Asuntopolitiikka ja tulevaisuuden asuntoalueet

ALUKSI

Tässä tekstissä keskitytään tulevaisuuden tuomiin ongelmiin asuntopolitiikassa. Lähtökohtana on asuntopolitiikan yleinen olemus ja sen hieman sosiaalipolitiikasta poikkeava luonne. Asuntopolitiikkaan vaikuttaa voimakkaasti menneisyyden päätökset, mutta samalla myös tulevaisuuden haasteet. Työssä tarkastellaan myös asuinalueita ja niiden kehittämistä.

Tulevaisuuden tuomiin moniin muutospaineisiin keskitytään toisessa luvussa. Asunto-politiikka on muuttumassa asumispolitiikaksi, entistä yksilöllisemmäksi päätöksenteoksi parhaasta asumismuodosta. Toisaalta yhteisöllisyys ja yhteisöllinen asuminen ovat keskeisiä voimavaroja paikallisyhteisöjen luomiseksi ja yksilöiden elämän helpottamiseksi. Usko markkinoiden tehokkuuteen vaikuttaa myös asuntopoliittisiin päätöksiin. Edellä mainittujen lisäksi asuntopolitiikan toimijoina tulee tulevaisuudessa olemaan entistä useampi taho, valtiollisesta aina yhteisöjen kautta yksilöihin.

Sen jälkeen siirrytään tarkastelemaan asumista lähitulevaisuudessa. Keskeisin tarkastelun kohde on elämänkaaren mittaista asumista tukeva asuminen. Keskeisenä ongelmana on se, miten yhdistää yksilölliset toiveet ja samalla pyrkiä tasa-arvoisuuteen asumisessa? Asumispolitiikan pitkäkestoisuus luo oman haasteensa suunnitelmille, joiden pitäisi vastata myös tulevien jälkipolvien tarpeita.

1 ASUNTOPOLITIIKKA JA SEN LUONNE

Voidaan ajatella, että asuntopolitiikka on keskeinen osa sosiaalipolitiikkaa. Heikki Waris (1968, 293) määrittelee asuntopolitiikkaan ne toimenpiteet ja pyrkimykset, joilla pyritään turvaamaan kohtuullinen asuntotaso ja viihtyvyys perheille ja erilaisille yhteiskuntaryhmille. Määritelmä on siinä mielessä hyvä, koska tällöin toimijoiden kenttä jää mahdollisimman väljäksi ja laajaksi. Yleisesti puhuen asuntopolitiikan toimijoiksi mielletään ensisijassa valtio ja kunnat, joiden lisäksi erilaiset yhteisöt ja yksityiset henkilöt voidaan nähdä toimijoina. Yksityiset henkilöt ja yhdistykset toimivat etenkin asuntomarkkinoiden kautta.

Sosiaalipolitiikassa keskeistä on pyrkimys hyvinvoinnin lisäämiseen ja huono-osaisuuden poistamiseen. Ihmisten tarpeiden kannalta asuntopolitiikan rooli korostuu. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu mahdollisuus asumiseen. Varsinkin Suomessa on mahdotonta ajatella, että yksilö pystyisi selviytymään ympäri vuoden ilman mahdollisuutta asumiseen. Ulla Saarenheimo (1993, 5) määrittelee asuntopolitiikan perustehtäväksi hyvien asunolojen turvaamisen kaikille.

Suomen perustuslaissa on hieman käytännönläheisempi kuva asuntopolitiikasta. Perus-tuslaissa (Oikeusministeriö 2005b, 19§) asuminen on keskeinen osa jokaisella kuuluvaa oikeutta sosiaaliturvaan. Julkisen vallan tehtäväksi määritellään ”edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”(mt.). Selkeänä erona perustuslain ja edellä mainittujen määritelmien välillä on se, että perustuslaissa ei juurikaan puhuta asumisen laadusta tai laadukkuudesta, joka korostuu aiemmissa määritelmissä. Toisaalta laissa asunto-olojen kehittämisestä (Oikeusministeriö 2005a) määritellään tarkemmin asuntopolitiikan yleisiä tavoitteita ja kunnan tehtäviä. Olennaista asunto-olojen kehittämisessä on mielestäni juuri asunto-olojen kehittämistä koskevassa laissa (mt., 1§, 5§) mainittu huono-osaisten aseman parantaminen ja asunnottomuuden torjunta.

Asuinalueiden suunnittelun kannalta, johon tässä työssä keskitytään, keskeisimmät toi-mijat ovat valtio ja yksittäiset kunnat. Valtio osallistuu asuinalueiden suunnitteluun, tutkimukseen ja kehittämiseen välillisesti. Tärkein valtiollinen toimija asuntopolitiikan alueella on ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön hallintoon kuuluvat alueelliset ympäristökeskukset, ympäristölupavirastot, Suomen ympäristökeskus ja Valtion asuntorahasto (Ympäristöministeriö 2005). Lisäksi asuntopolitiikkaa ohjaavat valtion aset-tamat yleiset periaatteet ja voimassa oleva lainsäädäntö (Jokinen & Juhila 1994, 116). Kunnat sen sijaan vastaavat pitkälti käytännön toteutuksesta. Kunnilla on mahdollisuus ohjailla asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista kaavoituksen avulla (Jokinen & Juhila 1994, 116). Asuntopolitiikan toimijoihin ja niihin liittyviin muutospaineisiin palataan tarkemmin luvussa 2.

Kohtuullinen asuntotaso on varmasti saavutettu tämän päivän Suomessa, jos ajatellaan, että pohjoisissa kunnissa on pulaa asukkaista. Kuntien harjoittama tonttien hinnoittelu kuvaa mielestäni hyvin kuntien tilannetta tämän päivän Suomessa. Pohjoisissa kunnissa tontin voi saada pilkkahinnalla, jopa ilmaiseksi. Tällöin pelkästään asuntojen määrä ei kerro koko totuutta. Suomalainen aluepolitiikka on onnistunut säilyttämään hajautetun asutusrakenteen (Paasivirta 1991, Holstila 1993, 85-86 mukaan). Suomessa on veilä asutusta etelästä pohjoiseen, mutta miten kauan? Selkeitä suuntauksia tulevaisuudessa ovat ainakin haja-asutusalueiden väestön väheneminen ja asutuksen keskittyminen Helsingin ja pääkaupunkiseudun lisäksi kasvukeskuksiin, kuten Ouluun ja Kuopioon (Kosonen & Tervamäki 1989, Holstila mt., 86 mukaan). Asuminen siis keskittyy niille alueille, joilla jo on suhteellisen paljon asutusta, jolloin asuntojen suuri kysyntä voi aiheuttaa asuntopulaa ja jopa asunnottomuutta.

Asuntotason lisäksi asuntopolitiikan keskeisenä tarkastelun kohteena on asumistaso, joka on hyvin suhteellinen käsite. Asumistasoa mitattaessa siihen voidaan sisällyttää kaksi ulottuvuutta: varusteiden esiintyminen ja asumisen väljyys (Lankinen 1993, 29). Lankisen määritelmä on siinä mielessä huono, että siinä ei oteta huomioon ollenkaan asumisympäristöä. Asumisviihtyvyys on siinä mielessä subjektiivinen ja suhteellinen käsite, että vain yksilö voi antaa arvion omasta asumisviihtyvyydestään. Ympäristön poisjättäminen asumistason mittaamisesta on siinä mielessä ymmärrettävää, että ympäristöä tai sen estetiikkaa on mahdotonta arvioida. Asumisväljyyttä tai varusteiden esiin-tymistä sen sijaan voidaan tarkasti mitata tai tutkia kyselyillä.

Uusimman asukaskyselyn (Strandell 2005, 22) mukaan asumisväljyys on Suomessa keskimäärin 40,9 m2/henkilö, joka on kasvanut 2,8 m2 vuodesta 1998. Huomionarvoista asumisväljyydessä on mielestäni se, että yhden hengen taloudet ja yli 50-vuotiaat asuvat väljimmin (mt.). Ahtaimmin taasen asuvat nuoret, lapsiperheet sekä yli kolmen henkilön kotitaloudet (mt.). Mielenkiintoista on myös se, että korkeasti koulutetut asuvat väljemmin kuin perus- tai keskiasteen tutkinnon suorittaneet (mt.). Asumisväljyydessä näkyvät siis tuloerot, parempituloiset asuvat väljemmin kuin pienituloisemmat.

Vaikka sekä asunto- että sosiaalipolitiikassa huono-osaisten aseman suhteellinen parantaminen on olennainen osa käytäntöjä ja suunnitelmia, asuntopolitiikan luonne poikkeaa mielestäni olennaisesti sosiaalipolitiikasta. Sosiaalipolitiikassa tehtävät päätökset ja mahdolliset parannusehdotukset eivät ole niin sidottuja menneeseen aikaan, kuin asuntopolitiikan päätökset ovat. Esimerkiksi viime aikaisen eläkeremontin päätökset astuvat voimaan heti, jolloin vanha järjestelmä lakkaa olemasta. Asuntopolitiikassa päätökset ovat kauaskantoisia ja osin pitkälle myös menneisiin aikoihin sidottuja. Kokonaista asuinaluetta ei voida purkaa ja rakentaa uudelleen samanlaisella aikataululla, kuin muutokset kansalaisten eläkkeelle pääsemisessä voidaan toteuttaa.

Ongelmana on jo Heikki Wariksen (1968, 293) toteamus asuntopolitiikan luonteesta: ”Menneen ajan perintö painaa asuntopolitiikassa usein raskaampana, kuin sosiaalipolitiikan muilla lohkoilla, joilla muutoksia on nopeammin aikaansaatavissa.” Asuntopolitiikka on siis hitaasti etenevää, jolloin päätösten ja muutosten suunnittelu on oltava pitkäjänteistä. Wariksen (1968, 293) arvio kahdesta sukupolvesta, joihin menneet päätökset ylettyvät, on hyvin pitkä aika. Menneiden aikojen päätökset ovatkin erityisen hyvin nähtävissä vielä tämän päivän yhteiskunnassamme.

Tulevaisuutta koskevat päätökset tehdään aina tämän hetken näkökulmasta, lähitulevai-suuden tarpeisiin. Ulla Saarenheimon (1993, 5) mielestä yleinen taloudellinen tilannetta ja valtiontalouden tila ovat voimakkaasti sidoksissa asunto-olojen kehittämiseen ja asuntopolitiikkaan. Saarenheimon (mt., 5-6) antama esimerkki on kuvaava: 1990-luvun alussa pohdittiin miten vastata asuntojen jatkuvan kysynnän kasvuun, laman kourissa korostuu pahimpien kriisien ehkäiseminen ja lähitulevaisuus.

Vaikka aikajänne asuntopolitiikassa on pitkä, vaikutukset voivat toisaalta näkyä jo koh-talaisen lyhyellä aikavälillä. 1990-luvun syvä lama jätti jälkensä myös Suomen kaupun-keihin, etenkin Helsingissä on ollut havaittavissa segregaatio- eli eriytymisprosesseja (Kortteinen & Vaattovaara 2000, 258). Ulla Saarenheimon (1993, 5-6) kuvaama suun-nittelu, joka keskittyi lähinnä lähitulevaisuuteen ja laman yli selviämiseen, näyttäisi jossain määrin vaikuttaneen Helsingissä hyvin nopeasti. Matti Kortteisen ja Mari Vaat-tovaaran (mt.) mielestä Helsingin kehityksessä näkyy lama-aika: ”lamanaikaisen rakentamisen yksipuolisuus on 1990-luvun alussa luonut poikkeuksellisen yksipuolisia alueita.” Kortteisen ja Vaattovaaran tutkimus on suuntaa-antava, mutta hyvä esimerkki lyhyen aikavälin vaikutuksista asuntopolitiikassa.

2 TULEVAISUUDEN HAASTEET ASUNTOPOLITIIKALLE

Tulevaisuuden ennustaminen ja suunnittelu on aina haasteellinen tehtävä. Asuntopolitiikan saralla tulevaisuuden asuinolojen arvioiminen on erityisen haasteellista, koska päätökset ovat verrattain pitkäikäisiä. Ennustettavuus on kuitenkin ainakin osin vähentynyt. Antti Karisto (2000, 194) toteaa, että ”normaaliurien” katoaminen näkyy laajalti yhteis-kunnassa, politiikassa ja kulttuurissa. Pitkäkestoisen työttömyyden jatkuminen talous-kasvusta huolimatta, Neuvostoliiton yllättävä romahtaminen ja sopeutumisen tulo suun-nittelun tilalle ovat vaikuttavia esimerkkejä uuden ajan haasteista (mt.). Asuntopolitii-kan kohdalla sopeutuminen astui suunnittelun tilalle 1990-luvun syvän laman aikaan, mutta muutokset koettelevat asuntopolitiikkaa usealla osa-alueella, ei pelkästään suun-nittelussa.

