisesta eli äänestämisestä on tullut entistä harvinaisempaa. Mielenkiinto on sen sijaan suuntautunut epävirallisiin väyliin ja Internet on varmasti muuttanut vaikuttamis- ja keskustelumahdollisuuksia. Politiikkaa tehdään ja suunnitellaan entistä avoimemmin ja suuremmissa foorumeissa. Pienistä puroista kasvaa suuri joki, niin kuin sanotaan. Tällaiset suuret tapahtumat saavat eittämättä medioiden huomiota, joka on tarpeen minkä tahansa asian edistämiselle. Toisaalta ihmiset pyrkivät entistä enemmän vaikuttamaan maailman kulkuun omilla teoillaan ja käyttäytymisellään. Jopa syöminen on politisoitunut. Yhä useampi syrjii globaaleja yrityksiä ja syö vain kasvisravintoa. Toiminta ei ole kadonnut mihinkään. Se on tullut entistä paikallisemmaksi, samaan aikaan kun vaikuttajat ja poliitikot eristäytyvät.
Yksilön toimintavapaus ei edustuksellisessa demokratiassa ole täysin rajoitettua. Kaikilla on oikeus ja velvollisuus vaikuttaa asioihin. Vaikka joku henkilö valitaankin edustamaan tiettyä joukkoa ei se tarkoita sitä, että itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Edustuksellinen demokratia edellyttää sitä, että ihmiset äänestävät ja ottavat kantaa asioihin. Tarvitaan keskustelua niin päättäjien kuin kansalaistenkin kesken. Tony Halmeen kaltaiset kansanedustajat ovat esimerkkejä siitä ettei valta loppujen lopuksi ole tavallisen tallaajan saavuttamattomissa. Toisaalta äänensä kuultavaksi saaminen on nykyajan maailmassa entistä vaikeampaa. Kansainvälisistä ongelmista vaietaan yhdenmukaisesti, pienen ihmisen ääni ei monestikaan kuulu väkijoukossa. Siksi on täysin ymmärrettävää, että pienet ryhmittymät järjestäytyvät vaikuttaakseen. Toisaalta epäsuoravaikuttaminen on entistä yleisempää varsinkin kansainvälisessä mittakaavassa. Terroriteoilla haetaan kansainvälistä huomiota, kun muuten poliitikkojen huomiota ei saada. Kansainvälisen demokratian ja tiedottamisen toimivuutta voidaan pohtia, jos keskustelun avaukseksi tarvitaan monen sadan ihmisen kuoleman vaativa terroriteko.
On totta, että viralliset päätöskanavat ovat entistä harvemman joukon käsissä ja johtamia. Voi olla, että Michelsin kuvaama vallan keskittyminen pitää suurilta osin paikkansa vielä nykyisen demokratian aikana. Virallisiksi päättäjiksi pääseminen edellyttää pitkää uraa päivän poliittisella kentällä. Voi olla, että juuri sen takia osa ihmisistä hakee nopeampia väyliä päätöksiin vaikuttamiseksi. Toiminnasta on tullut yhä useammalle entistä suoraviivaisempaa ja ihmiset uskaltavat osoittaa mieltään myös kansainvälisiä asioita kohtaan. Toiminnan väylät ovat monet ja uskon, että kansalaiset eivät tule passivoitumaan tulevaisuudessa, vaan mitä nopeampia ja parempia tiedonvälitysvälineitä ihmisillä on sitä enemmän ihmiset osallistuvat ja ottavat kantaa. Hyviä edistysaskelia kansalaisten aktivointiin on Suomessakin otettu. Pääministeri ja monet muut ministerit ovat suostuneet avoimiin keskusteluihin Internetin välityksellä ja näin on avautunut entistä suorempia vaikuttamismahdollisuuksia päivän politiikkaan. Nähtäväksi jää, tuleeko tämä kehitys jatkumaan tulevaisuudessa. Olettaa sopii, että tällöin kansalaiset kokisivat vaikuttamisen entistä helpommaksi ja kansanedustajat edustaisivat kansaa eikä sen johtajia. Kiistely vallasta yksilön ja oligarkian välillä tulee jatkumaan.
Lähteet
Kyntäjä, Timo. 1989. Robert Michels. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1989. Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Helsinki: Oy Gaudeamus Ab. s.113-134.
John Kerryn vaalikampanjasta:
http://www.johnkerry.com/pressroom/clips/news_2004_0121c.html
Maailman sosiaalisesta foorumista:
http://www.kepa.fi/kampanjat/globaali_demokratia/wsf
Euroopan Unionin jäsenmaat ja lähes kaikissa muut läntisen maailman valtiot harjoittavat edustuksellista demokratiaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhä harvempi päättää entistä laajemman väkijoukon asioista. Kansallisella tasolla päätöksiä on tekemässä 200 ihmistä, mutta 15 Euroopan Unionin jäsenmaan asioista päättää reilun 600 joukko. On tietenkin silkka mahdottomuus, että kaikki kansalaiset saisivat äänensä kuulumaan asioista päätettäessä, mutta kiinnostavampaa onkin se mitä vaikutuksia tällaisella edustuksellisuudella on päätöksiin. Ketkä ovat ne toimijat, jotka politiikasta päättävät?
Teoksessa Puoluelaitos Robert Michels esittää perustavan syyn edustukselliselle demokratialle. ”Michels selittää harvainvallan synnyn välttämättömäksi silloin, kun yhteisön jäsenmäärä kasvaa niin suureksi, että demokraattinen päätöksenteko vaatii järjestäytymistä ja edustusjärjestelmää” (Kyntäjä 1989, 117). Näin ollen edustuksellisuus on välttämätöntä vähänkään suuremmalle yhteisölle tai organisaatiolle. Michels ei kuitenkaan näe edustuksellisuutta ongelmattomana. Edustuksellisuuteen liittyy aina taipumus oligarkiaan eli harvain valtaisuuteen. Oligarkialle on tyypillistä, että johtajat valikoituvat sukuperänsä tai poliittisen ryhmänsä perusteella suppeasta, itseään täydentävästä ryhmästä. Michels tutki kirjassaan sosialistista työväenliikettä, mutta hänen havaintonsa ovat pelottavan ajankohtaisia vielä tänä päivänäkin.
”Michels jakaa harvainvallan syntysyyt kolmeen ryhmään; teknis-hallinnollisiin, psykologisiin ja älyllisiin” (Kyntäjä 1989, 118). Teknis-hallinnolliset syntysyyt liittyvät juuri puolueiden kokoon ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Puolueiden on pakko järjestäytyä, jotta ne saavat mahdollisimman suuren kannattajajoukon. Suomessa puolueen perustamiseen tarvitaan 5000 henkilöä. Tällaisen joukon järjestäytyminen ja demokraattisuuden varmistuminen edellyttää edustusjärjestelyä. Samoin suoran keskustelun sijasta asioita ja päätöksiä on pakko valmistella etukäteen. ”Seurauksena on, että valta siirtyy joukoilta niiden edustajille ja edustajilta niille -- , jotka osallistuvat päätösten ennalta valmisteluun” (Kyntäjä 1989, 119). Edellä kuvattu vallan siirtyminen joukoilta pois on Suomessa jo esimerkiksi eduskunnan kohdalla suurilta osin tapahtunut. Lakiesitykset ja direktiivit käsitellään pienen, usein eriytyneen, joukon virkamiesryhmissä, joiden työskentelyn vaikuttamiseen tavallisella kaduntallaajalla ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Ei ole siis ihmekään, että politiikka koetaan eriytyneeksi, kun todelliset vaikuttamismahdollisuudet siirtyvät koko ajan kauemmas, suljettujen ovien taakse.
Toisaalta nykyaikainen poliittinen kamppailu edellyttää ”tehokkuutta, strategista ajattelua ja nopeita päätöksiä muuttuvissa tilanteissa. Nämä vaatimukset täyttää vain puolue, jolla on keskitetty ja kyvykäs johto” (Kyntäjä 1989, 119). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyaikaista politiikkaa ei enää harjoiteta harrastelijavoimin. Politiikasta tulee entistä ammattimaisemmin johdettua. Jäsenistön edustaminen jää taustalle, kun oligarkkinen johto päättää suurista linjavedoista. ”On muodostunut rakenne, jossa -- joukkojen osaksi jää vain totteleminen ja uusien johtajien rekrytointipohjan luominen” (Kyntäjä 1989, 120). Mitä vaihtoehtoja tavallisten kansalaisten toiminnalle on, kun vaihtoehtoja ei pääse viemään eteenpäin? Vielä pelottavampi on Kyntäjän (1989, 120) kuvaama tilanne: ”Johto täydentää itse itseään. – valituista on tullut valtiaita.” Johto asettuu itsepintaisesti huipulle eikä kelpuuta jatkajiksi kuin omat ehdokkaansa. Paraatiesimerkkinä on uutisissakin mainittu Amerikan Yhdysvaltojen huipulla istuva oligarkia, joka on joidenkin huhupuheiden mukaan ollut sama jo Georg W. Bushin isän ajoista saakka. Johto sanelee ehdot puolueelle ja jäsenille. Demokraattipuolueen ehdokas John Kerry onkin tarttunut tähän seikkaan ja hän on käyttänyt vanhoja oligarkian jäseniä poliittisena lyömäaseenaan. Kerryn iskulause onkin ollut esivaaleissa: ”We're coming. You're going. And don't let the door hit you on the way out!”
