Henkitieteellisen kasvatustieteen syntyedellytykset

1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa tieteellistä ja kasvatustieteellistä maailmankuvaa koetteli kaksi erillistä suuntausta. Empiristinen tietokäsitys tukeutui ajatukselle, että kaikki tieto on peräisin kokemuksesta, joita voidaan havainnoida ja niiden perusteella tutkia. Vastakkaisena suuntauksena empirismille alkoi saksalaisessa tiedemaailmassa saada sijaa ns. henkitieteellinen suuntaus, joka taasen ammensi ns. elämänfilosofiaksi kutsutusta ajattelusta (Hilpelä 1998, 24).

Elämänfilosofia heijastui pedagogiikkaan siten, että kasvatus nähdään erottamattomana osana elämää ja sen tulee sisältää elämälle tyypillisiä piirteitä (Hilpelä 1998, 24). Kasvatustieteiden edustajista elämänfilosofian vaikutus näkyy etenkin henkitieteellisessä suuntauksessa ja sen varhaisimpana edustajana pidetyn Wilhelm Diltheyn ajattelussa. 1800-luvulla elänyt Dilthey teki tunnetuksi erottelun ns. ymmärtävien henkitieteiden ja selittävien luonnontieteiden välillä. Diltheyn mukaan kasvatustieteen tulee olla kokemusperäinen tiede (mt., 25). Kokemuksella Dilthey kuitenkin tarkoittaa ihmisen ymmärtämisen kokemista, ei empiirisen tiedekäsityksen mukaista havaintokokemusta.

Taustatekijänä Diltheyn teorian kehittelyyn voidaan yhdistää hänen edeltäjä Friedrich Schleiermacher. Schleiermacheria pidetään hermeneuttisen eli tulkitsevan kasvatustieteen isähahmona (Hilpelä 1998, 22). Herrojen välillä on kuitenkin muutamia näkemyseroja kuten se, että Schleiermacher tavoitteli tiedettä, jossa ”keskeinen tehtävä on orientoituminen historiassa” (mt.). Schleiermacherin näkemys kasvatustieteestä on korostetun yhteiskunnallinen. Hänen ajattelussaan korostuu se, että vanhempi sukupolvi siirtää tietoutta nuoremmalle. Tuota tietoutta siirrettäessä tulee ottaa huomioon vallitsevat ihanteet ja pyrkiä toteuttamaan ne, jotka ovat toteutettavissa (mt., 23). Kasvatustiede voi kuitenkin antaa kasvattajalle pelkästään ”tulkintatietoa, joka esiintyy vision muodossa” (mt.). Kasvattajan tulee itse ratkaista tulkintatiedon avulla kuinka toimia. Yhteiskunnallisista lähtökohdista johtuen korostuu Schleiermacherin ajattelussa se, että kasvatustieteen lähtökohtana tulee olla deskriptiivisyys eikä normatiivisuus (Bruhn 1989, 298).

Dilthey taasen pyrki korostamaan merkityssisältöjä, jotka elävät omaa elämäänsä kulttuureissa. Diltheyn lähtökohtana on ajatus siitä, että elävä olento kykenee ymmärtämään toisten elävien olentojen merkityssisältöjä (Hilpelä 1998, 26). Molemmille ajattelijalle yhteinen on kuitenkin käsitys, että kaikki tieto mitä voidaan saada, on aina sidoksissa kulloiseenkin aikaan ja paikkaan, tiede ei voi esiintyä yliajallisena totuutena (mt., 23-24).

Toisena taustatekijänä voidaan nähdä juuri tuohon aikaan valloilla ollut useiden eri tieteenharjoittajien näkemys tieteiden yhteydestä. Diltheyn teoria varmasti osittain kumpusi vastakkaisena juuri niille teorioille, jotka pyrkivät soveltamaan luonnontieteiden eksaktia mittaamista ja kokeellis-empiiristä tutkimusmetodia kasvatustieteeseen. Empiirisesti tutkittuna kasvatustieteen tuli olla vain kuvaava, mahdollisimman objektiivisesti säännönmukaisuuksia etsivä tiede. Tällä tavoin hahmotettu kasvatustiede ei juurikaan voi ottaa kantaa siihen miten asioiden tulisi olla. Henkitieteellinen näkemys yleisesti ottaen on juuri päinvastainen tälle näkemykselle.

Henkitieteellinen suuntaus alkoikin kehittyä aktiivisesti Diltheyn vaikutuksesta ja hänen oppilaiden toimesta. Henkitieteellinen koulukunta ei näin ollen ole yhtenäinen, vaan se sisältää piirteitä eri ajattelijoista. Tärkeimpänä piirteinä ja osittain vastakkaisina empiiriselle tutkimusperinteelle on juuri ajatus siitä, että kasvatustiede on täysin autonominen ja arvosidonnainen (Hilpelä 1998, 27). Kasvatus nähdään myös omana itsenäisenä osana kulttuuria. Tärkeimpänä seikkana henkitieteellisessä kasvatustieteessä on sen metodi, ymmärtäminen, johon kuuluu merkityskokonaisuuksien erittelyä ja vertailua (mt.). Henkitieteellisen koulukunnan perintö näkyy kuitenkin yhä. Kasvatustieteen osalta ymmärtäminen on saanut entistä enemmän alaa kasvatustieteen maailmassa samalla, kun empiirinen kasvatustiede on ainakin joiltakin osin tullut tiensä päähän.


Lähteet

Bruhn, Karl. 1989. Kasvatusopin historian kehityslinjoja. Keuruu: Otava.

Hilpelä, Jyrki. 1998. Kasvatustieteellinen ajattelu. Joensuu: Joensuun yliopisto.