Kun tarkastellaan asuntopolitiikkaan sisältyvää poliittista ulottuvuutta, muutospaineet ovat selkeästi havaittavissa. Aiemmassa luvussa asuntopolitiikan toimijoiksi esiteltiin hieman yksinkertaistaen valtio ja kunnat. Ennen itsestään selvänä pidetty valtion ohjaus- ja rahoitusvalta on asetettu kyseenalaiseksi (Laakso & Loikkanen 1997, 6). Seppo Laakso ja Heikki Loikkanen (mt.) esittävät, että tulevaisuudessa asuntomarkkinoiden ja asuntopolitiikan suuntaa ohjaavat entistä enemmän asumisen kysyntä ja markkinamekanismi. Voidaan siis ajatella, että yksittäiset henkilöt tulevat entistä laajemmin esittämään omat vaateensa asumisen tasosta ja laadusta.

Millainen yksittäisten ihmisten toimintalaajuus ja –valta tulevaisuudessa on? Tulevaisuus ei ainakaan vaikuta yhtään varmemmalta, koska sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa ja puhutaan entistä pirstoutuvammasta tai sirpaloituvasta elämänhallinnasta (esim. Karisto 2000; Castells 2001). Oman elämän pitkänajan suunnittelu on vaikeutunut, elämä on muuttunut episodimaiseksi (Bauman 1995, Kariston 2000, 201-202 mukaan). Yhteistä modernin ajan arkkityypeille on sitoutumattomuus, levottomuus ja lyhytjännitteisyys (mt.). Jos entistä joustavammassa maailmassa vaaditaan entistä joustavampia yksilöitä, tällöin myös asumisen tulisi olla mahdollisimman muunneltavissa ja tarvittaessa muutettavissa.

Entistä yksilöityvämmän maailman lisäksi yhteisöllisyyden uusi tuleminen on keskeisiä uusia sosiaalipolitiikan muutosvoimia. Siirtyminen on havaittavissa jo käytettävien käsitteiden tasolla. Hyvinvointivaltio –termistä on pyritty siirtymään hyvinvointiyhteiskuntaan. Hyvinvointivaltioon terminä liitetään yleisesti ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, voidaan ajatella, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tukemaan ja luomaan kaikille yhteistä hyvinvointia. Asumisessa yhteisöllisyyden uusi tuleminen voi näkyä esimerkiksi Anttosen (1989, 10,12) kuvaamalla tavalla, jolloin vanhukset muuttavat yhteen ja ostavat hoitopalvelunsa ja yhdistävät samalla voimansa selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä (Lähdesmäki 1997, 60 mukaan). Yhteisöjen rajana onkin mielestäni vain yksilöiden mielikuvituksen rajat, vanhusten yhteisöllinen asuminen on erinomainen esimerkki uudentyyppisestä ratkaisusta asumisen ongelmiin.

Muita tulevaisuuden keskeisiä muutospaineita Suomessa on varmasti suurten ikäluokki-en ikääntyminen ja heidän asumistarpeensa. Väestöerot alkavat näkyä selvästi vuoden 2010 jälkeen (Parjanne 2004, 13). Yli 64-vuotiaiden määrä kasvaa kaikilla alueilla, eniten kuitenkin pääkaupunkiseudulla (mt.). Alueellisista eroista huomionarvoista on kuitenkin eläkeikäisten osuus kasvaa lähelle 40 prosenttia eräissä maakunnissa, kuten Kainuussa ja Pohjois-Savossa (mt.). Yleisin poliittisessa keskustelussa nouseva teema vanhentuvaan väestöön koskee useimmiten huolto- tai elatussuhdetta ja sen huononemista. Asumisen järjestäminen on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle

Vanhusten ja ikääntyvien asuminen on mahdollista järjestää monella eri tavalla. Soili Lähdesmäki (1997) jakaa asumisvaihtoehdot tavanomaiseen, yhteis-, palvelu-, laitos- ja elinkaariasumiseen. Tavanomainen asuminen tarkoittaa aivan tavallista asumista, yhtei-söasuminen tarkoittaa asumista erilaisissa yhteisöissä, joita edellä jo hieman kuvasin. Yleisenä tavoitteena asumisen järjestämisessä on laitoshoidon vähentäminen ja avo-huollon lisääminen (mt., 58). Laajoilla palveluilla pyritään lisäämään ikääntyneiden mahdollisuuksia asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Omaishoidon laajentaminen on ehkä selkein esimerkki tukitoimista, joilla pyritään ehkäisemään laitoshoitoa ja jat-kamaan kotona asumista. Elinkaariasuminen on edellä mainituista asumismuodoista yhteisöllisen asumisen ohella tulevaisuuden kannalta mielenkiintoisin, johon palaan seuraavassa luvussa.

3 TULEVAISUUDEN ASUMINEN JA ASUINALUEET

Mitä ihmiset sitten haluavat tulevaisuudelta ja uusilta asuinalueilta? Yleisesti ottaen ihmisillä on hyvin selkeät mielipiteet siitä, miten he haluavat asua. Pientaloasuminen on tänä päivänä suuressa suosiossa, sillä jopa 80 prosenttia ihmisistä haluaisi asua pientaloissa (Salmela, 2005). Vuokra-asuminen tai omistusasuminen eivät kuitenkaan ole ainoat vaihtoehdot asumisessa. Osuustoiminnallinen asuminen(1), kuten asumisoikeusasuminen, ovat Suomen asuntomarkkinoilla selkeästi uusi asumisen muoto. Esteitä muiden asumismuotojen, kuin vuokra- tai omistusasumisen, yleistymisen tiellä on varmasti monia. Konkreettisin este on varmaan asumisoikeusasuntojen puuttuminen. Asumisoi-keusasuntojen osuus tulee jatkumaan vaatimattomana pitkään, sillä niiden määrä lisääntyy vain uustuotannon kautta (Laakso & Loikkanen 1997, 27). Toisaalta juuri vaihtoehtojen puutteellinen tietämys voi olla osasyy siihen, että ihmiset eivät miellä asumisoikeusasumista todelliseksi vaihtoehdoksi.

Arja Jokinen ja Kirsi Juhila (1994, 120) tekevät mielenkiintoisen huomion suomalaises-ta asumisesta, jossa on alati jatkuva pyrkimys kohti parempaa, suurempaa ja laadukkaampaa omistusasuntoa. Lisäksi asuntomarkkinoilla on selkeä hierarkia asumismuotojen välillä; vuokra-asuminen on väliaikaista, josta tavoitellaan kohti pysyvämpää omistusasuntoa (mt.). Voisi olettaa, että työmarkkinoiden ja elämän suunnittelemisen vaikeutuessa, asumisoikeusasumisen voisi olettaa kasvattavan suosiotaan, kun otetaan huomioon edellisessä luvussa mainitsemani pirstoutuva elämänhallinta. Asumisoikeusasuminen tarjoaa osuudella oikeuden asumiseen, jonka asumisturva on verrattavissa omistusasuntoon (Laurinkari 2004, 97). Asumisen turvaamisen lisäksi asunnon vaihtaminen tarvittaessa olisi helppoa vaikka eri paikkakunnalle (mt. 97-98). Epävarmassa tulevaisuudessa asumisen jatkuvuus suunnitelmallisuuden on yksilöille varmasti tärkeää. Toisaalta väliaikaiseksi koettu vuokra-asuminen voi hyvinkin soveltua tulevaisuuden suurten ja nopeiden muutosten riepottelemille yksilöille, jotka eivät koe tarvitsevansa varmuutta asumiseen.

Näkemyksiä asuinalueiden muodosta tulevaisuudessa on myös ehdotettu. Yksi mielen-kiintoinen suunnitelma tulevaisuuden asumisalueeksi on ns. ”elämänkaarikortteli” (Päi-vänen, Saarikoski & Virrankoski 2004). Elämänkaarikorttelissa keskeisenä ajatuksena yhdistyy elämänkaaren mittainen asuminen tietyllä konkreettisella alueella, tässä tapauksessa tietyssä korttelissa. Keskeinen ajatus on, että yksilö pystyisi asumaan tutulla asuinalueella mahdollisimman kauan. Tutkijat ehdottavat korttelirajauksen selventämistä tämän päivän kaavoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa, koska asumiseen sisältyy muutakin kuin vain asunto, lähiympäristö on hyvin tärkeä yhteisöllisyyden kehittymiselle (mt., 14). Elämänkaaren kestävän asumisen mahdollistamiseksi tiivistelmässä (mt.) ehdotetaan monipuolista asuntokantaa, esteettömyyttä, muunneltavuutta tiloissa ja rakennuksissa sekä toimintojen monipuolisuutta. Lisäksi yksilöllinen asuminen ja asukaslähtöinen asuinalueiden suunnittelu ovat keskeisiä näkökulmia (mt.).

Päiväsen ym. (2004) ehdotus elämänkaaren kestävästä korttelista hivelee tietyllä tavalla myös minun ajatuksiani. Elämänkaariasumisessa ja –korttelissa yhdistyy vastaus moniin erilaisiin paineisiin, joita asumista kohtaan nousee aiemmin. Suurten ikäluokkien vanheneminen, yhteisöllisyyden luominen, yksilölliset mieltymykset ja tarvittaessa lyhytjännitteisyys asumisessa yhdistyvät mielenkiintoisesti elämänkaariasumisessa ja tarkemmin rajattuna elämänkaarikorttelissa. Lisäksi asuminen olisi ekologisesti kestävää, koska ihmiset pystyvät asumaan mahdollisimman tutulla asuinalueella. Etenkin iäkkäiden asukkaiden kohdalla mahdollisuus pitkäkestoiseen asumiseen on etusijalla, kun otetaan huomioon, miten raskasta muuttaminen uudelle asuinalueelle aina on, oli muuttaja nuori tai vanha.

Elämänkaariasuminen on mielestäni ennen kaikkea ajattelumalli, jossa asumista ajatel-laan entistä pitkäkestoisemmin ja samalla monimuotoisemmin. Asuntojen ja tilojen muunneltavuus mahdollistavat asumisen pitkällä aikavälillä, joka elämänkaariasumises-sa on keskeistä. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu syntyy, kun ajatellaan, että asumi-sen tulisi olla kestävää ja kauaskantoista. Yksilöt, jotka asuvat elämänkaarensa samassa asunnossa, kuvataan kuitenkin entistä lyhytjännitteisimmiksi epävarmassa tulevaisuu-dessa (esim. Bauman 1995). Tällöin tullaan samojen peruskysymysten äärelle, joita si-vusin jo asuntopolitiikkaa ja sen luonnetta käsitellessäni. Eli kuinka on mahdollista suunnitella kestävää ja toimivaa asumista tulevaisuuden tarpeisiin? Toisaalta myös tulevaisuuden yksilöitä koskevat kuvailut voidaan kyseenalaistaa, minun ainakin on vaikea kuvitella yksilöä, joka elää kirjaimellisesti hetkessä kiinni ja toteuttaa itseään vain kuluttaessaan. Voisi olettaa, että edes asuminen olisi jotenkin pysyvämpää ihmisten elämässä.

Elämänkaarikortteleita ei ole tietoisesti rakennettu vielä minnekään, Suomessa on kui-tenkin tiettyjä kortteleita, joissa on selkeitä piirteitä elämänkaarta tukevasta asumisesta (Päivänen ym. 2004, 36). Elämänkaariasumisen ajattelumallin avulla voidaan kehittää ja parantaa Suomessa jo olevia asuinalueita, eikä kehittäminen ole ainakaan liian aikaista. Suomessa on eri määritelmistä riippuen 1960-1980 luvuilta ja vanhempiakin lähiöitä 300-400, asuntoja on puoli miljoonaa ja asukkaita 0,8-1,3 miljoonaa (Kivistö 1993, 97). Keskeisimpiä ongelmia jo olemassa olevissa lähiöissä ovat korjaustarve, laatu- ja palvelutason puutteet, asuntokannan yksipuolisuus, segregaatio ja sijainti (mt.).