Michelsin kuvaamat psykologiset syyt liittyvät yksilö- ja toisaalta joukkopsykologiaan. Oligarkiaa edistäviä tekijöitä tällöin ovat mm. puhelahjat, älykkyys, sekä ihmisten tarve sitoutua ja tulla johdetuiksi. Kuilua kansalaisen ja edustajien välillä kasvattaa myös tehtävien vaatima taito eli kouluttautuminen. ”Oligarkian älylliset syntysyyt kytkeytyvätkin juuri johtajien kouliutumiseen ja pätevöitymiseen tehtävissään. -- johtajat saavuttavat johdettaviinsa nähden -- intellektuaalisen ylivallan” (Kyntäjä 1989, 121). Edellinen huomautus huomioon ottaen Tony Halmeen eduskuntaan pääsyä voidaan pitää suoranaisena ihmeenä. Kouluttautumaton entinen ammattinyrkkeilijä ja –painija saavutti huomattavan suuren äänimäärän. Oletus siitä, että suuri osa äänestäjistä oli saanut tarpeekseen vanhoista naamoista ja halusi väriä eduskuntaan voi osittain pitää paikkansa.
Michels maalaa melko karun tulevaisuuden oligarkian johtamalle politiikalle: ”Ammattimainen johtajuus, ammattipoliitikot ovat demokratian lopun alku ja samalla vallankumouksellisen, maailmaa muuttavan politiikan alun loppu.” (Kyntäjä 1989, 123). Tarkoin kehitetty organisaatio turvaa vain johtajien vallankäyttöä yli valitsijoidensa. Karkeimpia esimerkkejä edustuksellisen demokratian harrastamisesta on Venäjä, jossa viimeisimmät vaalit olivat vapaat mutta tunnetusti epärehelliset. Presidenttiä tukeva puolue sai eniten valtion tukea ja erilaisilla vaalijärjestelyillä presidenttiä tukevat pääpuolueet saivatkin suuren vaalivoiton. Sittemmin Venäjän vaalit voittaneet puolueet jakoivat ja keskittivätkin vallan itselleen. Voikin miettiä, edustavatko ammattipoliitikot kansaa vai ylempiä johtajia? Epätoivoon ei kuitenkaan kannattane vaipua, sillä Venäjän on ivallisesti sanottu vasta opettelevan demokratian ja äänestämisen alkeita. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, kuka Euroopan Unionia vie jatkossa eteenpäin. Sen kansalaiset vai elitistinen, ammattimainen johto? Toivoa sopii, että vaikuttamassa ovat molemmat.
Mikä on sitten ollut vastareaktio vallan tiukempaan jakautumiseen? Kuten jo aiemmin mainitsin oligarkian alasajo on tällä hetkellä kuuma vaaliteema Yhdysvalloissa, mutta muitakin vaikuttamismuotoja on mielestäni havaittavissa. Neljättä kertaa järjestetty Maailman sosiaalifoorumi (WSF) keräsi Intiaan tammikuun puolessa välissä suuret joukot ihmisiä osoittamaan mieltään ja puhumaan kaikkia maailman kansalaisia koskettavista asioista. Suurena tavoitteena sosiaalifoorumilla on saattaa yhteen pienet, erilaisia intressejä ajavat liikkeet. Tavoitteena on tällöin verkostoutua ja yhdistää voimansa luodakseen parempi huominen. Internet ja muut epäviralliset väylät informaation levittämiseen pursuavat toinen toistaan kriittisempiä tekstejä nykymaailman menosta. Mielestäni onkin selvää ettei politiikka ole menettänyt yhtään kiinnostavuuttaan. Ihmisten vaikuttamisväylä on muuttunut ja arjen tavallisesta vaikuttamisesta eli äänestämisestä on tullut entistä harvinaisempaa. Mielenkiinto on sen sijaan suuntautunut epävirallisiin väyliin ja Internet on varmasti muuttanut vaikuttamis- ja keskustelumahdollisuuksia. Politiikkaa tehdään ja suunnitellaan entistä avoimemmin ja suuremmissa foorumeissa. Pienistä puroista kasvaa suuri joki, niin kuin sanotaan. Tällaiset suuret tapahtumat saavat eittämättä medioiden huomiota, joka on tarpeen minkä tahansa asian edistämiselle. Toisaalta ihmiset pyrkivät entistä enemmän vaikuttamaan maailman kulkuun omilla teoillaan ja käyttäytymisellään. Jopa syöminen on politisoitunut. Yhä useampi syrjii globaaleja yrityksiä ja syö vain kasvisravintoa. Toiminta ei ole kadonnut mihinkään. Se on tullut entistä paikallisemmaksi, samaan aikaan kun vaikuttajat ja poliitikot eristäytyvät.
Yksilön toimintavapaus ei edustuksellisessa demokratiassa ole täysin rajoitettua. Kaikilla on oikeus ja velvollisuus vaikuttaa asioihin. Vaikka joku henkilö valitaankin edustamaan tiettyä joukkoa ei se tarkoita sitä, että itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Edustuksellinen demokratia edellyttää sitä, että ihmiset äänestävät ja ottavat kantaa asioihin. Tarvitaan keskustelua niin päättäjien kuin kansalaistenkin kesken. Tony Halmeen kaltaiset kansanedustajat ovat esimerkkejä siitä ettei valta loppujen lopuksi ole tavallisen tallaajan saavuttamattomissa. Toisaalta äänensä kuultavaksi saaminen on nykyajan maailmassa entistä vaikeampaa. Kansainvälisistä ongelmista vaietaan yhdenmukaisesti, pienen ihmisen ääni ei monestikaan kuulu väkijoukossa. Siksi on täysin ymmärrettävää, että pienet ryhmittymät järjestäytyvät vaikuttaakseen. Toisaalta epäsuoravaikuttaminen on entistä yleisempää varsinkin kansainvälisessä mittakaavassa. Terroriteoilla haetaan kansainvälistä huomiota, kun muuten poliitikkojen huomiota ei saada. Kansainvälisen demokratian ja tiedottamisen toimivuutta voidaan pohtia, jos keskustelun avaukseksi tarvitaan monen sadan ihmisen kuoleman vaativa terroriteko.
On totta, että viralliset päätöskanavat ovat entistä harvemman joukon käsissä ja johtamia. Voi olla, että Michelsin kuvaama vallan keskittyminen pitää suurilta osin paikkansa vielä nykyisen demokratian aikana. Virallisiksi päättäjiksi pääseminen edellyttää pitkää uraa päivän poliittisella kentällä. Voi olla, että juuri sen takia osa ihmisistä hakee nopeampia väyliä päätöksiin vaikuttamiseksi. Toiminnasta on tullut yhä useammalle entistä suoraviivaisempaa ja ihmiset uskaltavat osoittaa mieltään myös kansainvälisiä asioita kohtaan. Toiminnan väylät ovat monet ja uskon, että kansalaiset eivät tule passivoitumaan tulevaisuudessa, vaan mitä nopeampia ja parempia tiedonvälitysvälineitä ihmisillä on sitä enemmän ihmiset osallistuvat ja ottavat kantaa. Hyviä edistysaskelia kansalaisten aktivointiin on Suomessakin otettu. Pääministeri ja monet muut ministerit ovat suostuneet avoimiin keskusteluihin Internetin välityksellä ja näin on avautunut entistä suorempia vaikuttamismahdollisuuksia päivän politiikkaan. Nähtäväksi jää, tuleeko tämä kehitys jatkumaan tulevaisuudessa. Olettaa sopii, että tällöin kansalaiset kokisivat vaikuttamisen entistä helpommaksi ja kansanedustajat edustaisivat kansaa eikä sen johtajia. Kiistely vallasta yksilön ja oligarkian välillä tulee jatkumaan.
