Millaista tietoa on kasvatustieto?

Mielekäs lähestymistapa kasvatustietoon, on periaatteellinen kysymys sen tarpeellisuudesta. Mihin ihmiset ylipäätään tarvitsevat kasvatustietoa? Aiemmin kasvatustieteen peruskurssilla kuulemani väite on kuitenkin jäänyt vaivaamaan. Arvovaltainen opettaja esitti väitteen: ”Jokainen on kasvatuksen asiantuntija, koska jokainen on saanut jonkinlaisen kasvatuksen.” Tällöin ulkopuolinen tieto, tutkitut ja perustellut väittämät kasvatuksesta, olisivat tarpeettomia, sillä jokainen on kasvatuksen läpikäytyään sisäistänyt kasvatukseen sisältyvät erilaiset painotukset ja arvot ja näin ollen osaa kuin automaattisesti toimia kasvattajana.

Väitteessä on lisäksi sellainen puoli, että jokainen voi toimia kuin luonnostaan asiantuntevana kasvattajana. Vanhemmaksi tuloa ei yhteiskunnassamme säännellä mitenkään, mutta pelkkä kasvatuksen saanti ei missään muotoa voi riittää asiantuntevaksi kasvattajaksi. Toisaalta kasvatus voidaan ymmärtää pelkkää lapsi-vanhempi –suhdetta laajempana, jolloin yhteiskunnan eri instituutiot voidaan nimetä omalta osaltaan kasvattajiksi. Monesti kuulee myös väitettävän, että pelkät markkinavoimat voimia opettajana. Kasvatukseen osallistuu kasvottomien voimien lisäksi varsinkin kasvatuksen alkuvaiheessa lähiyhteisö, vanhemmat ja muut kasvattajat. Kysymys muotoutuukin pikemmin, mille nämä kaikki toimijat perustavat toimintansa tai mitä taustaa vasten harjoitettua toimintaa on mahdollista verrata?

Kasvattamisen määrittely on hyvin haasteellinen tehtävä, jo kaikkien kasvatustoimintaan osallistuvien nimeäminen voi osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi. Kaikilla kasvattajilla on toiminnassaan kuitenkin jokin tavoite ja tarkoitus. Ilman tavoitteita tapahtuvaa kasvatusta on vaikeaa kuvitella. Ennen kuin voidaan ajatella tavoitteellista ja tarkoituksellista toimintaa, tarvitaan suunnitelmallisuutta. Kasvatustieto voidaan nähdä tavoitteellisen toiminnan taustalla vaikuttavana. Tällöin kasvatustieto voidaan ajatella kasvattajan oman toiminnan perustaksi (Hilpelä 2003).

Jotta omaa toimintaa voisi perustella olemassa olevalla tiedolla, tulee sen tietysti olla luotettavaa ja kestävää. Yleensä luotettavuus ja uskottavuus liitetään tieteelliseen tietoon, mutta missä määrin tieteellistä tietoa käytetään kasvatustyössä on jo eri asia. Kasvatustieto ei ole täysin sama asia kuin kasvatustieteellinen tieto, vaan kasvatustieteellinen tieto on osa kasvatustietoa (Hilpelä 2003). Ongelmalliseksi muodostuu juuri tieteen ja käytännön suhde. Jokainen todella voi toimia kasvattajana, mutta jokainen kasvattaja tuskin kokee mielenkiintoiseksi tai tarpeelliseksi vaativan akateemisen koulutuksen tullakseen kasvattajaksi.

Kasvatustietoon voidaan sisällyttää myös kasvattajaa koskevat vaatimukset. Kasvattaja tarvitsee omaan kokemukseen ja ymmärrykseen pohjautuvaa tietoa omasta itsestään ja omista taustoistaan (Hilpelä 2003). Tällöin alussa esitellyssä väitteessä on sisällään myös osatotuus kasvattajasta ja kasvatuksesta yleensäkin. Kasvatus ei tapahdu missään umpiossa tai eriössä, erilaiset tietokoneet, teknologia tai kylmät markkinavoimat eivät (onneksi) voi ihmistä kasvattaa. Jokaisella kasvattajalla on myös oma taustansa. Jokainen tietää suurin piirtein minkälaisen kasvatuksen on itse saanut, mutta sellainen kasvattaja, joka ei kyseenalaista tai pohdi saamaansa kasvatusta ei voi olla asiantuntija. Missä määrin kasvattaja onnistuu käsittelemään oman taustansa ja saamansa kasvatuksen, vaikuttaa esimerkiksi siihen, toistuuko samat kasvatukselliset virheet tai harhakäsitykset sukupolvesta toiseen. Jyrki Hilpelä (2003) liittääkin taustojen pohtimisen ja selvittämisen vastuulliseen kasvattamiseen.