Olemassa olevien lähiöiden täysimittainen purkaminen olisi suoranaista rahan haaskaus-ta, sillä lähiöihin on sidottu hyvin paljon rahaa, jonka lisäksi noin miljoonan ihmisen uudisasuttaminen on ymmärrettävästi kallista. Kivistön (mt., 107) esittämät ongelmat lähiöiden uudisrakentamisen tiellä pätevät varmasti vielä tänään: rahoituksen järjestäminen, tutkimustiedon ja asukasystävällisyyden puute. Toimivat suunnitelmat ja mallit ovat tänä päivänä kullanarvoisia, jotta vanhoihin lähiöihin saataisiin puhallettua uutta elämää. Joissain kaupungeissa2 jo alkanutta selkeää eriarvoistumista tulisi pyrkiä edes hidastamaan lähiöiden kehittämisen avulla. Päiväsen, Saarikosken ja Virrankosken (2004, 50-58) tutkimuksessa nostetaan kehittämisen arvoisia huomioita jo toimivista lähiöistä ja esitetään selkeitä teesejä asumisen kehittämiseksi. Vastaavanlaisia suunnitelmia kaivattaisiin varmasti enemmänkin.

Pelisäännöt tulisikin luoda kaikille toimijoille selviksi. Asuinalueiden vaiheittainen ke-hittäminen on lähiöiden osalta varmasti toimivin vaihtoehto. Tämä kuitenkin vaati varsinkin alueella jo asuvien mielipiteen huomioimista. Päivänen ym. (2004, 58) korosta-vatkin ”pelisääntöjen tekemistä kaikille asukkaille selväksi alusta alkaen, jotta täyden-nysrakentaminen ei kilpistyisi NIMBY-ilmiöön (3). Käytännön tasolla tällöin vaaditaan entistä laajempaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Voi hyvin kuvitella kuinka paljon vastustusta herättää ikään kuin ylhäältä annetut päätökset, joiden sisältöön vaikuttamisen kansalaiset kokevat vaikeaksi tai mahdottomaksi. Suurten rakennusprojektien valituskierteet eri oikeusasteissa on hyvä esimerkki vastustuksesta, joka on herännyt kansalaisten keskuudessa.

LOPUKSI

Tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa. Etenkin asuntopolitiikassa tulisi suunnittelun olla mahdollisimman hyvin perusteltua ja tutkittua, jotta pitkäkestoiset ratkaisut onnistuisivat tyydyttämään myös tulevien sukupolvien tarpeet. Tässä kirjoituksessa selkeäksi ratkaisuehdotukseksi tulevaisuudessa nousi elämänkaaren mittainen asuminen. Elämänkaariasuminen on siinä mielessä käytännöllinen ajattelumalli, että se sitä voi hyödyntää jo olemassa olevien asuntoalueiden suunnittelussa, kuin myös uudisrakentamisessa.

Mielenkiintoista asumisen suunnittelun kannalta on mielestäni tietynlainen yksioikoi-suus asumisessa, varsinkin kun kartoitetaan asumisviihtyvyyttä, mieltymyksiä ja tulevaisuutta. Suurella enemmistöllä tuntuu vaihtoehtona olevan vain ja ainoastaan omis-tusasuminen. Voi olla, että esimerkiksi Asukasbarometri 2004 –tutkimuksessa asumis-muotoja ei ole eritelty kovin laajasti, sillä asumisoikeusasuminen jäi tutkimuksessa lapsipuolen asemaan. Kyselyn perusteella ihmiset asuvat mielellään omistusasunnossa, vuokra-asuminen koetaan väliaikaiseksi pahaksi. Asumisoikeus tai osuustoiminnallinen asuminen sen sijaan ei noussut kyselyssä ollenkaan esille, joka hieman hämmästytti minua.

Mielestäni asumismuodoissa on monentyyppisiä vaihtoehtoja hyödyntämättä. Entistä yksilöllisemmät, mutta samalla yhteisöllisemmät yksilöt ovat jo osin hyödyntäneet yhteistyön mahdollisuutta ja perustaneet uudentyyppisiä asumismuotoja. Yhteisöllisyyttä tukevia rakenteita on rakennettu jo vuosikymmeniä, mutta lopulta vaaditaan myös ihmi-siä osallistumaan ja toimimaan. Ilman yksilöiden mielipidettä luodut rakennusprojektit ovat kohdanneet voimakasta vastusta, jolloin yksilöiden huomioonottaminen korostuu entisestään. Tulevaisuus näyttää, miten monimuotoiseksi ja samalla yksilölliseksi asuminen voi Suomessa kehittyä.

VIITTEET

(1) asunto-osuustoiminnasta ja osuustoiminnallisen asumisen historiasta: katso esimerkiksi Laurinkari, 2004, 96; Craig, 1993.
(2) Esimerkiksi Helsingin kehitys on kääntynyt entistä eriarvoisempaan suuntaan, ks. Kortteinen & Vaattovaara 2000.
(3) NIMBY –ilmiö eli ”not in my backyard”, joka tarkoittaa käännettynä: ei minun takapi-halleni. Nimby -ilmiö voidaan ymmärtää myös muutosvastarinnaksi.


LÄHTEET

Anttonen, A. 1989. Tarina Tuulenkylästä. Raportti asuinyhteisön synnystä ja arjesta. Asuntohallitus, tutkimus- ja suunnitteluosasto. Asuntotutkimuksia 3/1989. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Bauman, Z. 1995. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford: Black-well.

Castells, M. 2001. The Rise of The Network Society. Second Edition. Oxford: Black-well.

Craig, D. 1993. The Nature of Co-operation. Montréal: Black Rose Books.

Holstila, E. 1993. Kaupunkirakenne ja sen tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaih-toehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 80-96.

Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Asuminen. Teoksessa Koivula, U-M., Lehtimäki, H., Aukee, R., Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Monimuotoinen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY, 110-129.

Karisto, A. 2000. Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Palmenia, 192-218.

Kivistö, T. 1993. Lähiöiden tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväsky-lä: Asuntohallitus, 97-107.

Kortteinen, M. & Vaattovaara, M. 2000. Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on käänty-nyt. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Pal-menia, 243-262.

Kosonen, M. & Tervamäki, E. 1989. Kommunikointiyhteiskunnan aluejärjestelmä, Kuopion asema kansainvälistyvässä Suomessa. Helsingin yliopiston maantieteen laitok-sen julkaisuja B 34.

Laakso, S. & Loikkanen, H. 1997. Asuntomarkkinat ja asumisen taloudellinen ohjaus. VATT¬-keskustelualoitteita 140:1997. Viitattu 26.2.2005. http://www.vatt.fi/julkaisut/k/k140.pdf

Lankinen, M. 1993. Alueelliset asuntomarkkinat 1990-luvulla. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 24-33.

Laurinkari, J. 2004. Osuustoiminta. Utopiasta kansainvälisen yrittämisen muodoksi. Kuopio: Suomen Graafiset Palvelut Oy.

Lähdesmäki, S. 1997. Ikääntyvien asuminen ja asumisviihtyvyys. Kuopion yliopisto. Sosiaalitieteellinen tiedekunta. Pro gradu –tutkielma.

Oikeusministeriö. 2005a. Laki asunto-olojen kehittämisestä. 29.11.1985/919. FINLEX. Edita Publishing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1985/19850919

Oikeusministeriö. 2005b. Suomen perustuslaki. 11.6.1999/731. FINLEX. Edita Publish-ing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731

Paasivirta, A. 1991. Suomen alueellinen uudistusstrategia. Aluepoliittisen selvitysmie-hen ehdotus aluepolitiikan uudistamiseksi. Sisäasiainministeriö, Kunta- ja aluekehitys-osasto, moniste 18.

Parjanne, M-L. 2004. Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautumi-nen eri hallinnonaloilla. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 3.3.2005. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2004/10/hu1096978871837/passthru.pdf

Päivänen, J., Saarikoski, P. & Virrankoski, L. 2004. Elämänkaarikortteli: kohti sosi-aalisesti kestävää asumista ja kaupunkielämää. Helsinki: Ympäristöministeriö; Edita publishing. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=92635&lan=FI

Salmela, M. Asuinalueella koettu turvattomuus lisää lapsiperheiden muuttohaluja. Helsingin Sanomat 23.2.2005, C1.

Saarenheimo, U. 1993. Esipuhe. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. (toim.). Asumi-sen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohalli-tus, 5-6.

Strandell, A. 2005. Asukasbarometri 2004. Asukaskysely suomalaisista asuinympäris-töistä. Helsinki: Ympäristöministeriö. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=120388&lan=FI

Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.

Ympäristöministeriö. 2005. Tehtävät ja tavoitteet. Viitattu 24.2.2005. http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=490&lan=fi

Tutkimussuunnitelma yhteispalvelupisteen taloudellisesta arvioinnista

Johdanto

Tässä suunnitelmassa perehdytään yhteistoimintapisteeseen ja pohditaan, kuinka sen toimintaa voitaisiin tutkia taloudellisesta näkökulmasta. Luennoilla tehtävän pituudeksi määriteltiin 3-5 sivua, mutta mielestäni kohtuullisen suunnitelman esittämiseksi itse tarvitsin hieman enemmän tilaa.

Suunnitelmassa on pyritty käsittelemään asioita melko teoreettisella tasolla, eikä kaik-kein pienimpiin yksityiskohtiin ole pureuduttu. Yhteistoimintapiste on minulle itselle melko vieras toimintamuoto, joten tutkimuksen alussa ja taustoissa avaan hieman toi-mintamuodon yleistä periaatetta. Tutkimuksen toteuttamista koskevassa kappaleessa pureudutaan hieman tarkemmin yksityiskohtiin, joka on mielestäni aiheellista, jotta tut-kimuksen yleinen lähestymistapa tarkentuu. Lopuksi pohditaan hyvin yleisesti tutki-muksen käyttömahdollisuuksia ja aikataulua.

1. Tutkimuksen tausta

Tutkimuksen aiheena on yhteispalvelupisteen toiminnan taloudellinen arviointi. Yhteis-palvelupisteellä tarkoitetaan tässä kunnan ja muiden viranomaisten yhteistä toimipistet-tä, jossa tarjotaan erilaisia sosiaali- ja/tai terveyspalveluja asiakkaille. Yhteispalvelupis-teessä voi työskennellä esimerkiksi työvoimaneuvoja, sosiaalityöntekijä, Kansaneläke-laitoksen työntekijä ja terveydenhoitaja. Yhteispalvelupisteen henkilökunnan kokoon-pano voi vaihdella kunnittain ja toimipisteittäin. Tässä tutkimuksessa keskitytään tutki-maan yhteistoimipistettä, jossa työskentelisivät edellä mainitut työntekijät ja jonka kes-keisenä kohderyhmänä on pitkäaikaistyöttömät.

Aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että yhteispalvelupisteitä ja –kokeiluja on Suo-messa ollut reilun vuosikymmenen verran ja on edelleen meneillään, esimerkiksi Kuopiossa on tällä hetkellä meneillään yhteispalvelu -kokeilu. Lisäksi kuntatalouden kriisiytyessä kunnat pyrkivät entistä enemmän tehostamaan toimintojaan. Medioissa on esitetty mm. kaupunki- ja kuntaseutujen entistä laajempaa yhteistyötä, jolloin esim. palvelujen organisointi keskittyisi (Soininvaara 2005). Lisäksi työmarkkinatuen siirtäminen osittain tai kokonaan kuntien vastuulle lähentää entisestään kunnan sosiaalitoimea ja työvoimatoimistoja.

Yhteispalvelua ja -toimipisteitä on tutkittu jonkin verran. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta aiheesta löytyy jonkin verran tutkimuskirjallisuutta ja –artikkeleita, mutta puutteena on se, että selkeä yhteispalvelupisteiden taloudellinen arviointi puuttuu. Aiheesta on kirjoitettu mm. opas yhteispalvelupisteen perustamiseen ja kehittämiseen (Sinkko-nen, 2001), lisäksi paikallisia yhteispalvelupisteitä ja niiden toimintaa on jonkin verran tutkittu (esim. Sierimo ym. 1995; Moilanen 1990).