Lähteet
Kyntäjä, Timo. 1989. Robert Michels. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1989. Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Helsinki: Oy Gaudeamus Ab. s.113-134.
John Kerryn vaalikampanjasta:
http://www.johnkerry.com/pressroom/clips/news_2004_0121c.html
Maailman sosiaalisesta foorumista:
http://www.kepa.fi/kampanjat/globaali_demokratia/wsf
9.9.2008
Lähiöiden vastaisku
Viime eduskuntavaaleissa se sitten tapahtui. Syrjäytyneet ja ahdistuneet betonilähiöiden kasvatit ottivat vallan käsiinsä ja marssivat suurin joukoin vaaliuurnille. Hyvinkin oikeistopopulistinen ohjelma vetosi lähiöiden joukkoihin ja ehdottomaksi vaalikuninkaaksi nousi Tony Halme. Suuren kannatuksen saanut Halme voidaan yleistää ensimmäiseksi selväksi merkiksi lähiöiden selkeästä kannanotosta politiikkaan, mutta kuinka Perussuomalaisten puolue onnistui aktivoimaan kansan ja saavuttamaan suuren äänimäärän? Mikä herätti poliittisuuden lähiöissä?
Paljon on muuttunut siitä, kun ensimmäiset betonilähiöt nousivat Suomen luontoon. Suomi on aina nauttinut jälkijunassa tulijoiden eduista, kuten myös rakentamisessa. Muun Euroopan ja teollistumisen perässä Suomessakin havahduttiin asuntopulaan ja ahtauteen 1960- ja 1970-luvuilla (ks. Kuusi, 1968, 135). Ratkaisuksi otettiin tehokas lähiörakentaminen, joka mahdollisti nopean ja tehokkaan asuntopolitiikan. Ajatuksena lähiöt olivat nerokas keksintö, suuri joukko ihmisiä pystyvät asumaan samalla tiiviisti ja tilavasti, edellä mainittujen lisäksi kerrostalolähiöt olivat hyvin nopeasti rakennettavia ja suhteellisen edullinen asumismuoto verrattuna omakotitaloihin.
Urbaanistumisen ja asumismuodon muuttumisen lisäksi myös yhteiskunta on kokenut suuria muutoksia. Lähiörakentamisen kultakauden aikana alkoi myös Suomi entistä selkeämmin muovautua hyvinvointivaltioksi. Vasta 1990-luvun lama päätti 1960-luvulla voimakkaasti alkaneen ja entistä laajemmaksi ja kattavammaksi kehittyneen hyvinvointivaltion kasvun. Anthony Giddens (1995) ei varmastikaan ole kaukana todellisuudesta huomauttamalla hyvinvointivaltion saavuttaneen ”saturaatiopisteen”, joka kytkee yksilöt riippuvaisiksi valtiosta ja estävät omatoimisuutta (Giddens 1995, Pekosen, 1998, 122-123, mukaan).
Yhtä aika hyvinvointivaltiokehityksen kanssa myös työmarkkinat ovat kokeneet mullistuksen. Vielä 1950- ja 60-luvuilla pystyi luottamaan siihen, että työtä löytyi tekevälle. Luottavaisen tulevaisuuden tilalle on tullut epävarmuus tulevasta. Nykykäsitys työmarkkinoista onkin se, että nykyiset markkinat vaativat työntekijöiltä entistä enemmän. Kuvaava onkin Pekosen (1998, 8) luonnehdinta nykyisestä kehityksestä ja varjopuolista: ”[Y]hteiskunnan jakautuminen menestyjien ytimeen ja työttömien tai kilpailussa muuten häviölle jääneiden uusköyhien ja heikosti pärjäävien "periferiaan"”. Hoivaavan ja huoltavan yhteiskunnan suojaverkon lisäksi kansalaisilta vaaditaan laman myötä entistä enemmän kilpailukykyä ja tehokkuutta.
Myös perinteisen puoluepolitiikan on ollut pakko muuttua yhteiskuntakehityksen mukana. Myös Suomessa on ollut selkeästi nähtävissä perinteisten luokkarajojen ja -rakenteiden lähentyminen ja hälventyminen. Vielä 1900-luvun alussa puolueet edustivat yhteiskunnan selkeästi erikseen jakautuneita luokkia ja ryhmiä. 1960-luvulta alkaen puolueet ovat menettäneet selkeän kannattajamääritelmän lisäksi suurimman osan puolueidensa jäsenistä. Jäsenmäärät ovat pudonneet huippuluvuista ennätysmäisen alhaisiksi (Sundberg 1996, Pekosen, 1998, 69, mukaan). Jäsenmäärien ja luokkajaon muuttuessa puolueet ovatkin joutuneet matokuurille, jotta jäsenmäärät saataisiin nousuun ja kannatus entiselle tasolleen. Tuon muutoksen seurauksena puolueet ovat lähentyneet hyvin paljon toisiaan ja suurimmista puolueet ovat ”suuntautuneet kaikille” (Pekonen 1998, 63). Havainnollistava esimerkki puolueen uusiutumisesta on Keskusta puolue. Maatalouden hiipuessa ja maaseudun tyhjentyessä maalaisväestön suurimman äänenkäyttäjän oli pakko yleistää puolueohjelmaansa saadakseen kannattajia. Uusiutuminen on ainakin Keskustan osalta onnistunut, sillä se on säilyttänyt suosionsa yhteiskunnan myllerryksessä.
Viime aikoina onkin ollut paljon yleistä keskustelua siitä, mikä nykypuolueet erottaa toisistaan. Mielestäni on jotenkin kornia, että aina vaalien jälkeen luodaan uusi hallitus, mutta varsinkaan käytännön tasolla muutoksia ei juurikaan tunnu tapahtuvan. Entiset hallituspuolueet siirtyvät kiltisti oppositioon ja vastustavat entisiä hallituskumppaneitaan sydämensä kyllyydestä. Ei ole mikään ihme, että tavallisella kadun tallaajalla ei riitä mielenkiintoa politiikan seuraamiseen saati siihen osallistumiseen. Muutenkin puheet työttömyyden puolittamisesta tuntuvat vain karkoittavan äänestäjien mielenkiinnon. Samaan aikaan vanhojen valtapuolueiden uudistumisen kanssa kansalaisten äänestysprosentti tasaisen varmasti vähentynyt (Pekonen 1998, 70). Selvää on, että varsinkin vähemmän koulutettujen kansalaisten kohdalla puoluevastainen mieliala on varmasti kasvanut. Vähintäänkin osuva on Pekosen (1998, 83) huomautus lähiöiden suhtautuminen politiikkaan: ”Politiikasta ja puolueista ei -- haastatteluissa tullut vastaan montakaan positiivista luonnehdintaa.” Kun ihmiset kokevat ettei politiikka kosketa juurikaan heitä, tai siitä on pelkästään haittaa, ei voi ihmetellä heidän ratkaisua olla osallistumatta siihen. Kuvaavaa on myös kritiikki politiikan muuttumisesta: ”-- politiikasta on muodostunut oma erillinen elämänalueensa, jolla ei ole mitään tekemistä paikallisten konkreettisten ongelmien kanssa” (mt., 84).
Konkreettisia ongelmia lähiöissä riittää. Keskeisin ongelma, joka lähiöitä vaivaa on yleinen työttömyys, johon liittyy kerrannaisvaikutuksia (Pekonen 1998, 45). Työttömyys yleisellä tasolla aiheuttaa toimeentulo-ongelmien lisäksi myös sosiaalisia ongelmia. Lähiöihin liitetäänkin yleensä häiriökäyttäytymistä ja vastuuttomuutta (mt. 38, 58). Muita yleisiä huomioita ovat mm. rasismin lisääntyminen (mt. 51). Mielenkiintoinen seikka on myös se, että lähiöissä on ollut ja on käynnissä homogenisoituminen työväenluokkaiseksi asuinalueeksi (mt., 37). Sen lisäksi lähiöt segregoituvat ympäröivistä alueista erikseen (mt., 54). Näin ollen ei ole mikään ihme, että yleisesti varsinkin yksittäisiin lähiöihin liitetään huono maine (mt., 31).