Kasvattajan tulee oman itsensä lisäksi tuntea se kulttuuri, jonka piiriin kasvatetaan tai josta kasvatettavat tulevat (Hilpelä 2003). Entistä kansainvälisemmässä maailmassa ja tiivistyvässä Euroopassa kulttuurit ja kansat todella kohtaavat, jolloin on tärkeää, että yksilön kasvatuksen ja sosiaalistumisprosessin aikana tuetaan mielekästä tutustumista vieraisiin kulttuureihin. Vasta viime aikoina on Suomessakin herätty keskustelemaan maahanmuuton tärkeydestä ja kansainvälistymisestä. Miten tämä heijastuu kasvatuskäytäntöihin ja kasvatustietoon, jää nähtäväksi tulevaisuudessa.

Kasvatustietoon voidaan sisällyttää siis kasvattajan omaan tietämykseen ja osaamiseen liittyviä asioita, mutta kasvatustieto on laajempi käsite. Aiemmin mainittu tieteellinen, tosiasioihin perustuva kasvatustiede ei kuitenkaan riitä. Uusi näkökulma kasvatustietoon avautuu kasvatukseen sisältyvän arvoulottuvuuden


kautta. Kasvatuksellinen toiminta, jossa eettiset periaatteet eivät ole keskeisiä, ei ole kasvatusta (Hilpelä 2003). Tällöin kasvatustieteellisestä tieto, josta puuttuu eettinen puoli ja arvojen tarkastelu, ei voi riittää kasvattajalle toiminnan perustaksi.

Aiemmin mainitut erilaiset kulttuurit ja –piirit tuovat oman lisänsä arvojen arvioinnin vaikeuteen. Erilaisten kulttuurien välillä on huomattavan erilaisia käsityksiä mm. moraalista, arvostuksen kohteista yhteiskunnasta ja siitä, mikä ylipäätään on väärin. Miten kasvattajan on sitten mahdollista erotella arvoja, saati perustella jotakin toista paremmaksi? Lisäksi on olemassa yleinen vaade siitä, että opettajan tulisi käsitellä opettamiaan aineita puolueettomasti (Gingell & Winch 1999, 162). Tämän vaatimuksen täyttäminen on kuitenkin täysin ristiriidassa moraalisia velvoitteita käsiteltäessä, pahimmillaan liikutaan kaksinaismoraalin lähettyvillä (mt.).

Tällöin mielestäni korostuu ennen kaikkea ajattelun avainten antaminen kasvatettavalle. Avain on ehkä huono vertauskuva, mutta sellaisten ajatuksellisten työkalujen, joiden avulla kasvatettavan on mahdollista itse pyrkiä käsittelemään arvoihin liittyviä ongelmia. Kun muistetaan, että kasvattaja toimii kaikin puolin esimerkkinä kasvatettavalle, on tärkeää, että kasvattajalla itsellä on taitoa pohtia ja arvioida arvoihin ja etiikkaan liittyviä ongelmia.

Tulevaisuudessa kasvattajan rooli tuskin tulee olemaan ainakaan aiempaa helpompi. Jokaisen kasvattajan on käytävä läpi raskas ja aikaa vievä prosessi, jossa kasvattaja pohtii oman itsensä ja historiansa lisäksi myös kasvatukseen sisältyvää arvoulottuvuutta. Kasvatustietoa ei voi siis kasvattajalle siirtää kirjoista tai koulun penkiltä, se on pikemminkin hyvin vaativa haaste kaikille kasvattajille. Kasvatustieto on laaja-alainen käsite, jonka pohtimiseen tulisi jokaisen ”asiantuntevan kasvattajan” käyttää aikaansa.




Lähdeluettelo

Hilpelä, J. 2003. Kasvatusfilosofia. Opetusmoniste. Joensuu.

Winch, C. & Gingell, J. 1999. Key concepts in the philosophy of education. London: Routledge Falmer.