Tutkimuksia on siis tehty, mutta ongelmalliseksi koen sen, että tutkimuksissa on sivuu-tettu melko täydellisesti taloudellinen puoli. Itse en löytänyt tutkimusta, jossa selkeästi olisi keskitytty yhteispalvelupisteen taloudelliseen puoleen, täysin varma tutkimusten sisällöstä en kuitenkaan ole, koska esim. Sinkkosen (2001) opasta ei Kuopion yliopiston kirjastossa ole. Pelkästään asiasanojen perusteella tarkasteltuna yhteistoimintapisteiden taloudellista puolta ei kuitenkaan ole tutkittu.

Taloudellista arviointia tarvitaan juuri sen takia, että parhaiten toimivista yhteispalvelu-pisteistä voidaan ottaa esimerkkiä muiden kuntien kohdalla ja tehostaa toimintaa. Aihe on tulevaisuuden kannalta erityisen ajankohtainen ja tutkitulle tiedolle aiheesta olisi todennäköisesti paljon käyttöä.

2. Tutkimuksen tavoitteet

Yhteispalvelupisteen arviointi on siinä mielessä haasteellista, että selkeänä tavoitteena yhteispalvelupisteissä ei ole pelkästään taloudellinen tehokkuus saati puhtaat säästöt, joita yhteistoiminnalla voidaan saavuttaa. Keskeistä on tietenkin asiakkaiden aseman paraneminen ja erityistarpeiden huomioiminen, esimerkiksi Kuopiossa yhteispalvelupis-te on tarkoitettu selkeästi työmarkkinatuen piirissä oleville ts. pitkäaikaistyöttömille. Terveydenhoitajan antama tuki asiakkaalle tuo oman lisänsä arvioimisen vaikeuteen.

Edellä mainitusta huolimatta tutkimuksen tavoitteena on selvittää uuden tyyppisen toimintamallin tuottamia seurausvaikutuksia. Tutkimuksessa pyritään selvittämään yhteis-toimintapisteen vaikutuksia asiakkaille, yhdistämättä niitä kuitenkaan pelkästään yhteen mittariin. Analyysityypiksi tässä tutkimuksessa on valittu ns. kustannus-seuraus analyysi. Tällöin pyritään selvittämään kumpi vaihtoehto, perinteinen usean toimijan eriytetty malli vai uudentyyppinen yhteistoimintapiste, tuottaa eniten haluttuja vaikutuksia pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä ja heidän tilanteen parantamisessa.

Mahdollisia lähestymistapoja yhteistoimintapisteen taloudelliseen arvioimiseen on usei-ta. Tässä tutkimuksessa taloudellisen arvioinnin tyypiksi valittiin ns. kustannus-seuraus analyysi, vaikka muitakin mahdollisia lähestymistapoja on olemassa. Kustannusten minimointi –analyysiä ei voida tässä tutkimuksessa käyttää, koska ei ole olemassa varmaa näyttöä siitä, että interventiot olisivat yhtä vaikuttavia. Kustannus-utiliteetti analyysiä ei tässä tapauksessa voida käyttää, koska tutkittavia vaikuttavuusmittareita on enemmän kuin yksi. Tässä tutkimuksessa olisi epätarkoituksenmukaista tutkia pel-kästään esimerkiksi työllistymistä, koska yhteistoimintapisteissä työskentelee myös terveydenhoitaja, jolla voi olla asiakkaiden elämänlaatua parantava vaikutus. Kustannus-hyöty analyysia ei valittu sen takia, että esimerkiksi edellä mainittua elämänlaadun paranemista on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta arvottaa rahamäärässä.

3. Tutkimuksen toteuttaminen
3.1 Asetelma, analyysiyksikkö ja –taso
Tutkimus on tarkoitus suorittaa pääosin kvantitatiivisen tutkimusperinteen mukaisesti. Lisäksi lisätietoa asiakkaiden elämänlaadun mahdollisesta paranemisesta hankitaan kva-litatiivisesti eli asiakkaita tarkemmin haastattelemalla.

Kvantitatiivisen tutkimusosan koeasetelmaksi on suunniteltu kvasikokeellista asetelmaa, koska täysin satunnaisotantaan perustuvaa tutkimusasetelmaa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta toteuttaa. Koeasetelmaan liittyy ongelmia, koska yhteistoimintapisteessä asiointi perustuu asiakkaan vapaaehtoisuuteen, eikä asiakasta voida pakottaa. Lisäksi yhteistoimintapisteen asiakkaat tiedostavat saavansa erilaista palvelua, joka tietenkin vääristää täysin satunnaiskokeellista tutkimusasetelmaa. Lisäksi tutkimusasetelmassa on ongelmallista juuri asiakkaiden vapaaehtoisuus yhteistoimintapisteissä. Voisi olettaa, että henkilöt, jotka haluavat osallistua yhteistoimintapisteen toimintaan ovat jossain määrin motivoituneempia työnhakuun, kuin sellaiset, jotka eivät hyödynnä yhteistoi-mintapisteen palveluita.

Edellä luetelluista ongelmista huolimatta tutkimus on tarkoitus suorittaa kvasikokeelli-sella asetelmalla. Tällöin pyritään tietenkin siihen, että koe ryhmä on vertailuryhmän kanssa mahdollisimman samanlainen. Ongelmalliseksi muodostuu juuri ryhmien luonnollinen valikoituminen, joka koeryhmän kohdalla johtuu vapaaehtoisuudesta käydä yhteistoimintapisteessä. Myös mahdollinen koeryhmien sekoittuminen tulee ottaa huomioon, voihan hyvin olla, että joku asiakas kokee yhteistoimintapisteen toiminnan vieraaksi ja haluaa palata pelkästään työvoimatoimiston asiakkaaksi. Kaiken kaikkiaan kvasikokeellinen asetelma on mielestäni ainoa mahdollinen lähestymistapa. Tavoitteena on kuitenkin verrata koeryhmän työllistymistä tavallisen työvoimatoimiston vertailu-ryhmän työllistymiseen. Analyysitasona tutkimuksessa on siis yksilötaso, jossa keskity-tään asiakkaiden näkökulmaan. Toisaalta tutkimuksen reliabiliteetin ja validiteetin kan-nalta on tärkeää kartoittaa myös yhteistoimintapisteen työntekijöiden mielipiteitä asiak-kaista. Tällöin saadaan myös tarkempaa tietoa koe- ja vertailuryhmien mahdollisista eroista. Mahdolliset virhelähteet tulee kvasikokeellisessa asetelmassa tietenkin ottaa erityisesti huomioon.

Vaikutusten selvittäminen luo omat haasteensa tälle tutkimukselle. Työttömyydessä ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyydessä tapahtuvat muutokset ovat erittäin hitaita. Tämä edellyttää tutkimukselta pitkäkestoisuutta, jotta merkittäviä muutoksia olisi mahdollista havaita.

Kvalitatiivisessa tutkimusosiossa pyritään selvittämään haastatteluin yhteistoimintapis-teen asiakkaiden elämänlaadun muutoksia. Oletuksena on, että koska terveyspalvelut on tuotu asiakkaan lähelle yhdistämällä toimeentulo ja työnhaku, myös asiakkaan on hel-pompi hyödyntää tarvitsemiaan terveyspalveluja. Etusijalla tässä tutkimuksessa on kuitenkin työllistyvyyden tutkiminen yksilötasolla. Toisaalta työnhakijan kokemalla terveydentilalla on varmasti vaikutusta työmarkkinoilla menestymiseen, joten tutkimuk-sessa on aiheellista kartoittaa tarpeeksi laajasti myös asiakkaiden terveydentilaa ja siinä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Työnhakuun ja terveyteen liittyviä tutkimuksia on jonkin verran tehty, joista on tutkimuksessa tältä osin varmasti paljon apua (esim. Virtanen 1994).

3.2 Aineisto

Koska ensisijaisena mielenkiinnon kohteena on työllistyvyys, tutkimuksessa tarkastel-laan ensisijaisesti asiakkaiden menestymistä työnhaussa. Ongelmallista aineiston ke-ruussa on se, että pelkkien syntyneiden työsuhteiden tarkastelu ei kerro juuri mitään. Huomioon tulee ottaa muun muassa työn kesto, työsuhteen määräaikaisuus, onko ky-seessä tuettu työpaikka vai työ avoimilta työmarkkinoilta. Tällöin vältytään ns. ”tilastol-lisilta kikkailuilta”, joita varsinkin medioissa syytetään työvoimapolitiikassa käytetyiksi. Lisäksi tarkentamalla työllistyvyyden käsitettä saadaan konkreettista tietoa syntyneistä työsuhteista. Mittauksessa pyritään hyödyntämään mahdollisuuksien mukaan työvoimatoimistojen käytössä olevaa omaa järjestelmää, johon työnhakijan historiaa kartoitetaan.

Lisäksi tutkimuksessa kerätään aineistoa siitä, miten asiakkaiden työllistyvyys muuttuu asioinnin yhteydessä. Tässä tarvitaan etenkin yhteistoimintapisteen työntekijöiden asiantuntija-arvioita, sillä asiakkaan on hyvin vaikeaa itse arvioida omassa työllistyvyydessä tapahtuvia muutoksia. Kvalitatiivisella aineistolla pyritään löytämään mahdollisia muutoksia työllistyvyydessä asiakkaiden ja työntekijöiden subjektiivisesta näkökulmasta.

Kustannuksia arvioidaan hyvin yksinkertaisen listan mukaisesti (Beecham 2000, Sefton ym. 2004, 64-65 mukaan):
• Kuvataan ohjelman osatekijät, kuten tilat, henkilöstö ym. käytetyt resurssit
• Kaikki toiminnot, jotka liittyvät interventioon eli asiakkaan kohtaamiseen tunnistetaan
• Käytettyjen resurssien määrä arvioidaan kuhunkin toimintaan liittyen
• Lopuksi lasketaan yksikkökustannukset, eli tässä tapauksessa asiakaskäynnin kokonaiskustannukset.

Kustannusten arviointi on ainakin terveydenhuollon osalta hieman ongelmallista, sillä yhteistoimintapisteissä asiakkailla on alhainen kynnys hyödyntää terveyspalveluja, joita he eivät ehkä hyödyntäisi asioidessaan pelkästään sosiaalitoimistossa tai työvoimatoi-mistossa. Juuri terveydenhuolto palveluiden hyödyntäminen yhteistoimintapisteissä voi vähentää esimerkiksi muiden kunnallisten terveyspalveluiden käyttöä, tai jopa ehkäistä tietyssä määrin sairastumista, tai ohjata hoitoa tarvitsevan aikaisemmin tarvitsemaansa hoitoon. Nämä erilaiset ns. ”ei-ohjelmasäästöt” (Sefton ym. mt., 63) tulisi tutkimuksessa pohtia perusteellisesti ja ottaa tietenkin arvioinnissa mukaan.

Pitkäaikaistyöttömiä tutkittaessa kustannuslaskelmiin tulisi sisällyttää jossain määrin myös sosiaalitoimen kustannuksia, koska yhteistoimintapisteessä asiakas on useamman työntekijän kanssa tekemisissä. Vertailuryhmän jäsenten kohdalla tulisi kartoittaa, kuinka paljon he asioivat erikseen sosiaalitoimessa työvoimatoimiston lisäksi. Ongelmalliseksi aineiston keräyksessä voi muodostua juuri kustannusten tarkka laskeminen. En tiedä, kuinka tarkkaan työvoimatoimistot tilastoivat asiakkaiden kanssa käyttämäänsä aikaa, joten kustannuslaskelmat tulisivat melko pitkälti perustumaan arvioihin, etenkin aikaisempien asiakkaiden kohdalla. Tällöin tutkimuksen luotettavuus tietenkin heikkenee.

3.3 Analysointi
Tulosten analysoinnissa pyritään selvittämään, onko yhteistoimintapiste vaikuttavampi asiakkaan, tässä tapauksessa pitkäaikaistyöttömän, työllistymiseen kuin perinteinen ha-jautettu toimintamalli. Toimintamalleja ei voi suoraan verrata kustannus-vaikuttavuudella, koska tutkimuksessa selvitettäviä vaikutuksia on enemmän kuin yksi (terveyden kokemista mitataan työllistymisen ohella). Kustannus-seuraus –analyysin avulla on tarkoitus tuottaa informaatiota päätöksentekijöille. Tietynlainen oikeudenmu-kaisuus näkökulma sisältyy tutkimukseen, koska jos tutkimuksessa selviäisi että esi-merkiksi yhteistoimintapiste on vaikuttavampi kuin tavallinen toimintamalli, tulisi toi-mintaa tietenkin suositella laajennettavaksi.