Tähän hätään nousi viime eduskuntavaaleissa Perussuomalaisten puolue, joka vastasi kansan hätään kansan kielellä. ”Ajaako oma puolueesi enää asiaasi vai oletko pudonnut B- tai jopa C-ryhmään” on Perussuomalaisten lausahdus, joka varmasti puhuttelee tavallista kansalaista. Vielä Pekosen kirjan ilmestymisen aikaan ei Suomessa ollut yhtään oikeistolaista puoluetta, joka olisi menestynyt vaaleissa. Pekonen kuitenkin tiedostaa, että Suomessa on kasvupohjaa oikeiston suuremmallekin kannatukselle (Pekonen 1998, 167). Mielenkiintoista on mielestäni myös se, että vaadittiin selkeä julkkisehdokas oikeistolle, ennen kuin kannatusta todella kertyi. Hyvin tarkasti en aio Tony Halmetta eritellä ja pohtia vaalimenestyksen syitä, mutta huomattava yhteneväisyys hänen persoonallaan on lähiöiden ja niiden ongelmien kanssa. Halmeen ’ryysyistä menestyväksi ammattinyrkkeilijäksi’ –taru vetosi varmasti moniin äänestäjiin, mutta kyllä hän varmasti myös esimerkiksi selkeällä homo- ja ulkomaalaisuusvastaisilla puheillaan sai äänestäjiä puolelleen. Toisaalta on ollut paljon puhetta äänestäjien antamista ns. protestiäänistä, mutta suuren äänimäärän taustalla on varmasti muutakin kuin pelkkä protestoiminen. Halmeen menestyksen siivittämänä Perussuomalaisten riveistä pääsi yhteensä kolme henkilöä kansanedustajiksi. Aika näyttää, kuinka todellisia muutoksia he eduskunnassa saavat aikaan.
Tavallisen puoluepolitiikan lisäksi lähiöissä on herännyt myös Pekosen osittain pohtima väkivalta. Vielä vuonna 1995 ei ollut yhtään eri kansallisuuksien välistä konfliktia, mutta vuodesta 1997 lähtien väkivaltaisuuksia onkin sitten riittänyt (Pekonen 1998, 144-145). Väkivaltaisuuksien lisäksi myös selkeää järjestäytymistä on nähtävissä, esimerkiksi skinheadien omat Internetsivut (Blood and Honour) kertovat, että Suomessa enemmän tai vähemmän järjestettyä toimintaa olisi jo kymmenellä eri paikkakunnalla. Vaikka äärioikeisto ei Suomessa ainakaan vielä ole saanut yhtään ehdokasta läpi vaaleissa, Perussuomalaisten menestys ei varmasti ainakaan vähennä innostusta. Toisaalta virallinen vaikuttaminen voi monesta lyhyttukkaisesta tuntua liian hitaalta ja vaikealta. Halmeen nousu kansanedustajaksi hyvin suurella äänimäärällä antoi varmasti ajateltavaa myös perinteisille puolueille, vaikka suurta läpimurtoa oikeisto ei vieläkään saanut.
Kuten Pekonen (1998, 164) huomauttaa: ”Väkivalta eri muodoissaan on aina haaste demokratialle.” Mielestäni väkivaltaisuuksien ja rasismin arkipäiväistyminen ei kerro siitä, että asiat olisi hoidettu hyvin, saati lähiöiden ongelmiin olisi vastattu. Nyt, kun eduskuntaan on saatu lähiöiden oma kasvatti, jää nähtäväksi onko parannuksia luvassa. Mielestäni myös hallituspuolueiden tulisi katsoa kattavammin nykyistä tilannetta ja miettiä lääkkeitä parannukseen. Toisaalta on huomattava, ettei eduskunta määrää kuin yleisistä linjauksista. Käytännön tasolla vaikuttaminen on myös tärkeää ja sen tulisi lähteä ihmisistä itsestään ja kuntatason politiikasta. Monesti onkin helpointa mennä sieltä, missä aita on matalin.
Loppujen lopuksi kaikki on kiinni aina ihmisistä itsestään, lähiöiden asukkaista. Positiivisia kehittymissuuntiakin on nähtävissä. Itse en seuraa Helsingin seudun asuntopolitiikkaa kovinkaan tarkasti, mutta kotiseuduiltani Kajaanista löytyy hyvä esimerkki kansalaisaktiivisuudesta. Nakertaja-Hetteenmäen alue, vaikka ei olekaan betonilähiö, kärsii osittain samoista ongelmista kuin Helsingin lähiöt. Alueen kyläyhdistys (www.nakertaja.net) on omalla toiminnalla, sosiaalisena yrityksenä, työllistänyt monia nuoria ja maahanmuuttajia. Myös monen erilaisen toiminnan avulla se on puhaltanut tuulta moniin eri projekteihin ja saanut lähiseudun asukkaat aktiivisesti mukaan sekä käytännön toimintaan että päättämiseen osallistumiseen. Puoluepolitiikan tilalle on astunut väkivaltaisuuksien sijaan käytännön toiminta ja osallistuminen. Toimintamallin luulisi sopivan myös urbaaneihin betonilähiöihin, jos vain kiinnostuneita on riittävästi.
Lähteet
Blood and honour Suomi Finland. Viitattu 4.7.2004.
http://www.bhsuomifinland.com/
Kuusi, Pekka. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Nakertaja-Hetteenmäen kyläyhdistys ry. 2004. Viitattu 4.7.2004.
http://www.nakertaja.net/
Pekonen, Kyösti. 1998. Politiikka urbaanissa betonilähiössä. Jyväskylä: SoPhi.
Perussuomalaiset rp. 2003. Perussuomalaisten lähiajan tavoiteohjelma, Lappeenranta 2003. Viitattu 3.7.2004. http://www.perussuomalaiset.fi/Ohjelmat.html
Perussuomalaiset rp. 2004. Viitattu 4.7.2004 http://www.perussuomalaiset.fi/arkisto.html
Paljon on muuttunut siitä, kun ensimmäiset betonilähiöt nousivat Suomen luontoon. Suomi on aina nauttinut jälkijunassa tulijoiden eduista, kuten myös rakentamisessa. Muun Euroopan ja teollistumisen perässä Suomessakin havahduttiin asuntopulaan ja ahtauteen 1960- ja 1970-luvuilla (ks. Kuusi, 1968, 135). Ratkaisuksi otettiin tehokas lähiörakentaminen, joka mahdollisti nopean ja tehokkaan asuntopolitiikan. Ajatuksena lähiöt olivat nerokas keksintö, suuri joukko ihmisiä pystyvät asumaan samalla tiiviisti ja tilavasti, edellä mainittujen lisäksi kerrostalolähiöt olivat hyvin nopeasti rakennettavia ja suhteellisen edullinen asumismuoto verrattuna omakotitaloihin.
Urbaanistumisen ja asumismuodon muuttumisen lisäksi myös yhteiskunta on kokenut suuria muutoksia. Lähiörakentamisen kultakauden aikana alkoi myös Suomi entistä selkeämmin muovautua hyvinvointivaltioksi. Vasta 1990-luvun lama päätti 1960-luvulla voimakkaasti alkaneen ja entistä laajemmaksi ja kattavammaksi kehittyneen hyvinvointivaltion kasvun. Anthony Giddens (1995) ei varmastikaan ole kaukana todellisuudesta huomauttamalla hyvinvointivaltion saavuttaneen ”saturaatiopisteen”, joka kytkee yksilöt riippuvaisiksi valtiosta ja estävät omatoimisuutta (Giddens 1995, Pekosen, 1998, 122-123, mukaan).
Yhtä aika hyvinvointivaltiokehityksen kanssa myös työmarkkinat ovat kokeneet mullistuksen. Vielä 1950- ja 60-luvuilla pystyi luottamaan siihen, että työtä löytyi tekevälle. Luottavaisen tulevaisuuden tilalle on tullut epävarmuus tulevasta. Nykykäsitys työmarkkinoista onkin se, että nykyiset markkinat vaativat työntekijöiltä entistä enemmän. Kuvaava onkin Pekosen (1998, 8) luonnehdinta nykyisestä kehityksestä ja varjopuolista: ”[Y]hteiskunnan jakautuminen menestyjien ytimeen ja työttömien tai kilpailussa muuten häviölle jääneiden uusköyhien ja heikosti pärjäävien "periferiaan"”. Hoivaavan ja huoltavan yhteiskunnan suojaverkon lisäksi kansalaisilta vaaditaan laman myötä entistä enemmän kilpailukykyä ja tehokkuutta.