Yhteistoimintapisteen ja uudentyyppisen intervention toimivuutta pyritään jossain mää-rin selvittämään tilastollisin menetelmin, jos otoskoko pystytään saamaan tarpeeksi suu-reksi. Tässä tutkimuksessa yhteistoimintapisteen toimivuutta kartoitetaan myös jo ai-emmin mainitussa kvalitatiivisessa tutkimusosiossa. Yhteistoimintapisteen henkilökuntaa haastattelemalla pyritään löytämään toimintamalleja ja –tapoja, jotka poikkeavat perinteisestä useamman toimijan mallista. Tarkoituksena haastatteluilla on syventää yhteistoimintapisteen toiminnan ymmärtämistä ja mahdollisesti selittää tuloksia kattavammin, kuin vain pelkästään tilastollisin menetelmin.

3.4 Tulosten tulkinta ja esittäminen, mahdolliset virhelähteet
Ongelmana tulosten esittämisessä on etenkin se, että itse en onnistunut löytämään ol-lenkaan taloudellisia arviointitutkimuksia yhteistoimintapisteistä. Tällöin tässä tutkimuksessa mahdollisesti saavutettaville tuloksille ei ole ollenkaan olemassa vertailukohtaa. Mahdollisia muita tutkimuksia tulisi tietenkin hyödyntää niiltä osin, kuin se on mahdollista. Yleisesti voi todeta, että tulosten tulkinnassa ja tulosten esittämisessä tulee tietysti noudattaa yleisiä kriteerejä ja eettisiä vaatimuksia, joita tutkimuksille esitetään.

Tulosten tulkintaa parantaa tässä tutkimuksessa jonkin verran kvalitatiivinen osio, jonka avulla pyritään ymmärtämään yhteistoimintapisteen toimintaa yleisellä tasolla. Lisäksi kvalitatiivisessa osiossa saadaan eri näkökulmia asiakkaiden työllistyvyyteen, joka parantaa tutkimuksen luotettavuutta. Mahdollisia virhelähteitä tässä tutkimuksessa kaikes-ta huolimatta on. Kvasikokeellinen asetelma tuo omat haasteensa koe- ja vertailuryhmien valinnalle. Virhelähteiden huomioinen tutkimuksen edetessä on siis hyvin tärkeää, jotta aiheesta on mahdollista saada luotettavaa tietoa. Tutkimuksessa tulisi pyrkiä mah-dollisuuksien mukaan huomioimaan erityisen tarkkaan koeryhmän valikoituminen ja kartoittaa mahdolliset erot asiakkaiden motivaatiossa, kuten aiemmin jo ko. asiaa sivut-tiin (kappale 3.1)

4. Arvio tutkimuksen hyväksikäyttömahdollisuuksista

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on tuottaa informaatiota päätöksentekoa varten. Kvantitatiivisessa osiossa pyritään selvittämään kustannusten aikaansaamia seurauksia, jotka helpottavat vertailua uudentyyppisen yhteistoiminnan ja perinteisen toimintatavan välillä.

Tutkimuksen tulosten hyväksikäyttömahdollisuutta hankaloittaa erityisesti se, että ai-heesta ei juurikaan ole olemassa tutkittua tietoa, joka vahvistaisi tutkimuksen tuloksia. Siitä huolimatta tutkimuksesta saatavaa tietoa voisi hyödyntää uusissa yhteistoimintapiste –kokeiluissa. Tutkimuksen merkitystä korostaa juuri se, että aihealueelta ei ole olemassa taloudellista tutkimusta. Kuten jo tutkimuksen taustoja kartoittaessani huomioin, että tulevaisuuden tuomat mahdolliset muutokset pitkäaikaistyöttömien toimeentulon turvaamisessa, luovat varmasti kysyntää tutkimuksille, joissa tarkastellaan taloudellisesta näkökulmasta erilaisia toimintamalleja.

Tutkimuksen hyväksikäyttömahdollisuuksia heikentää hieman se tosiseikka, että tutki-mus on käytännössä mahdotonta suorittaa ns. RCT:n mukaisesti eli satunnaisotokseen perustuvalla kontrolloidulla koeasetelmalla. Toisaalta tutkimustiedon puuttuessa aiheesta, voisi olettaa, että kvasikokeellisellakin tutkimuksella aiheesta saadaan arvokasta, uutta tietoa.

5. Aikataulu

Tutkimus on mahdollista suorittaa osin prospektiivisesti eli samanaikaisesti yhteistoi-mintapisteen toiminnan kanssa. Ongelmallista tutkimuksessa on se, että jo yhteistoimin-tapisteessä aiemmin asioineista ei tietoa saa kuin jälkikäteen. Toisaalta tutkimuksessa kannattaa hyödyntää nyt käynnissä oleva kokeilu, koska tällöin saatavaa tietoa on mah-dollista kerätä useilla eri tavoilla. Tietysti mahdollista lisätietoa voidaan kerätä jälkikä-teen, mutta se ei ole yhtä ongelmatonta. Jo kerätty aineisto ja mahdolliset tiedot yhteis-toimintapisteessä antavat kuitenkin tutkimukselle näkemystä aiemmista asiakkaista ja laajentavat näin aineistoa, kyseenalaista on kuitenkin mahdollisen aineiston laatu ja sen mahdollinen hyödynnettävyys.

Tutkimuksen aikataululle ongelmia tuottaa muun muassa kappaleissa 3.1 ja 3.2 käsitellyt aineiston keräykseen liittyvät seikat. Työllistyvyydessä tapahtuvat muutokset edellyttävät pitkäjänteistä seurantaa sekä useita ajallisesti erillisiä mittauksia. Tällöin tutkimuksen ajallinen kesto venyy ainakin useamman vuoden mittaiseksi, ns. seurantatutkimukseksi. Resurssien saaminen tällaisen tutkimuksen suorittamiseksi on varmasti oma haasteellinen prosessinsa.

Lähteet

Beecham, J. 2000. Unit Costs not Exactly Child’s Play: A Guide to Estimating Unit Costs for Children’s Social Care. London: Department of Health.

Moilanen, M. 1990. Kelalla ja Lappeenrannan sosiaali- ja terveysvirastolla yhteisen palvelupisteen kokeilu. Sosiaaliturva. 78(1990) : 8, s. 340-343.

Sierimo, A., Pärnänen, T. & Valto, K. 1995. Ryttylän ja Hikiän palvelupisteiden tutki-minen 1994-1995. Helsinki: Suomen kuntaliitto.

Sinkkonen, M. 2001. Yhteispalvelupisteen perustaminen ja kehittäminen : opas. Helsin-ki: Kuntaliitto.

Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.

Soininvaara, O. 2005. ”Kaupunkiseudut pitää liittää yhteen kuntaan”. Helsingin Sano-mat 20.3.2005, D5.

Virtanen, P. 1994. Sairaus työvoimatoimistossa ja terveyskeskuksessa. Sosiaalilääketie-teellinen aikakauslehti. Tampere : Sosiaalilääketieteen yhdistys. 31: 4, s. 373-377.

Aikuiskoulutuksen suunnittelun lähtökohdat

Koulutussuunnitelma: Valmentavan kurssin järjestäminen ikääntyneille väestöryhmille, tavoitteeksi atk-ajokortti.

Kohderyhmä

Vuonna 2000 toteutetun aikuiskoulutusta koskevan kyselytutkimuksen mukaan suurin osa vastaajista (27 %) koki tarvitsevansa tietotekniikan hyväksikäyttöön liittyvää koulutusta (Tilastokeskus 2005). Kysyntä tietoteknisiä taitoja kohtaan tuskin on vähentynyt, vaikka kyselystä onkin kulunut jo viisi vuotta aikaa.

Samassa kyselytutkimuksessa on kartoitettu myös koulutuksen ja iän vaikutusta tietokoneen käyttöön. Oheisen taulukon (taulukko 1) mukaan nuoret ja nuoret aikuiset sekä korkea asteen koulutuksen suorittaneet käyttävät tietokonetta kaikista eniten. Huomionarvoista on se, että tietokoneen käyttö vähenee huomattavasti 45 ikävuoden jälkeen. Osasyy käytön vähenemiseen voi olla juuri puuttuvat taidot. Näin ollen juuri yli 45-vuotiaiden keskuudessa voisi olettaa olevan kiinnostusta atk-taitojen kouluttautumiseen.

Toisaalta aikuiskoulutuksen kentällä ongelmana on tällä hetkellä juuri se, että aikuiskoulutukseen osallistuvat vähiten juuri ne, joiden koulutustaso on lähtökohtaisesti heikko (Opetusministeriö 2004, 49). Nykyaikana tietoteknisiä taitoja tarvitaan niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Nykynuoret oppivat käyttämään tietokoneita jo pienestä pitäen, kun taas vanhempien ikäpolvien on täytynyt opetella käyttämään uutta tekniikkaa vanhemmalla iällä. Tietoteknisten taitojen opettaminen myös iäkkäämmille sukupolville tukee elinikäistä oppimista ja antaa opiskelijoille valmiuksia jatkokouluttautumiseen.

Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan myös asenteet tietoteknisten taitojen opiskeluun olivat mielenkiintoisia. Tärkeimpinä oppimiskeinoina nimittäin pidettiin ”yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista” sekä oppimista ”työtovereiden, ystävien tai perheenjäsenten” avulla (Tilastokeskus 2005). Huomionarvoista tässä on se, että aika harva hakeutuu koulutukseen oppiakseen atk-taitoja. Osasyy koulutukseen hakeutumattomuutta kohtaan voi olla esimerkiksi se, ettei sopivaa atk-koulutusta ole tarjolla. Asennemuutoksen paikka oppimisen suhteen on kuitenkin tarpeen, sillä yrityksen ja erehdyksen kautta opiskelu tuskin on kovin tehokas tapa oppia käyttämään uutta teknologiaa.

Lisäksi koulutusta suunnattaessa ikääntyneille väestönosille, tulee huomioida mahdollinen motivaation vähäisyys sekä nuorempia ikäluokkia vähäisempi usko koulutukseen (Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän mietintö 2002, 110). Suurena haasteena juuri tämän tyylisessä atk-koulutuksessa on motivoida opiskelijat uuden oppimiseen. Moni iäkkäämpi voi esimerkiksi kokea, ettei hän jaksa opiskella uutta, tai ettei hän tee atk-taidoilla enää mitään.

Koulutuksen tavoitteet

Koulutuksen yleisenä tavoitteena on antaa opiskelijalle valmiudet suorittaa atk-ajokorttitutkinto. Atk-ajokorttitutkinto mittaa opiskelijan tietoteknisiä taitoja ja sen avulla opiskelija voi osoittaa hallitsemansa osa-alueet. Ajokorttitutkinto on näyttökokeena suoritettava koe, jonka lähtökohtana on ajan tasalla oleva tutkinto ja työelämän tarpeita mittaavat näyttökokeet (Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry 2005). Koulutuksen yhteydessä ei suoriteta itse tutkintoa, vaan jokainen opiskelija saa koulutuksen avulla hyvät valmiudet tutkinnon suorittamiseen myöhemmin.

Päätavoitteen lisäksi koulutuksen avulla opiskelijoille pyritään antamaan perusvalmiudet atk-taitoihin. Vaikka atk-ajokortti onkin hyvin työelämälähtöinen, ei työelämälähtöisyys ole pääasia tässä koulutuksessa. Ikääntyneille opiskelijoille on työelämälähtöisyyden ohella tärkeää kokea uuden oppiminen (elinikäinen oppiminen tavoitteena) sekä luoda samalla uskoa koulutukseen.

Tietoteknisten taitojen koulutusta tarjotaan monessa paikassa Kuopion seudulla, myös atk-ajokorttia varten on olemassa koulutusta (myös esimerkiksi ”atk-passi”). Suurimpana puutteena jo olemassa olevassa koulutuksessa voidaan ensisijaisesti pitää sitä, ettei koulutusta ole juurikaan räätälöity opiskelijoille. Tämän koulutuksen tavoitteena on tarjota opiskelijoille yksilölähtöinen ja mahdollisimman henkilökohtainen koulutuspaketti, josta myös ikääntyneempi opiskelija voi suorittaa tarvitsemiaan opintoja.

Koulutuksen sisällöt

Opetus pyritään järjestämään mahdollisimman opiskelijalähtöisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijat pyritään jakamaan aiemman osaamisen perusteella tasoryhmiin. Voi olla, että osalla opiskelijoista on hyvät tietotekniset taidot, vaikka he eivät olisi suorittaneet ns. ajokorttitutkintoja tietotekniikassa.

Jos syntyy useampia eri tasoisia opiskelijaryhmiä, voidaan opetusta jakaa esimerkiksi TIEKE:n (2005) tekemän jaottelun mukaisesti:

· @-kortti, jonka keskeisiä sisältöalueita ovat mm. tietoyhteiskunnassa tarvittavat perusvalmiudet, kuten etätyöskentely ja –opiskelu sekä sähköinen asiointi.

· A-kortti, jonka keskeisiä sisältöalueita ovat mm. hyötykäyttäjän valmiudet. Tietoja ja taitoja syvennetään hieman @-korttia syvemmällä. A-korttiin sisältyy keskeisimmät tietotekniikan osa-alueet ja antaa opiskelijalle valmiudet itsenäiseen työskentelyyn niin vapaa-ajalla kuin työelämässä.

· AB-kortti on suunnattu vaativammalle tietokoneen käyttäjälle. AB-ajokortti poikkeaa aiemmista ajokorteista vaativammalla tasollaan, minkä lisäksi AB-ajokortti koostuu pääasiassa valinnaisista osa-alueista.

Ajokorttien tasot ovat portaittain eteneviä. @-kortti palvelee erityisesti aloittelevia tietokoneen käyttäjiä, ja se voi toimia esimerkiksi välietappina tavoiteltaessa tietokoneen käyttäjän A-ajokorttia. AB-ajokortissa on esivaatimuksena A-ajokortin aiempi suorittaminen.

Tieken (2005) suositukset ajokorttien laajuuksista ovat:

· @-kortin laajuus on 3 opintoviikkoa (~ 4,5 opintopistettä)

· A-kortin laajuus on 5 opintoviikkoa (~7,5 opintopistettä)

· AB-kortin laajuus on 5 opintoviikkoa (~ 7,5 opintopistettä).

Huomionarvoista atk-ajokortin sisällöissä on myös se, yksittäinen tutkinto rakentuu opintomoduuleista, joita ei ole pakko suorittaa yhdessä ja samassa organisaatiossa yhdellä kertaa. Tämä mahdollistaa opiskelijan henkilökohtaisen suunnittelun ja aikataulun.

Opiskelijoiden mieltymyksiä ja yksilöllisyyttä pyritään edistämään siten, että vaikka koulutuksella on selkeä virallinen tavoitteisto, voidaan siitä ryhmittäin hieman poiketa. Tällöin voidaan käyttää esimerkiksi ongelmalähtöistä oppimista, jolloin opiskelijaryhmittäin hyödynnetään tosielämän atk-ongelmia. Ketään opiskelijoista ei pakoteta suorittamaan itse tutkintoa, vaikka koulutus antaakin erinomaiset valmiudet sen suorittamiseen.

Koulutuksen toteutus

Opiskelijoita pyydetään hakuvaiheessa täyttämään Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksen laatima alkukysely (1), jonka perusteella voidaan kartoittaa opiskelijoiden osaamistaso. Jos koulutukseen hakeutuu paljon opiskelijoita, heidät voidaan jakaa tasoittain opiskelijaryhmiin.

Koska koulutuksen suunnittelijalla ei ole valmiuksia toimia kouluttajana, tarvitaan koulutukselle tietenkin ammattitaitoinen opettaja. Jos lähipiiristä ei sattuisi löytymään tarpeeksi taitavaa kouluttajaa, olisi mahdollista esimerkiksi pyytää tarjouspyyntö keskeisiltä koulutuksen järjestäjiltä ja toimijoilta Kuopion seudulla.Koulutuksen toteutuksen kannalta on tärkeää, että opiskelijoilla on käytettävissään tietokone. Lisäksi jo opetuksen aikana tarvitaan opiskelijaryhmille atk-tilat nykyaikaisine valmiuksineen. Riippuen valitusta kouluttajasta, voi olla, että koulutusta varten tulee vuokrata erikseen tilat. Jos koulutuksen toteutuksessa päädyttäisiin tarjouspyyntöihin keskeisiltä koulutuksen järjestäjiltä, tarjouspyyntöön voisi yhdistää myös tilojen käytön. Useimmilla koulutuksen järjestäjillä voi olla omat atk-luokat, jolloin tiloja ei tarvitsisi erikseen hankkia. Lisäksi jotkut koulutuksen järjestäjät (2) käyttävät kannettavia tietokoneita, jolloin koulutusta voidaan järjestää hyvinkin erilaisissa tiloissa.

Koulutuksen päätyttyä opiskelijalla on valmiudet suorittaa itse näyttökoe haluamassaan paikassa. Pelkästään Kuopiossa opiskelijan on mahdollista suorittaa näyttökoe kahdeksassa eri paikassa ja Pohjois-Savon alueella jopa 20 eri paikassa (TIEKE:n suorituspaikkahaun mukaan). Tarvittaessa jo koulutuksen toteuttajaa etsittäessä samaan tarjouspyyntöön on mahdollista yhdistää myös itse tutkinnon suorittaminen. Tällöin opiskelijoiden ei itse tarvitse erikseen hankkia näyttökokeen vastaanottajaa, vaan koulutuksen päättyessä olisi mahdollista suorittaa itse näyttötutkinto.

Arviointi

Keskeisellä sijalla koulutuksen onnistuneisuudessa on tietenkin sekä opettajan että opiskelijoiden itsearviointi. Itsearvioinnin lisäksi opintojakson päättyessä opiskelijoilta kerätään kirjalllinen palaute, joka auttaa arvioinnin suorittamisessa. Riippuen opettajan lähtökohdista, ajokorttien osa-alueita voidaan pyrkiä testaamaan jo koulutuksen kuluessa, eikä pelkästään vain koulutuksen päättyessä.

Tässä koulutusohjelmassa yhdistyy useampi erityyppinen arviointi. Diagnostinen arviointi, jolla pyritään kartoittamaan lähtötilanne (Kauppi 1989, 62), suoritetaan jo ilmoittautumisvaiheessa. Tällöin opiskelijat voidaan jakaa osaamistasonsa mukaiseen ryhmään.

Formatiivisia mittauksia käytetään tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen mittaamiseen (Kauppi 1989, 63). Tässä koulutuksessa voidaan, jos kouluttaja niin tahtoo, suorittaa osa-alueiden formatiivista arviointia aina yksittäistä moduulia vastaavan opetuksen päättyessä. Toisaalta moduulit ovat verrattain pieniä kokonaisuuksia, joten formatiivinen arviointi ei ole välttämättömyys.

Summatiivinen arviointi, jossa arvioidaan yleisten tavoitteiden saavuttamista (Kauppi 1989, 63), suoritetaan koulutuksen päättyessä. Tällöin voidaan esimerkiksi kartoittaa opiskelijoiden halukkuutta suorittaa itse atk-ajokorttitutkinto. Koulutuksen päätavoitteenahan oli antaa opiskelijoille valmiudet suorittaa ko. tutkinto. Mitä enemmän opiskelijat ovat kiinnostuneita ja mitä useampi opiskelija suorittaa tutkinnon, sitä onnistuneempana koulutusta voidaan pitää.

Lähteet

Kauppi, A. 1989. Aikuiskoulutuksen suunnittelun kehityslinjoja. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.

Opetusministeriö. 2004. Koulutus ja tutkimus 2003-2008. Kehittämissuunnitelma. Opetusministeriön julkaisuja 2004:6. Viitattu 30.11.2005. http://www.minedu.fi/opm/koulutus/asiakirjat/kehittamissuunnitelma041203.pdf

Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän mietintö. 2002. Opetusministeriön työryhmien muistioita 3:2002. Viitattu 29.11.2005. http://www.minedu.fi/julkaisut/julkaisusarjat/3parlam_aikkoultr/3parlam_aikkoultr.pdf

Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry. 2005. Viitattu 30.11.2005. http://www.tieke.fi/tuotteet_ja_palvelut/tietokoneen_ajokortti/

Tilastokeskus. 2005. Päätuloksia julkaisusta ”Osallistuminen aikuiskoulutukseen. Aikuiskoulutustutkimus 2000.” Viitattu 28.11.2005. http://www.stat.fi/til/aku/2000/aku_2000_2004-05-31_kat_001.html

Tapaus ”Pierre” – Ketä lastensuojelu uskoo?

Eettinen ongelmatilanne:

Ranskalais-suomalainen aviopari, joilla on kaksi lähes kymmenvuotiasta lasta on elänyt Suomessa koko avioliittonsa ajan. Eräänä päivänä vaimo lähtee perheriidan päätteeksi turvakotiin ja ottaa lapset mukaansa.

Turvakoti ilmoittaa isän väitetystä väkivaltaisuudesta sosiaalitoimeen, joka ryhtyy etsimään äidille ja lapsille uutta asuntoa. Kahden kuukauden kuluttua äiti ja lapset muuttavat kaupungin järjestämään salaiseen asuntoon. Lasten isää pidetään pimennossa ja hän saa tavata lapsiaan vain muutaman kerran.

Vuoden kuluttua äidin lähdöstä lasten huoltajuutta ja tapaamisoikeutta käsitellään käräjäoikeudessa. Väkivaltasyytöksiä oikeudessa ei käsitellä, mutta lasten tosiasiallinen asu-minen äidin kanssa kuluneen vuoden aikana puoltaa huoltajuuden myöntämistä äidille. Isälle oikeus myöntää laajat tapaamisoikeudet.

Ajan myötä tilanne kärjistyy. Äiti on lasten mukaan pahoinpidellyt heitä. Mies vie lapset lääkäriin ja kieltäytyy palauttamasta lapsia äidille – lapset tutkinut lääkäri tekee lapsista lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalitoimisto ottaa lapset kiireellisesti huostaan ja sijoittaa heidät äidin luokse.

Sosiaalityöntekijöiden mielestä nuorempi poika on joutunut puhumaan äidistään totuu-denvastaisesti. Huostaanoton seurauksena isän tapaamisoikeutta rajoitetaan – hänelle järjestettiin kuulemistilaisuus ilman tulkkausta. Isä vaatii kiireellisen huostaanoton kumoamista, tuloksetta. Myöhemmin huostaanotto kumotaan perusteettomana ja käräjäoikeus palauttaa isälle laajat tapaamisoikeudet.

Molemmat vanhemmat tekevät rikosilmoituksia toisistaan lasten pahoinpitelystä, joita poliisi tutkii. Äidin apuna poliisilaitoksella on kaksi sosiaalityöntekijää, jonka seurauksena isälle haettiin ja myönnettiin väliaikainen lähestymiskielto väkivaltaepäilyjen vuoksi.

Kolmen vuoden kuluttua äidin turvakotiin lähdöstä käräjä- ja hovioikeus käsittelee lasten huoltajuutta. Äiti saa yksinhuoltajuuden ja isä laajat tapaamisoikeudet. Turvakodissa alun perin kirjattua väitettä isän väkivaltaisuudesta oikeus pitää perättömänä.

Isä ei kuitenkaan saa tavata lapsiaan, koska sosiaalitoimi päättää lasten omaan tahtoon vedoten jättää hovioikeuden määräämät tapaamisajat noudattamatta. Myöhemmin lasten tapaamiset isän kanssa sovitaan valvotusti, mutta tapaamisissa tulee olla mukana sekä sosiaalityöntekijä että tulkki, jotta sosiaalityöntekijät ymmärtävät mistä tapaamisissa puhutaan. Myöhemmin sosiaalilautakunta kumosi sekä valvotut tapaamiset että huostaanoton. Isä ei ole tavannut lapsiaan puoleen vuoteen.
(mukaillen Roos 2005; Virtanen 2005)

Edellisen kaltaista kuvausta sosiaalityön käytännöistä lukiessa ensimmäisenä reaktiona mieleen tulee se, ettei sosiaalityön eettisistä normeista ja ohjeista ole käyty turhaan keskusteluja vuosikymmeniä. Järjen ja omantunnon äänen sumentuessa sosiaalialan ammattilainenkin tarvitsee ohjenuoria, kuinka toimia omassa työssään. Vaikka ammatillisista eettisistä ohjeista harvoin löytyy suoraan apua kulloiseenkin konkreettiseen asia-kastilanteeseen sosiaalityössä, auttavat ne tarkasteltaessa asiakastilannetta. Vastausta kysymykseen, kuinka minun (tai meidän) tulisi toimia tässä tilanteessa, voidaan tarkastella vain kussakin, yksilöidyssä tilanteessa (Hugman & Smith 1995, 10).