Myös perinteisen puoluepolitiikan on ollut pakko muuttua yhteiskuntakehityksen mukana. Myös Suomessa on ollut selkeästi nähtävissä perinteisten luokkarajojen ja -rakenteiden lähentyminen ja hälventyminen. Vielä 1900-luvun alussa puolueet edustivat yhteiskunnan selkeästi erikseen jakautuneita luokkia ja ryhmiä. 1960-luvulta alkaen puolueet ovat menettäneet selkeän kannattajamääritelmän lisäksi suurimman osan puolueidensa jäsenistä. Jäsenmäärät ovat pudonneet huippuluvuista ennätysmäisen alhaisiksi (Sundberg 1996, Pekosen, 1998, 69, mukaan). Jäsenmäärien ja luokkajaon muuttuessa puolueet ovatkin joutuneet matokuurille, jotta jäsenmäärät saataisiin nousuun ja kannatus entiselle tasolleen. Tuon muutoksen seurauksena puolueet ovat lähentyneet hyvin paljon toisiaan ja suurimmista puolueet ovat ”suuntautuneet kaikille” (Pekonen 1998, 63). Havainnollistava esimerkki puolueen uusiutumisesta on Keskusta puolue. Maatalouden hiipuessa ja maaseudun tyhjentyessä maalaisväestön suurimman äänenkäyttäjän oli pakko yleistää puolueohjelmaansa saadakseen kannattajia. Uusiutuminen on ainakin Keskustan osalta onnistunut, sillä se on säilyttänyt suosionsa yhteiskunnan myllerryksessä.
Viime aikoina onkin ollut paljon yleistä keskustelua siitä, mikä nykypuolueet erottaa toisistaan. Mielestäni on jotenkin kornia, että aina vaalien jälkeen luodaan uusi hallitus, mutta varsinkaan käytännön tasolla muutoksia ei juurikaan tunnu tapahtuvan. Entiset hallituspuolueet siirtyvät kiltisti oppositioon ja vastustavat entisiä hallituskumppaneitaan sydämensä kyllyydestä. Ei ole mikään ihme, että tavallisella kadun tallaajalla ei riitä mielenkiintoa politiikan seuraamiseen saati siihen osallistumiseen. Muutenkin puheet työttömyyden puolittamisesta tuntuvat vain karkoittavan äänestäjien mielenkiinnon. Samaan aikaan vanhojen valtapuolueiden uudistumisen kanssa kansalaisten äänestysprosentti tasaisen varmasti vähentynyt (Pekonen 1998, 70). Selvää on, että varsinkin vähemmän koulutettujen kansalaisten kohdalla puoluevastainen mieliala on varmasti kasvanut. Vähintäänkin osuva on Pekosen (1998, 83) huomautus lähiöiden suhtautuminen politiikkaan: ”Politiikasta ja puolueista ei -- haastatteluissa tullut vastaan montakaan positiivista luonnehdintaa.” Kun ihmiset kokevat ettei politiikka kosketa juurikaan heitä, tai siitä on pelkästään haittaa, ei voi ihmetellä heidän ratkaisua olla osallistumatta siihen. Kuvaavaa on myös kritiikki politiikan muuttumisesta: ”-- politiikasta on muodostunut oma erillinen elämänalueensa, jolla ei ole mitään tekemistä paikallisten konkreettisten ongelmien kanssa” (mt., 84).
Konkreettisia ongelmia lähiöissä riittää. Keskeisin ongelma, joka lähiöitä vaivaa on yleinen työttömyys, johon liittyy kerrannaisvaikutuksia (Pekonen 1998, 45). Työttömyys yleisellä tasolla aiheuttaa toimeentulo-ongelmien lisäksi myös sosiaalisia ongelmia. Lähiöihin liitetäänkin yleensä häiriökäyttäytymistä ja vastuuttomuutta (mt. 38, 58). Muita yleisiä huomioita ovat mm. rasismin lisääntyminen (mt. 51). Mielenkiintoinen seikka on myös se, että lähiöissä on ollut ja on käynnissä homogenisoituminen työväenluokkaiseksi asuinalueeksi (mt., 37). Sen lisäksi lähiöt segregoituvat ympäröivistä alueista erikseen (mt., 54). Näin ollen ei ole mikään ihme, että yleisesti varsinkin yksittäisiin lähiöihin liitetään huono maine (mt., 31).
Tähän hätään nousi viime eduskuntavaaleissa Perussuomalaisten puolue, joka vastasi kansan hätään kansan kielellä. ”Ajaako oma puolueesi enää asiaasi vai oletko pudonnut B- tai jopa C-ryhmään” on Perussuomalaisten lausahdus, joka varmasti puhuttelee tavallista kansalaista. Vielä Pekosen kirjan ilmestymisen aikaan ei Suomessa ollut yhtään oikeistolaista puoluetta, joka olisi menestynyt vaaleissa. Pekonen kuitenkin tiedostaa, että Suomessa on kasvupohjaa oikeiston suuremmallekin kannatukselle (Pekonen 1998, 167). Mielenkiintoista on mielestäni myös se, että vaadittiin selkeä julkkisehdokas oikeistolle, ennen kuin kannatusta todella kertyi. Hyvin tarkasti en aio Tony Halmetta eritellä ja pohtia vaalimenestyksen syitä, mutta huomattava yhteneväisyys hänen persoonallaan on lähiöiden ja niiden ongelmien kanssa. Halmeen ’ryysyistä menestyväksi ammattinyrkkeilijäksi’ –taru vetosi varmasti moniin äänestäjiin, mutta kyllä hän varmasti myös esimerkiksi selkeällä homo- ja ulkomaalaisuusvastaisilla puheillaan sai äänestäjiä puolelleen. Toisaalta on ollut paljon puhetta äänestäjien antamista ns. protestiäänistä, mutta suuren äänimäärän taustalla on varmasti muutakin kuin pelkkä protestoiminen. Halmeen menestyksen siivittämänä Perussuomalaisten riveistä pääsi yhteensä kolme henkilöä kansanedustajiksi. Aika näyttää, kuinka todellisia muutoksia he eduskunnassa saavat aikaan.
Tavallisen puoluepolitiikan lisäksi lähiöissä on herännyt myös Pekosen osittain pohtima väkivalta. Vielä vuonna 1995 ei ollut yhtään eri kansallisuuksien välistä konfliktia, mutta vuodesta 1997 lähtien väkivaltaisuuksia onkin sitten riittänyt (Pekonen 1998, 144-145). Väkivaltaisuuksien lisäksi myös selkeää järjestäytymistä on nähtävissä, esimerkiksi skinheadien omat Internetsivut (Blood and Honour) kertovat, että Suomessa enemmän tai vähemmän järjestettyä toimintaa olisi jo kymmenellä eri paikkakunnalla. Vaikka äärioikeisto ei Suomessa ainakaan vielä ole saanut yhtään ehdokasta läpi vaaleissa, Perussuomalaisten menestys ei varmasti ainakaan vähennä innostusta. Toisaalta virallinen vaikuttaminen voi monesta lyhyttukkaisesta tuntua liian hitaalta ja vaikealta. Halmeen nousu kansanedustajaksi hyvin suurella äänimäärällä antoi varmasti ajateltavaa myös perinteisille puolueille, vaikka suurta läpimurtoa oikeisto ei vieläkään saanut.
Kuten Pekonen (1998, 164) huomauttaa: ”Väkivalta eri muodoissaan on aina haaste demokratialle.” Mielestäni väkivaltaisuuksien ja rasismin arkipäiväistyminen ei kerro siitä, että asiat olisi hoidettu hyvin, saati lähiöiden ongelmiin olisi vastattu. Nyt, kun eduskuntaan on saatu lähiöiden oma kasvatti, jää nähtäväksi onko parannuksia luvassa. Mielestäni myös hallituspuolueiden tulisi katsoa kattavammin nykyistä tilannetta ja miettiä lääkkeitä parannukseen. Toisaalta on huomattava, ettei eduskunta määrää kuin yleisistä linjauksista. Käytännön tasolla vaikuttaminen on myös tärkeää ja sen tulisi lähteä ihmisistä itsestään ja kuntatason politiikasta. Monesti onkin helpointa mennä sieltä, missä aita on matalin.
Loppujen lopuksi kaikki on kiinni aina ihmisistä itsestään, lähiöiden asukkaista. Positiivisia kehittymissuuntiakin on nähtävissä. Itse en seuraa Helsingin seudun asuntopolitiikkaa kovinkaan tarkasti, mutta kotiseuduiltani Kajaanista löytyy hyvä esimerkki kansalaisaktiivisuudesta. Nakertaja-Hetteenmäen alue, vaikka ei olekaan betonilähiö, kärsii osittain samoista ongelmista kuin Helsingin lähiöt. Alueen kyläyhdistys (www.nakertaja.net) on omalla toiminnalla, sosiaalisena yrityksenä, työllistänyt monia nuoria ja maahanmuuttajia. Myös monen erilaisen toiminnan avulla se on puhaltanut tuulta moniin eri projekteihin ja saanut lähiseudun asukkaat aktiivisesti mukaan sekä käytännön toimintaan että päättämiseen osallistumiseen. Puoluepolitiikan tilalle on astunut väkivaltaisuuksien sijaan käytännön toiminta ja osallistuminen. Toimintamallin luulisi sopivan myös urbaaneihin betonilähiöihin, jos vain kiinnostuneita on riittävästi.
Lähteet
Blood and honour Suomi Finland. Viitattu 4.7.2004.
http://www.bhsuomifinland.com/
Kuusi, Pekka. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Nakertaja-Hetteenmäen kyläyhdistys ry. 2004. Viitattu 4.7.2004.
http://www.nakertaja.net/
Pekonen, Kyösti. 1998. Politiikka urbaanissa betonilähiössä. Jyväskylä: SoPhi.
Perussuomalaiset rp. 2003. Perussuomalaisten lähiajan tavoiteohjelma, Lappeenranta 2003. Viitattu 3.7.2004. http://www.perussuomalaiset.fi/Ohjelmat.html
Perussuomalaiset rp. 2004. Viitattu 4.7.2004 http://www.perussuomalaiset.fi/arkisto.html
8.9.2008
Suomi ja suomalaiset
Suomen nykyisen valtion alueella on ollut enemmän tai vähemmän pysyvää asutusta jo useamman tuhannen vuoden ajan. Suomalaiset ovat olleet osana maailmanpolitiikan pyörteitä, välillä Ruotsin sittemmin Venäjän vallan alaisena. Kansalle ominaisia piirteitä suomalaisissa on aina ollut vaikka vallanpitäjä onkin vaihdellut. Suomen kieli on säilyttänyt asemansa suurista muutospaineista huolimatta. Todellinen kansannousu tapahtui kuitenkin melko rauhassa ja huomaamattomasti.
Vielä 1800-luvulla suurin osa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä. Onkin yllättävää, miten helposti yläluokan käynnistämä kansallisuusaate levisi kansan syviin riveihin. Yläluokka koostui tuolloin täysin ruotsin- ja kaksikielisistä, pienestä vähemmistöstä. Ajatuksena taustalla olikin lujittaa säätyjen valtaa, koska yläluokalla ei ollut maaomaisuuteen perustuvaa valtaa (Alapuro & Stenius 1987, 14). J. V. Snellman julisti kansallista yhtenäisyyttä, joka edellytti suomenkielisen kulttuurin luomista (mt.). Aika oli todellakin otollinen ihmisten järjestäytymiselle ja suomalaisuuden synnylle.
1800-luvun lopulla alkoi uudet tuulet puhaltaa suomalaisten elämässä. Yhdistystoiminta ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoivat saada entistä enemmän kannatusta monilla eri aloilla. Kansalaisjärjestöjen organisoituminen oli alkuvaiheessa kaikkia väestönosia koskettava tapahtuma (Sulkunen 1987, 169). Vaikka alkusysäys ja ajatus kansalaisten aktivoimisesta kansalaistoimintaan tuli alun perin yläluokasta, itse organisoituminen tapahtui yhtä aikaa eri yhteiskuntaryhmillä. Mielenkiintoista yhteiskunnallisessa organisoitumisessa ja yhdistystoiminnassa on myös se, että alusta alkaen sekä miehet että naiset olivat aktiivisesti mukana – kehitys näkyy vielä tänäkin päivänä kohtalaisen tasa-arvoisena yhteiskuntana.
Ensimmäistä kertaa historian kuluessa suomalaiset alkoivat hakea yhteisyyttä toisistaan ja muodostaa erilaisia ja –tyyppisiä yhteenliittymiä. Rahvaan yhdistyksillä ja järjestöillä ei alun perin ollut juurikaan poliittisia tarkoitusperiä. Maaseudulla herätysliikkeet ja osuustoiminta loivat järjestäytymisen malleja (Sulkunen 1987, 170). Kaupunkilaisten järjestötoimintaan kuuluivat sen sijaan vapaapalokunnat ja rouvasväenyhdistykset (mt. 1987, 171). Ensimmäinen kaupunkilaisia ja maaseudun ihmisiä yhdistävä kansallinen liike oli kuitenkin raittiusliike. Huvittavaa raittiusliikkeessä ja monissa muissa yhdistyksissä on se, että itse liikkeen tarkoitus, kuten raittius, ei monestikaan ollut pääasiallisin motiivi liittyä yhdistyksiin. Järjestäytymisen taustalla olikin useimmiten juuri yhdistysten sosiaalinen puoli (Sulkunen & Alapuro 1987, 144). Yhdistysten kautta tavallinen kansa sai ensimmäistä kertaa kokea myös tasavertaisuuden, jolloin heräsi kiinnostus myös entistä enemmän poliittiseen vaikuttamiseen.
Joukkoliikkeen voima näkyi erityisen selvästi raittiusliikkeen järjestämässä juomalakossa. Lakkoon liittyneiden määrä ylitti reilusti silloisten nuoriso- ja työväenliikkeiden jäsenmäärät (mt. 1987, 147). Ensimmäistä kertaa oli havaittavissa myös poliittisen liikehdinnän muotoja, kuten mielenosoitusmarsseja, kokouksia ja adresseja (mt. 1987, 147). Olihan kyseessä lakko, kieltäytyminen jonkin tekemisestä. Raittiusliikkeen voima havaittiin myös silloisessa työväenliikkeessä, kuuluihan suurin osa jäsenistä raittiusliikkeeseen. Hyvin pian yhteistyö laajeni entisestään ja molemmat liikkeet esittivät yhteiset tavoitteet, jotka myötäilivät paljolti työväen ajamia parannuksia. Juomalakkoa haluttiin edistää yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja 8-tuntisella työpäivällä (mt. 1987, 148). Mielenkiintoista on mielestäni se, että äänioikeuden puuttumisella ja pitkillä työpäivillä nähtiin suora yhteys väkijuomien kulutukseen. Asiaa selittänee parhaiten juuri se, että molempien liikkeiden taustalla oli samat organisaattorit lietsomassa kansaa vaatimaan parempia poliittisia oikeuksia.
Ei tietenkään voida sanoa, että poliittisuus eli yleisten asioiden seuraaminen ja niihin vaikuttaminen olisi syntynyt juuri raittiusliikkeen ansiosta. Tiukan säätyjaon ansiosta politiikka oli säilynyt pienen yläluokan omana harrastustoimintana aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Vasta raittiusliike ja muu yhdistystoiminta toivat yleisen politiikkaan osallistumisen ja muut vaikuttamiskeinot, kuten mielenosoitukset tavallisen rahvaan pariin. Kuvaavaa on miten laajoin joukoin tavallinen kansa osallistui vuoden 1905 suurlakkoon. Liikehdinnän laajuuden taustalla ei kuitenkaan pelkästään ole työväen- tai raittiusliike, paremmin voitaisiin sanoa, että ensimmäisiä kertoja kansakunta ja Suomi alkoivat esiintyä yhtenäisenä joukkona. Miten kansakunta yhdistyi ja ryhtyi poliittiseen taistoon oikeuksiensa puolesta?
Suomessa ei vielä 1800-luvun alkupuolella oltu juurikaan pohdittu mahdollisuutta itsenäisyyteen saati omaan valtioon. Suomen asema oli kuitenkin monella tapaa erikoinen. Autonomian aikana Suomessa oli oma rahayksikkö, postilaitos ja virkakielenä toimi suomi. Sensuurin vähennettyä 1870-luvulla Suomessakin alkoi suurmiesten ja kansallisidentiteetin voimistuminen (Smeds 1987, 91). Patsaita ja muita symboleita rakennettiin niin suomalaisten, ruotsalaisten kuin venäläistenkin suurmiesten kunniaksi. Oman osansa kansalliseen herätykseen antavat tietenkin myös kansanrunous ja –musiikki. Kansallisuustunteen voimistuessa entisestään ei tarvittu kuin Venäjän aloittamat sortotoimet, jotta kansa marssi barrikadeille ja aloitti vastarinnan. Suomalaisten epäselvä kuva omasta asemastaan sai voimakkaan piristysruiskeen, kun sortotoimet Suomessa aloitettiin 1900-luvun vaihteessa. Voitaneen sanoa, että sortotoimet vahvistivat entisestään kansaa. Sortotoimia vastustettiin mm. keräämällä yli 500 000 nimeä sisältävä adressi.
Sortovuosien, työväen poliittisen järjestäytymisen ja suurlakon takia Suomeen tuli kertaheitolla periaatteiltaan Euroopan demokraattisin parlamentti (Alapuro & Stenius 1987, 40). Poliittinen järjestäytyminen saavutti huippunsa ja eduskunnan päätöksiä hidasti enää keisarin valta. Kun Venäjällä tapahtui vallankaappaus 1917 Suomen eduskunta sai vallan ja Suomi itsenäistyi. Itsenäisyydestä huolimatta Suomi ei ollut kansana mitenkään yhtenäinen, saati demokratia olisi toiminut Euroopan moderneimmassa parlamentissa. Itsenäisyyden alussa valtiolla ei ollut pakkovallan monopolia, joka on valtion perustava määre (mt. 1987, 48). Järjestystä ryhtyivät takaamaan sekä suojeluskunnat eli valkoiset että työväenkaartit eli punaiset, vaikka kumpikaan ryhmittymistä ei tiennyt mitä odottaa saati vaatia tulevaisuudelta. Hyvin pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen ryhmittymät ajautuivat sisällissotaan, joka loppujen lopuksi päättyi valkoisten eli suojaluskuntalaisten voittoon.
Jos kansalaisten yhteenliittymä ja poliittisuus oli voimakkaimmillaan 1900-luvun suurlakon ja sisällissodan aikaan, poliittinen kansalaisuus on vuosisadan aikana enimmäkseen kuoleutunut ja kuihtunut pois. Vuosisadan alussa Suomessa oli suhteellisesti maailman suurin sosialistinen puolue (mt. 1987, 40). Puolueiden jäsenyys ja kannatus vaihteli melko nousujohteisesti aina 1980-luvulle asti, jonka jälkeen kaikkien suurten puolueiden jäsenmäärät ovat kääntyneet laskuun (Pekonen). Jos vuosisadan alussa yhteisiin asioihin pyrittiin vaikuttamaan kollektiivisesti ja joukon voimalla, on nykyaikana tilanne täysin päinvastainen. Suurmielenosoitukset ja –lakot ovat uskomattoman harvinaisia nykypäivän Suomessa. Ainoat viimeaikaiset mielenosoitukset, jotka mieleeni muistuvat ovat opiskelijoiden vastikään järjestämä mielenosoitus opintotuesta ja mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan reilu vuosi sitten. Myös äänestysvilkkaus on pudonnut entisestään. Tilastokeskuksen tilastot kertovat, että esimerkiksi viime eduskunta vaaleissa noin kolmannes jätti käyttämättä äänioikeutensa. Myös muissa vaaleissa ns. nukkuvien puolue on kasvattanut jäsenmääräänsä hitaasti, mutta varmasti.
Yhdistyselämä ei sen sijaan ole menettänyt merkitystään suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhdistyselämä itsessään on jo hyvin suomalainen piirre. Sanonta kahdesta suomalaisesta, jotka tavatessaan perustavat yhdistyksen on hyvin osuva. Suomessa on tälläkin hetkellä yli 121 000 yhdistystä (Patentti- ja rekisterihallitus). Yhdistystoiminta onkin 1800-luvun vuosista saakka ollut hyvin vireää. Itsekin kuulun nopeasti laskettuna ainakin kuuteen eri yhdistykseen. Osuuskaupat ja –toiminta tahkoavat suuria voittoja ja asiakasomistajat juhlivat. Jos yhdistystoiminta alkoi raittiusliikkeestä ja levisi sitä kautta poliittiseen toimintaan, on toiminta palannut ainakin osittain takaisin juurilleen. Alkoholin vaaroista puhutaan nykyään entistä enemmän, kun alkoholikin on halvinta sitten Suomen itsenäistymisen. Yhdistystoiminnalla on kuitenkin hyvin suuri yhteiskunnallinen merkitys. On arvioitu, että 90 % yhdistyksistä harjoittaa enemmän tai vähemmän tärkeää yhteiskunnallista toimintaa (mt.).
1800-luvun ja 1900-luvun alun liikehdinnästä on kuitenkin selvästi nähtävissä niiden perintö nykypäivän yhteiskunnalle. Usko ja luottamus valtiovaltaa kohtaan on Suomessa tunnetusti korkea. Edistyksellinen demokratia on jättänyt jälkensä kansaan. Yhtälailla voidaan huomata, että Suomi on varmasti yksi maailman tasa-arvoisimpia maita. Harvassa naapurivaltiossa naisilla on yhtä voimakas edustus parlamenttityössä. Toisaalta voimakas työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue on jättänyt pysyvän jälkensä luodessaan hyvinvointivaltiota. Useimpiin muihin länsimaihin verrattuna Suomessa tuloerot ovat vielä nykyäänkin kohtalaisen pienet.
Lähteet
Alapuro, Risto & Stenius, Henrik. 1987. Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa Alapuro, Risto & Liikanen, Ilkka & Smeds, Kerstin & Stenius, Henrik (toim.). 1987. Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä.
Patentti- ja rekisterihallitus. Yhdistysrekisteri.
http://www.prh.fi/fi/yhdistysrekisteri.html
Pekonen, Kyösti. 2003. Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.). 2003. Suomen poliittinen järjestelmä.
http://www.valt.helsinki.fi/vol/spj/
Smeds, Kerstin. 1987. Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Sulkunen, Irma. 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto. 1987. Raittiusliike ja työväen järjestäytyminen. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Vielä 1800-luvulla suurin osa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä. Onkin yllättävää, miten helposti yläluokan käynnistämä kansallisuusaate levisi kansan syviin riveihin. Yläluokka koostui tuolloin täysin ruotsin- ja kaksikielisistä, pienestä vähemmistöstä. Ajatuksena taustalla olikin lujittaa säätyjen valtaa, koska yläluokalla ei ollut maaomaisuuteen perustuvaa valtaa (Alapuro & Stenius 1987, 14). J. V. Snellman julisti kansallista yhtenäisyyttä, joka edellytti suomenkielisen kulttuurin luomista (mt.). Aika oli todellakin otollinen ihmisten järjestäytymiselle ja suomalaisuuden synnylle.
1800-luvun lopulla alkoi uudet tuulet puhaltaa suomalaisten elämässä. Yhdistystoiminta ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoivat saada entistä enemmän kannatusta monilla eri aloilla. Kansalaisjärjestöjen organisoituminen oli alkuvaiheessa kaikkia väestönosia koskettava tapahtuma (Sulkunen 1987, 169). Vaikka alkusysäys ja ajatus kansalaisten aktivoimisesta kansalaistoimintaan tuli alun perin yläluokasta, itse organisoituminen tapahtui yhtä aikaa eri yhteiskuntaryhmillä. Mielenkiintoista yhteiskunnallisessa organisoitumisessa ja yhdistystoiminnassa on myös se, että alusta alkaen sekä miehet että naiset olivat aktiivisesti mukana – kehitys näkyy vielä tänäkin päivänä kohtalaisen tasa-arvoisena yhteiskuntana.
Ensimmäistä kertaa historian kuluessa suomalaiset alkoivat hakea yhteisyyttä toisistaan ja muodostaa erilaisia ja –tyyppisiä yhteenliittymiä. Rahvaan yhdistyksillä ja järjestöillä ei alun perin ollut juurikaan poliittisia tarkoitusperiä. Maaseudulla herätysliikkeet ja osuustoiminta loivat järjestäytymisen malleja (Sulkunen 1987, 170). Kaupunkilaisten järjestötoimintaan kuuluivat sen sijaan vapaapalokunnat ja rouvasväenyhdistykset (mt. 1987, 171). Ensimmäinen kaupunkilaisia ja maaseudun ihmisiä yhdistävä kansallinen liike oli kuitenkin raittiusliike. Huvittavaa raittiusliikkeessä ja monissa muissa yhdistyksissä on se, että itse liikkeen tarkoitus, kuten raittius, ei monestikaan ollut pääasiallisin motiivi liittyä yhdistyksiin. Järjestäytymisen taustalla olikin useimmiten juuri yhdistysten sosiaalinen puoli (Sulkunen & Alapuro 1987, 144). Yhdistysten kautta tavallinen kansa sai ensimmäistä kertaa kokea myös tasavertaisuuden, jolloin heräsi kiinnostus myös entistä enemmän poliittiseen vaikuttamiseen.
Joukkoliikkeen voima näkyi erityisen selvästi raittiusliikkeen järjestämässä juomalakossa. Lakkoon liittyneiden määrä ylitti reilusti silloisten nuoriso- ja työväenliikkeiden jäsenmäärät (mt. 1987, 147). Ensimmäistä kertaa oli havaittavissa myös poliittisen liikehdinnän muotoja, kuten mielenosoitusmarsseja, kokouksia ja adresseja (mt. 1987, 147). Olihan kyseessä lakko, kieltäytyminen jonkin tekemisestä. Raittiusliikkeen voima havaittiin myös silloisessa työväenliikkeessä, kuuluihan suurin osa jäsenistä raittiusliikkeeseen. Hyvin pian yhteistyö laajeni entisestään ja molemmat liikkeet esittivät yhteiset tavoitteet, jotka myötäilivät paljolti työväen ajamia parannuksia. Juomalakkoa haluttiin edistää yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja 8-tuntisella työpäivällä (mt. 1987, 148). Mielenkiintoista on mielestäni se, että äänioikeuden puuttumisella ja pitkillä työpäivillä nähtiin suora yhteys väkijuomien kulutukseen. Asiaa selittänee parhaiten juuri se, että molempien liikkeiden taustalla oli samat organisaattorit lietsomassa kansaa vaatimaan parempia poliittisia oikeuksia.
Ei tietenkään voida sanoa, että poliittisuus eli yleisten asioiden seuraaminen ja niihin vaikuttaminen olisi syntynyt juuri raittiusliikkeen ansiosta. Tiukan säätyjaon ansiosta politiikka oli säilynyt pienen yläluokan omana harrastustoimintana aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Vasta raittiusliike ja muu yhdistystoiminta toivat yleisen politiikkaan osallistumisen ja muut vaikuttamiskeinot, kuten mielenosoitukset tavallisen rahvaan pariin. Kuvaavaa on miten laajoin joukoin tavallinen kansa osallistui vuoden 1905 suurlakkoon. Liikehdinnän laajuuden taustalla ei kuitenkaan pelkästään ole työväen- tai raittiusliike, paremmin voitaisiin sanoa, että ensimmäisiä kertoja kansakunta ja Suomi alkoivat esiintyä yhtenäisenä joukkona. Miten kansakunta yhdistyi ja ryhtyi poliittiseen taistoon oikeuksiensa puolesta?
Suomessa ei vielä 1800-luvun alkupuolella oltu juurikaan pohdittu mahdollisuutta itsenäisyyteen saati omaan valtioon. Suomen asema oli kuitenkin monella tapaa erikoinen. Autonomian aikana Suomessa oli oma rahayksikkö, postilaitos ja virkakielenä toimi suomi. Sensuurin vähennettyä 1870-luvulla Suomessakin alkoi suurmiesten ja kansallisidentiteetin voimistuminen (Smeds 1987, 91). Patsaita ja muita symboleita rakennettiin niin suomalaisten, ruotsalaisten kuin venäläistenkin suurmiesten kunniaksi. Oman osansa kansalliseen herätykseen antavat tietenkin myös kansanrunous ja –musiikki. Kansallisuustunteen voimistuessa entisestään ei tarvittu kuin Venäjän aloittamat sortotoimet, jotta kansa marssi barrikadeille ja aloitti vastarinnan. Suomalaisten epäselvä kuva omasta asemastaan sai voimakkaan piristysruiskeen, kun sortotoimet Suomessa aloitettiin 1900-luvun vaihteessa. Voitaneen sanoa, että sortotoimet vahvistivat entisestään kansaa. Sortotoimia vastustettiin mm. keräämällä yli 500 000 nimeä sisältävä adressi.
Sortovuosien, työväen poliittisen järjestäytymisen ja suurlakon takia Suomeen tuli kertaheitolla periaatteiltaan Euroopan demokraattisin parlamentti (Alapuro & Stenius 1987, 40). Poliittinen järjestäytyminen saavutti huippunsa ja eduskunnan päätöksiä hidasti enää keisarin valta. Kun Venäjällä tapahtui vallankaappaus 1917 Suomen eduskunta sai vallan ja Suomi itsenäistyi. Itsenäisyydestä huolimatta Suomi ei ollut kansana mitenkään yhtenäinen, saati demokratia olisi toiminut Euroopan moderneimmassa parlamentissa. Itsenäisyyden alussa valtiolla ei ollut pakkovallan monopolia, joka on valtion perustava määre (mt. 1987, 48). Järjestystä ryhtyivät takaamaan sekä suojeluskunnat eli valkoiset että työväenkaartit eli punaiset, vaikka kumpikaan ryhmittymistä ei tiennyt mitä odottaa saati vaatia tulevaisuudelta. Hyvin pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen ryhmittymät ajautuivat sisällissotaan, joka loppujen lopuksi päättyi valkoisten eli suojaluskuntalaisten voittoon.
Jos kansalaisten yhteenliittymä ja poliittisuus oli voimakkaimmillaan 1900-luvun suurlakon ja sisällissodan aikaan, poliittinen kansalaisuus on vuosisadan aikana enimmäkseen kuoleutunut ja kuihtunut pois. Vuosisadan alussa Suomessa oli suhteellisesti maailman suurin sosialistinen puolue (mt. 1987, 40). Puolueiden jäsenyys ja kannatus vaihteli melko nousujohteisesti aina 1980-luvulle asti, jonka jälkeen kaikkien suurten puolueiden jäsenmäärät ovat kääntyneet laskuun (Pekonen). Jos vuosisadan alussa yhteisiin asioihin pyrittiin vaikuttamaan kollektiivisesti ja joukon voimalla, on nykyaikana tilanne täysin päinvastainen. Suurmielenosoitukset ja –lakot ovat uskomattoman harvinaisia nykypäivän Suomessa. Ainoat viimeaikaiset mielenosoitukset, jotka mieleeni muistuvat ovat opiskelijoiden vastikään järjestämä mielenosoitus opintotuesta ja mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan reilu vuosi sitten. Myös äänestysvilkkaus on pudonnut entisestään. Tilastokeskuksen tilastot kertovat, että esimerkiksi viime eduskunta vaaleissa noin kolmannes jätti käyttämättä äänioikeutensa. Myös muissa vaaleissa ns. nukkuvien puolue on kasvattanut jäsenmääräänsä hitaasti, mutta varmasti.
Yhdistyselämä ei sen sijaan ole menettänyt merkitystään suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhdistyselämä itsessään on jo hyvin suomalainen piirre. Sanonta kahdesta suomalaisesta, jotka tavatessaan perustavat yhdistyksen on hyvin osuva. Suomessa on tälläkin hetkellä yli 121 000 yhdistystä (Patentti- ja rekisterihallitus). Yhdistystoiminta onkin 1800-luvun vuosista saakka ollut hyvin vireää. Itsekin kuulun nopeasti laskettuna ainakin kuuteen eri yhdistykseen. Osuuskaupat ja –toiminta tahkoavat suuria voittoja ja asiakasomistajat juhlivat. Jos yhdistystoiminta alkoi raittiusliikkeestä ja levisi sitä kautta poliittiseen toimintaan, on toiminta palannut ainakin osittain takaisin juurilleen. Alkoholin vaaroista puhutaan nykyään entistä enemmän, kun alkoholikin on halvinta sitten Suomen itsenäistymisen. Yhdistystoiminnalla on kuitenkin hyvin suuri yhteiskunnallinen merkitys. On arvioitu, että 90 % yhdistyksistä harjoittaa enemmän tai vähemmän tärkeää yhteiskunnallista toimintaa (mt.).
1800-luvun ja 1900-luvun alun liikehdinnästä on kuitenkin selvästi nähtävissä niiden perintö nykypäivän yhteiskunnalle. Usko ja luottamus valtiovaltaa kohtaan on Suomessa tunnetusti korkea. Edistyksellinen demokratia on jättänyt jälkensä kansaan. Yhtälailla voidaan huomata, että Suomi on varmasti yksi maailman tasa-arvoisimpia maita. Harvassa naapurivaltiossa naisilla on yhtä voimakas edustus parlamenttityössä. Toisaalta voimakas työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue on jättänyt pysyvän jälkensä luodessaan hyvinvointivaltiota. Useimpiin muihin länsimaihin verrattuna Suomessa tuloerot ovat vielä nykyäänkin kohtalaisen pienet.
Lähteet
Alapuro, Risto & Stenius, Henrik. 1987. Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa Alapuro, Risto & Liikanen, Ilkka & Smeds, Kerstin & Stenius, Henrik (toim.). 1987. Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä.
Patentti- ja rekisterihallitus. Yhdistysrekisteri.
http://www.prh.fi/fi/yhdistysrekisteri.html
Pekonen, Kyösti. 2003. Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.). 2003. Suomen poliittinen järjestelmä.
http://www.valt.helsinki.fi/vol/spj/
Smeds, Kerstin. 1987. Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Sulkunen, Irma. 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto. 1987. Raittiusliike ja työväen järjestäytyminen. Teoksessa Kansa liikkeessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