Tärkeää on huomata myös, se että tarkasteluun tulisi osallistua yksittäisen sosiaalityön-tekijän ohella laajemmin myös hänen työyhteisönsä (Talentia 2005, 6). Tarkastelu ja eettinen pohdinta ovat asioita, jotka oleellisesti liittyvät sosiaalityöhön ja sen arjen käytäntöihin. Oman työn hyväksyminen keskeneräisenä prosessina, jota pitää välillä pysähtyä tarkastelemaan joko yhdessä tai yksin, on erittäin tärkeää sosiaalityön onnistumisen kannalta. Alussa kuvattu sosiaalityön esimerkkitapaus, toivottavasti yksittäistapaus, on yhtäältä hyvä esimerkki eettisen pohdinnan tarpeellisuudesta ja toisaalta hyvä esimerkki sosiaalityön haasteellisuudesta. Sosiaalityö on parhaimmillaan tai pahimmillaan erittäin haastavaa ja ongelmallista.

Esimerkkitapauksen suurin eettinen ristiriita tai ongelma kietoutuu lasten suojeluun ja siihen neuvotteluprosessiin tai tutkimukseen, jonka perusteella sosiaalityöntekijä puut-tuu, tai jättää puuttumatta, perheen tilanteeseen. Ensisijaisesti mahdollista huostaanottoa tulisi arvioida lapsen edun kannalta (Hämäläinen 1993, 179). Lapsen edun määritteleminen on kuitenkin äärimmäisen haasteellista (mt., 180). Huostaanoton seurausten en-nakointi voi olla vaikeaa huostaanottopäätöstä suunniteltaessa. Esimerkiksi huostaanoton lykkääminen saattaa olla joskus seurauksiltaan parempi vaihtoehto, kun taasen jos huostaanottoa pitkitetään tarpeettomasti lasta vahingoittavalla tavalla (mt.).

Ennen kuin lapsen etua pohditaan, tulisi mielestäni pohtia mahdollisia tosiasioita. Tällöin lapsen ja hänen perheensä tilanne tulisi selvittää mahdollisimman luotettavasti. Eri osapuolten kuuleminen ja huomioiminen päätöstä tehtäessä on eräs oikeusvaltion kantavista periaatteista. Sosiaalialan ammattilaisen tulisikin erityisesti tilanteessa, jossa eri asianosaisten edut ovat keskenään ristiriidassa, varmistaa eri osapuolten kuuleminen ja eriävien näkökohtien huomioiminen (Talentia 2005, 16). Esimerkkitapauksessa turvakoti ilmoittaa isän väkivaltaisuudesta sosiaalityöntekijöille, jotka saadun tiedon perusteella suojelevat äitiä ja lapsia isältä. Esimerkissä ei kerrota sitä, millä tavoin sosiaalityöntekijät huomioivat ja kuulivat isää. Pelkkä väite väkivaltaisuudesta ei voi olla kantava periaate päätöstä tehtäessä.

Esimerkkitapauksessa tilanne kriisiytyy ajan myötä. Lääkäri on tehnyt lapsista lasten-suojeluilmoituksen, koska lapsista on löytynyt pahoinpitelyn jälkiä. Sosiaalityöntekijät joutuvat jälleen pohtimaan lasten etua ja huostaanoton mahdollisuutta, koska molemmat vanhemmat väittävät toistensa pahoinpidelleen lapsia. Sosiaalityöntekijöiden on tehtävä jälleen tärkeitä päätöksiä hyvin väljällä kriteeristöllä. Yleistason kriteereissä huos-taanoton perusteina määritellään lapsen terveyden tai kehityksen vaarantuminen ja jos avohuollon toimet ovat riittämättömiä, toteutuskelvottomia tai epätarkoituksenmukaisia ja jos sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaisia (Hämäläinen 1993, 180).

Esimerkkitapauksessa sosiaalityöntekijät pitävät lapsen etuna huostaanottoa, koska lapsia on todistettavasti pahoinpidelty. Mielenkiintoiseksi lasten sijoittamisratkaisun tekee kuitenkin se, että lapset sijoitetaan takaisin äidille, jonka alun perin väitettiin pahoinpidelleen lapsiaan. Eettiseltä kannalta onkin huomattava, että päätöksen tehneiden sosiaalityöntekijöiden käsitys lapsen edun vaarantumisesta ja sijaishuollon edunmukaisuus on sidoksissa heidän käsityksistä ihmisestä, lapsista ja esimerkiksi yhteiskunnasta (Hämäläinen 1993, 180).

Huostaanottoa itsessään on tarkasteltu myös rationaalisen päätöksenteon kannalta. Tällöin huostaanottoa tarkastellaan nelikentän avulla, jossa määrittävinä tekijöinä ovat lapsen etu, joka on tai ei ole vaarassa ja huostaan otto, joka on tai ei ole tarpeellinen. Päätöksentekijän, eli sosiaalityöntekijän, haasteena on epävarmuus ja tietämättömyys – mikä on se todellinen tilanne, joka perheessä kulloinkin vallitsee. Jottei kenenkään oikeuksia loukattaisi, tulisi huostaanotto toteuttaa vain painavin ja tutkituin perustein. (Hämäläinen 1993, 180–181)

Esimerkkitapauksen huostaanotto on jossain mielessä omituinen: sosiaaliviranomaiset pitävät lasten etua vaarantuneena ja lapset otetaan kiireellisesti huostaan, mutta heidät sijoitetaan äidille, jonka väitettiin pahoinpidelleen lapsiaan. Ikävä kyllä esimerkkitapauksessa ei kerrota niitä tukitoimia ja avohuollon toimia, joilla sosiaalityö edesauttaa lastensuojelua. Toisaalta juuri isän tapaamisoikeuksien rajoittaminen mahdollistuu huostaanoton avulla.

Se, kuinka isälle tapaamisoikeuksien rajoittamisesta kerrotaan, kuulostaa hyvin epäeet-tiseltä toiminnalta ja lisäksi osin laittomalta. Viranomaisen tulisi esimerkiksi sosiaalihuollossa järjestää kielen kääntäminen tai tulkkaaminen vieraalle kielelle asiassa, joka tulee vireille viranomaisen aloitteesta (Hallintolaki 2003/434, Satakunnan aluetietojärjestelmän mukaan). Kun vanhempien edut tai intressit ovat ristiriidassa, tulisi erityisesti viranomaisten pyrkiä asiakkaiden oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen kohteluun. Tässä kohtaa vanhempien kohtelu samalla tavalla (ja samalla kielellä) johti eettisesti hyvin arveluttavaan tilanteeseen. Myös sosiaalityöntekijöiden yksipuolista toisen osapuolen tukemista, esimerkiksi poliisilaitoksella, tulisi pohtia asiakkaiden tasapuolisen kohtelun näkökulmasta.

Esimerkkitapauksessa on konkreettisesti esillä myös sosiaalityön kolme eettistä perus-ongelmaa, paradoksia (Hämäläinen 1993, 177):
1. asiakkaan itsemääräämisoikeuden kunnioitus ja holhoamisen välttäminen voivat muuttua heitteillejätöksi
2. yritys kohdella asiakkaita tasapuolisesti kohtelemalla kaikkia samalla tavoin voi muuttua epätasa-arvon edistämiseksi
3. tuki voi muuttua kontrolliksi ja kontrolli voi osoittautua tehokkaaksi tueksi.

Sosiaaliviranomaisten suorittama kiireellinen huostaanotto ja lasten sijoittaminen äidille muistuttaa Hämäläisen (1993, 177) mainitsemaa paradoksia asiakkaan itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta ja holhoamisen välttämisen muuttumista heitteillejätöksi. Sen ratkaiseminen, tulisiko sosiaalityön tukea vai kontrolloida (mt.), näyttää esimerkkitapauksessa muodostuneen eräänlaiseksi välimuodoksi tuen ja kontrollin suhteen. Sosiaaliviranomaiset käyttävät näyttävää valtaa huostaanotolla, mutta tukevat asiakasta sijoittamalla lapset hänelle takaisin. Haasteellista onkin pohtia myös sitä, onko sijoituksessa vaara muuttua heitteillejätöksi.

Toinen paradoksi eli asiakkaiden kohteleminen samalla tavoin muuttui esimerkkitapa-uksessa selkeästi epätasa-arvon edistämiseksi. Esimerkiksi isän kielierojen jättäminen huomioimatta ja tulkin vaatiminen tapaamisiin ovat selkeitä esimerkkitilanteita, joissa vanhempien tasapuolinen kohtelu edisti epätasa-arvoa. Lisäksi toisen vanhemman edun ajaminen ja puolelle asettuminen oli omiaan lisäämään epätasa-arvoa esimerkissä.

Hyvää tarkoittava tuki näyttää esimerkkitapauksessa olevan osin myös karkeaa kontrollia (tulkin vaatiminen isän tapaamisiin), joka on kolmas selkeä eettinen perusongelma. Ikävä kyllä esimerkkitapauksen lähdetiedoissa ei kerrota sitä, onko tehokkaasta kontrollista ollut selkeää havaittavissa olevaa hyötyä ja tukea perheelle.

Esimerkkitapausta voidaan lähestyä myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Yhteis-kunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteina Talentian (2005, 9) sosiaalialan ammat-tilaisen eettisissä ohjeissa mainitaan negatiivisen syrjinnän estäminen, erilaisuuden tunnustaminen, voimavarojen jakaminen tasapuolisesti sekä epäoikeuden mukaisen politii-kan ja toimintatapojen vastustaminen. Ammattilaisen tulisi tällöin pyrkiä toiminnassaan estämään syrjintää, joka perustuu esimerkiksi sukupuoleen, ikään, ihonväriin, rotuun tai uskontoon (mt.). Samalla hänen tulisi tunnustaa yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen moninaisuus ja kunnioittaa sitä (mt.). Käytössä olevat resurssit tulisi jakaa tasapuolisesti asiakkaiden kesken, huolehtia erityisesti heikommassa asemassa olevien oikeuksien toteutumisesta ja toimia puolestapuhujana (mt.).

Selkeästi ja eritellysti moni Talentian (2005, 9) juhlavasti esittämistä oikeudenmukai-suuden periaatteista jäi toteutumatta tai niitä suorastaan poljettiin suomalaisesta sosiaalityön todellisuudesta otetusta esimerkkitapauksessa. Sosiaalityö on erittäin haasteellista, eikä etiikan erilaisista teorioista ole apua, kun päätöksellä on kiire. Huolestuttavaksi esimerkkitapauksen tekee se, että moni sosiaalityöntekijöiden tekemistä päätöksistä kumoutui myöhemmin joko sosiaalilautakunnassa tai käräjäoikeudessa. Eettiselle pohdinnalle näyttäisi olevan tilaus, mutta onko sille aikaa?

Lähdeluettelo

Hugman, R. & Smith, D. (toim.). 1995. Ethical Issues In Social Work. London: Routle-dege.

Hämäläinen, J. 1993. Esimerkkejä sosiaalialan työssä kohdattavista ammattieettisistä ongelmista ja ongelma-alueista. Teoksessa Hämäläinen, J. & Niemelä, P. Sosiaalialan etiikka. Helsinki: Wsoy, 173–192.

Lastensuojelulaki 13.4.2007/417. Viitattu 5.11.2007. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417

Roos, J. P. 2005. Tapaus ”Pierre”: ketä lastensuojelu uskoo. Viitattu 14.10.2007. http://www.valt.helsinki.fi/blogs/jproos/post19.htm

Satakunnan aluetietojärjestelmä. 2007. Tulkkaukseen liittyvä lainsäädäntö. Viitattu 22.10.2007. http://www.salpanet.fi/public/default.aspx?nodeid=8297

Virtanen, M. 2005. Turvakoti tuomarina. MOT 24.10.2005. Viitattu 14.10.2007. http://www.yle.fi/mot/mv051024/kasikirjoitus.htm

Talentia. 2005. Arki, arvot, elämä, etiikka - Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet. Helsinki: Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry. Viitattu 14.10.2007. http://www.talentia.fi/files/1649_Etiikkaopas2005.pdf

Manifesti poliittisen sosiaalityön puolesta

Sosiaalityön tärkein tehtävä on itsensä tekeminen tarpeettomaksi. Suomalaisen sosiaalityön tulisi pelkän yksilöiden sosiaalisen kontrollin ja tukemisen sijaan suuntautua aiempaa enempää yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen. Edellistä voi selventää se, että olen sosiaalipoliitikko ja olen työhistoriani aikana pyrkinyt ennen kaikkea muokkaamaan yhteiskunnan rakenteita.

Edellä esitelty päätavoite sosiaalityölle on juhlava periaate, jota on sosiaalityössä yritetty aika ajoin täyttää. Yksittäisen sosiaalityöntekijän kohdalla tilannehan vastaa nykyajan tuloksellisuusajattelua – bonuksena hyvin tehdystä työstä sosiaalityöntekijä voisi päästä vaikkapa eläkkeelle aiemmin, kun asiakaskunnan ongelmat on ratkaistu. Tällöin käsitys sosiaalisista ongelmista on vain hetkelliseen tilanteeseen sidottu, eikä ymmärretä niiden todellista luonnetta (ks. esim. Bourne & Levin 1984). Toisaalta itsensä tekeminen tarpeettomaksi voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Viitteitä tästä ajatuksesta voidaan löytää esimerkiksi sosiaalityön toimenpideohjelmasta, jossa sosiaalityö määritellään aiempaa korjaavasta, reaktiivisesta kohti ennalta ehkäisevää, vahvistavaa ja kumppanuusperusteista sosiaalityötä (Karjalainen & Sarvimäki 2005).

Alussa esittämäni ajatus sosiaalityön tehtävästä ei ole mitenkään uusi. Sosiaalityön itseymmärrysteoriassa, siis teorioissa, jotka pyrkivät selittämään tai avaamaan sosiaalityön perusteita teoreettisista näkökulmista, ajatus tai idea on ollut jo kauan mukana. Esimerkiksi Haluk Soydan (1999) tarkastelee sosiaalityön historiassa esiintyviä ideoita ja hänen perusteella tarpeettomaksi tekeminen ja rakenteisiin vaikuttaminen on ollut osana sosiaalityötä jo kauan.

Soydan (1999, 43) erittelee ja tarkastelee sosiaalityön todellisuutta ristiintaulukoinnin avulla, jossa yhtäällä jaetaan sosiaalisten ongelmien syyt joko yksilöstä tai yhteisöstä alkaviksi. Toisaalta taulukoinnissa jaon muodostaa se, onko idea lähtenyt teoriasta käytäntöön vai toisinpäin (ks. taulukko 1, napsauta kuva suuremmaksi). Taulukossa 1 esitetään Soydanin (1999, 132) jaottelu sosiaalityötä muokanneista historiallisista ideoista, eräiden yksittäisten ajattelijoiden kautta. Minun näkökulmastani tarkastelun kohteena ovat tällöin ne ongelmat, joita yhteiskunta synnyttää ja joihin sosiaalityön tulisi aiempaa enemmän suuntautua.

Claude Henri de Rouvroy, comte de Saint-Simon (myöh. Saint-Simon) oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt ranskalainen utopisti. Saint-Simonin ajattelun keskeinen lähtökohta on käsitys sairaasta yhteiskunnasta ja sen parantamisesta. Pian hänen kuolemansa jälkeen ryhmä ihmisiä kiinnostui hänen ajatuksistaan ja syntyi kansanliike, jota myöhemmin nimitettiin saint-simonismiksi. (Soydan 1999, 50–51)

Saint-Simonin näkemyksessä yhteiskunta on sairas ja sosiaalisten ongelmien lähde on yhteiskunnalliseen valtaan liittyvissä rakenteissa (todellinen vs. formaali valta). Tämän sairauden parantamiseen tarvitaan tiede ja sen tuottama tieto. Luonnollisesti parhaat lääkärit yhteiskunnan parantamiseen ovat tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt, jotka ymmärtävät oireilun takana olevan todellisen sairauden. Viranomaisten tehtäväksi tuli järjestää olot sellaisiksi, että ne parantavat yhteiskunnan. Yksilön tehtäväksi jäi tällöin totella hoitavaa tahoa (viranomaisia) ja alistua heidän tahtoonsa (Soydan 1999, 54–55.) Yksittäinen sosiaalityöntekijä voidaan lääkäri -metaforan lisäksi tällöin nähdä esimerkiksi poliisina tai tuomarina.

Kuten edeltä käy ilmi, Saint-Simonin ajattelussa on nähtävissä teorian, tutkimuksen ja tiedon kautta tuleva näkemys yhteiskunnan ongelmista. Idea on tällöin periaatteessa kehittynyt teoriasta käsin. Toisaalta Jane Addams esittää omien tekstiensä ja työhistoriansa kautta vastakkaisen näkökulman. Settlementtitoiminta auttoi Addamsia ymmärtämään köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin liittyviä ongelmia käytännön työstä kohoavan kokemuksen kautta (Soydan 1999, 125). Addamsin näkemys yhteisöjen kanssa tehtävästä työstä on mielestäni vaikutusvaltainen edelleen. Sosiaalityön eriytyessä muutaman tunnin päivystykselliseen vastaanottoon virastoissa, ei voitane puhua todellisesta yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamisesta. Ristiriitaisesti nämä virastot ovat kuitenkin ensimmäisiä paikkoja, joihin yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat. Juuri tämän vuoksi sosiaalityön ja -työntekijöiden tulisi olla yhteiskunnallisesti nykyistä aktiivisempia.

Kriittinen lukija voisi syyttää minua tässä vaiheessa historiallisiin seikkoihin takertuneena haihattelijana, joka julkeaa tukeutua vain yksittäisiin, harkitusti poimittuihin teoreetikkoihin. Kuinka julkea tavoitteeni ”itsensä tekeminen tarpeettomaksi” näyttäytyy sitten muiden sosiaalityön teoreetikkojen ajattelussa? Malcolm Payne (2005) esittelee sosiaalityön teoriaa käsittelevässä teoksessaan kolmeen erilaiseen näkemykseen perustuvan jaottelun sosiaalityöstä. Payne tarkastelee sosiaalityötä erilaisina diskursseina (1). Paynen (2005) mukaan sosiaalityössä voidaan erottaa reflektiivis-terapeuttiset näkemykset, sosialistis-kollektivistiset näkemykset ja individualistis-reformistiset näkemykset (2).

Payne kuvaa sosiaalityötä kolmiona, jonka kulmat muodostavat eri näkemykset. Refleksiivist-terapeuttisissa näkemyksissä keskeisenä tavoitteena on yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen paras mahdollinen hyvinvointi, joka saavutetaan vuorovaikutuksellisen tukemisen ja itsensä kasvattamiseen auttamisen kautta. Taustalla on sosiaali-demokraattinen näkemys siitä, että sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen tulisi tapahtua käsi kädessä, jotta molemmat kehittyvät. (Payne 2005)

Toisena kulmana kolmiossa Payne (2005) kuvaa sosialistis-kollektivistiset näkemykset, joissa sosiaalityö nähdään yhteistyönä ja tukea rakentavana, jotta syrjäytyneimmät väestön osat saisivat elämänsä paremmin hallintaan. Tällöin sosiaalityö määrittyy emansipatoriseksi eli alistuksesta vapauttavaksi ja muutoshakuiseksi, jossa tavoitteena on yhteiskunnan muuttaminen heikko-osaiset huomioivaksi (mt.). Tämä voi näkyä esimerkiksi sosiaalisten ongelmien ja yhtymäkohtien näkyväksi tekemisellä. Taustalla voidaan nähdä sosialistinen näkemys talouteen, missä sosiaaliset etuudet ja suunnitelmallisuus edistävät tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta (mt.).

Kolmantena kulmana Payne kuvaa individualistis-reformistiset näkemykset. Tällöin sosiaalityö määrittyy osaksi yksilöiden hyvinvointipalveluja, joiden tarkoitus on vastata asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Sosiaalityö on tällöin sosiaalista järjestystä ylläpitävää, jonka tavoitteena on yksilöllisten hyvinvointiriskien kohdatessa yksilön palauttaa hänen hyvinvoinnin tasonsa. Taustalla individualistis-reformistisissa näkemyksissä voidaan nähdä yhtymäkohta uusliberalistiseen näkemykseen yhteiskunnasta, jossa valtion puuttumisen tulisi olla minimaalista ja yksilön vapaus korostuu. (Payne 2005)

Paynen kuvaus sosiaalityöstä kilpailevina paradigmoina, diskursseina tai käsitysjärjestelminä on äärimmäisen mielenkiintoinen. Se antaa niin yksittäiselle sosiaalityöntekijälle kuin esimerkiksi sosiaalitoimistolle teoreettiset suuntaviivat, joihin esimerkiksi omia mielipiteitä tai vaikkapa sosiaalitoimiston hiljaisia käytäntöjä voi verrata. Toisaalta ne voidaan nähdä toisilleen kilpailevina näkemyksinä, joista yksikään ei ole koko ajan valloilla, vaan painatukset vaihtelevat – niin yksilöiden kuin toimistojen kesken.

Itse samaistun ja mieltäni kiihottaa eniten käsitys sosiaalityöstä sosialistis-kollektivistisen paradigman näkökulmasta. Se on mielestäni osin sekoitus yksilön ja yhteiskunnan vastuuta sosiaalisista ongelmista. Molemmat voivat sulkea silmänsä toisiltaan ja väittää toisen olevan vastuussa, jolloin kukaan ei tosiasiallisesti vastaa mistään. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on tällöin toimia heikkojen äänten asianajajana ja edunvalvojana positiivisessa merkityksessä. Puhtaimmillaan ajatus itsensä tarpeettomaksi tekemisestä voidaan löytää Paynen kolmijaottelussa juuri sosialistis-kollektivistisesta näkökulmasta.

Miksi yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen on sitten niin haasteellista? Uusliberalistisessa yhteiskunnassamme valloilla näyttää olevan korostunut vaade yksilön omasta vastuusta. Ääriesimerkkinä on helppo nostaa esimerkiksi päihteidenkäyttäjät. Moniongelmaisten huumeiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan he ovat useimmiten suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Päihteiden käyttäjien osalta on helppo syyllistää yksilöä ja velvoittaa kantamaan vastuuta omasta tilanteestaan, mikäli ei ole perehtynyt päihdeongelmien problematiikkaan. Päihdehuoltolakien velvoitteet on helppo ohittaa, kun päihdeongelmaiset harvoin pitävät ääntä itsestään - käytännön esimerkkinä voisi viitata esimerkiksi vaikeksiin löytää tukiasunnoille tiloja Helsingistä.

Henkilökohtaisena toiveenani onkin, että sosiaalityössä ja -tekijöissä olisi löydettävissä enemmän poliittista tahtoa, osallistumista ja poliitikkoja pelkän lääkäri-, insinööri-, asianajaja-, tutkija- tai opettaja -mallin sijaan (ammattianalogioista ks. Hämäläinen 2008). Poliittisuus ei yhtään vähennä perinteisen, kuten tukevan, korjaavan tai kontrolloivan sosiaalityön merkitystä. Jotta sosiaalityö ei kuitenkaan liiaksi typistyisi vain korjaavaksi, tarvitaan osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja yhteiskunnasta johtuvien ongelmien tuomista julki. Tätä väitettä voi selventää se, että olen itse sosiaalipoliitikko.

(1) ranskan kielellä discours = puhe, esitelmä, juttelu, jaarittelu. Latinaksi discursus = ympäriinsä juokseminen.

(2) Näkemyksistä voidaan käyttää myös termiä paradigma (termistä ks. Kuhn 1994).

KIRJALLISUUS

Bourne, R. & Levin, J. 1984. Social problems: causes, consequences, interventions. St Paul: West Publishing Company.

Hämäläinen, J. 2008. Sosiaalityönteoria 1: itseymmärrysteoriat. Luentomoniste.

Karjalainen, P. & Sarvimäki, P. (toim.). 2005. Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelma. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2006/01/hl1137582267435/passthru.pdf

Kuhn, T. 1994. Tieteellisten vallankumousten rakenne. Suom. Pietiläinen, K. Helsinki: Art House.

Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc

Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiakkuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf

Payne, M. 2005. Modern Social Work Theory. 3^rd edition. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Soydan, H. 1999. The History of Ideas in Social Work. Birmingham: Venture Press.

Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelujen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiikka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf