Globalisaatio

Se voi tapahtua huomenna. Menetät työpaikkasi, koska ulkomailla palkat ovat halvempia ja työnantajasi siirtää koko tuotannon kauas pois. Tai menetät henkesi suuressa terrori-iskussa, koska ääriliike on päättänyt panna lopun sinun enemmän tai vähemmän tukemalla maapallon ja talouden globaalistumiselle. Tai koko maan ja Euroopan Unionin talous heittää häränpyllyä ja voimme heittää hyvästit vakaalle euro-valuutallemme ja valoisalle tulevaisuudelle. Äkkinäisesti ajatellen voisi luulla, että vähintäänkin maailmanloppu on tulossa, kun puhutaan globalisaatiosta. Aihe on siis vähintäänkin tunteita herättävä.

Globalisaatio ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Raimo Väyrysen (1998, 15) mukaan globalisaation juuret voidaan jäljittää suuriin löytöretkiin, jotka ulottuivat ympäri maailman. 1400-luvulta lähtien valtiot, yritykset ja yksittäiset ihmiset ovat olleet enemmän tai vähemmän tekemisissä globaalistumisen ja siihen liittyvien ilmiöiden kanssa. Teknisen kehityksen ja tieteiden edistymisen myötä maailma on tavallaan entistä pienempi kuin ennen. Minun on esimerkiksi mahdollista matkustaa halvalla ja nopeasti toiselle puolelle maailmaa, tilata kulutustuotteita valtamerten yli sekä seurata uutislähetyksiä ympäri maailmaa. Globalisaatio ei siis liity pelkästään entistä vapaampaan kaupankäyntiin, vaan on monialainen ja -ulotteinen prosessi. Samoin globalisaatio luo monia uhkakuvia ja mahdollisuuksia eri aloille. Yleisimmin globalisaation alat jaetaan neljään: talouteen, teknologiaan, politiikkaan ja kulttuuriin(Väyrynen 1998, 78).

Ongelmallisimmaksi globalisaatio koetaankin usein juuri talouden alalla. Kansainvälinen kauppa ja suorat sijoitukset eri valtioiden välillä ovat lisääntyneet 1900-luvulla ja kiihtyneet entisestään viime vuosikymmenien aikana. Kaupantekijöinä on ollut entistä vähemmän valtiot ja entistä enemmän yritykset. Samaan aikaan yritykset ovat kasvaneet entistä suuremmiksi ja mikä pelottavinta, monesti suuryritykset alkavat olla suurempia päätöksentekijöitä kuin maantieteelliset valtiot. Osa maailman köyhistä valtioista on ollut valmiita myymään vaikka sielunsa, jotta saisivat suuren yrityksen sijoittamaan tuotantolaitoksia maahan.

Yritysten levittäytyminen ympäri maailmaa onkin asettanut valtiot uuteen asemaan, toistensa kilpailijoiksi. Kansainvälistä pääomaa houkutellaan ”verohelpotuksilla, työvoimakustannuksilla ja yhteiskunnan perusrakenteella” (Väyrynen 1998, 115). Suomen voidaan sanota onnistuneen erinomaisesti globalisaatiota vastaan puolustautuessaan, koska viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomi on maailman kilpailukykyisin valtio. Silti Euroopan unionin laajentuminen on suuri pelonaihe. Yritykset ja raha ovat tervetulleita, muiden maiden (halpa)työntekijät eivät. Sen sijaan suurimmat häviäjät monesti löytyvätkin maapallon toiselta puolelta. Etelän köyhät kehitysmaat ovat enemmän kuin valmiita rukkaamaan työlainsäädäntöään ja päästörajoituksiaan saadakseen uuden tossutehtaan maahansa.

Ongelmaksi talouden alalla on muodostumassa se, että maat menettävät tehtaita ja samalla työpaikkoja halvemman työtason maihin. Lähinnä tämä kehitys koskee matalan koulutustason työpaikkoja (Väyrynen 1998, 118). Lisäksi entistä avoimemmassa maailmassa uhkakuvana nähdään halpa työvoima, joka tulee tekemään työtä pienemmällä palkalla. Toisaalta tässä kehityksessä on myös valoisampi puolensa. Mikä oikeus läntisillä teollisuusmailla on estää ja kieltää idän ja etelän köyhiä maita teollistumasta ja nostamasta elintasoaan? Aasiassa on osittain jo nähty miten taito-osaamisen kasvaessa tuotantoalat ovat monipuolistuneet ja yleiset olot parantuneet. Suurin kritiikki onkin kohdistunut juuri suoranaiseen imperialismiin ja riistomaiseen työvoiman ja resurssien käyttöön eräillä suuryhtiöillä.

Suuryritykset eivät kuitenkaan omaa absoluuttista valtaa. Kansallisvaltiot pyrkivät sekä itsenäisesti että yhteistyössä muiden maiden kanssa löytämään hallintakeinoja estääkseen räikeimmät väärinkäytökset. Talouden alueella on kehitetty erilaisia ja –tyyppisiä valtioiden välisiä ohjausjärjestelmiä. Suomalaisia lähinnä on tietenkin Euroopan unioni ja siihen liittyvä EMU. Toiminta on ollut siinä mielessä menestyksellistä, että euro on pysynyt vakaana. Euroopan unioni on myös rohjennut puuttua yritysten toimintaan. Euroopan unioni mätkäisi Microsoftia noin 500 miljoonan euron sakolla rikkomuksista ohjelmistomarkkinoilla, mikä osoittaa sen, että kansallisvaltiot eivät taistelutta alistu suuryritysten tahtoon. Euroopan tasoa laajempi ja kansainvälinen taloutta ohjaava järjestelmä on Bretton Woods instituutiot, joihin kuuluu Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja maailmanpankki. Valta on Bretton Woods instituutioissa kuitenkin keskittynyt eniten pääomaa tarjonneille maille eli velkojille (Väyrynen 1998, 184). Toisaalta on myös esitetty, että nykyisillä resursseilla ei ole mahdollista valvoa laajenevaa maailmantaloutta (Väyrynen 1998, 186). Oman lisänsä hallintaan ja valvontaan tuovat kansainväliset kansalaisjärjestöt kuten Attac, joka pyrkii parhaansa mukaan lobbaamaan ns. Tobinin veroa, jolla vakautettaisiin kansainvälisiä markkinoita ja samalla kansainvälinen yhteisö saisi tuloja. Toinen paljon kannatusta saanut kansalaisjärjestöjen kansainvälinen tapahtuma on maailman sosiaalinen foorumi (WSF). Nähtäväksi jää, kuinka tehokkaasti kansalaisjärjestöt saavat äänensä kuulumaan.

Globalisaatio itsessään on historiallinen ja jatkuva prosessi, mutta sen seurauksia on viime vuosikymmeninä nopeuttanut teknologian nopea kehitys. Nykyään on yhtä halpaa puhua Internetin välityksellä toiseen huoneeseen, kuin toiselle puolelle maapalloa. Näin ollen ”globalisaatio on teknisesti helpompaa ja taloudellisesti tuottavampaa kuin aikaisemmin” (Väyrynen 1998, 133). Teknologian nopea kehitys on itsessään kuitenkin sekä hyvä että huono asia. Toisaalta teknologia avaa sekä länsimaisille yrityksille että yksittäisille ihmisille uusia mahdollisuuksia verkottua ja kehittyä. Samaan aikaan teknologinen kuilu kasvaa entisestään köyhien ja rikkaiden välille. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että Suomessa ollaan huolissaan siitä, että kaikki kansalaiset eivät osaa hyödyntää uusimpia tietotekniikan sovelluksia. Suurin osa köyhimpien maiden ihmisistä ei varmasti ole kuullutkaan teknologian sovellutuksista, joiden käytön osaaminen kuuluu kansalaistaitoihin Suomessa.

Teknologian kehitys avaa kuitenkin mahdollisuuksia myös köyhemmille maailman maille. Esimerkiksi Internetin avulla kuka tahansa voi opiskella tekemään töitä tietokoneilla ja oppia ohjelmointia. Internet on osoittanut voimansa yksittäisten ihmisten verkostoistumisessa. Hyvin pienillä kustannuksilla kuka tahansa voi perustaa Internetiin omat keskustelufooruminsa, joilla eri ihmiset voivat yhdistää osaamisensa. Matalan julkaisukynnyksen takia Internetkin on koettu suureksi uhkaksi monen valtiojohdon kannalta. Poliittista hallintaa ovat harjoittaneet etenkin valtiot, jotka ovat pyrkineet rajoittamaan kansan tiedonsaantia. Kirjarovioiden tilalle on tullut valtiojohtoinen verkon hallinta ja tarkkailu, joka estää ihmisiä pääsemästä esim. vieraskielisille sivuille. Internet ja varsinkin tietoteknologian kehitys on kaksiteräinen miekka, toisaalta hyötyjä on paljon, mutta oman lisänsä tuovat rikollisuus ja tietoturva. Loppujen lopuksi onkin poliittinen kysymys, kuinka paljon valtioiden tulisi puuttua teknologian kehitykseen.

Samoin globalisaatio on aiheuttanut paljon kritiikkiä ja keskustelua valtion tehtävistä ja valtioiden harjoittamasta politiikasta yleensä. Liberaalinen kritiikki painottaa sitä, että valtioiden tulisi keskittyä vain yhteiskuntarauhan, yksityisomistuksen ja vakauden takaamiseen (Väyrynen 1998, 138). Markkinoiden halutaan olevan entistä vapaampia ja globaalisempia. Hyvinvointivaltiot kuten Suomi ja Ruotsi ovat kohdanneet paineita muuttaa verotustaan ja leikata sosiaaliturvaa, jotta kilpailukyky muiden valtioiden kanssa säilyisi. Eräänlaisesta markkinatalouden ja liberalismin voittokulusta kertoo Kiinan nykyinen tilanne. Kiina vähitellen siirtyi tiukasta sosialismin ohjaamasta taloudesta entistä enemmän markkinatalouteen ja kansainväliseen kaupankäyntiin. Kiinan nopea taloudellinen kasvu onkin parantanut sen mahdollisuuksia taistella maailmanlaajuisilla markkinoilla. Jos globalisaatio ottaa toisella kädellä, se myös antaa toisella, saajana vain voi olla eri valtio. Huvittavaa on mielestäni se, että osa poliitikoista on lanseerannut jo uuden käsitteen ”Kiina-ilmiön”, jolla kansalaisia täällä pohjoisessa pelotellaan.

Uudet ilmiöt eivät kuitenkaan vähennä valtioiden vaikutusvaltaa saati estä valtioita tekemästä mitään. Käytännössä valtioiden tuleekin entistä vähemmillä resursseilla pyrkiä turvaamaan entistä paremmin kansalaistensa aseman globaalissa markkinataloudessa. Valtioilla ei käytännössä ole enää mahdollisuutta kieltäytyä osallistumasta kansainväliseen kaupankäyntiin. Ristiriitoja syntyy, kun kansalaiset vaativat poliittista johtoa puuttumaan entistä paremmin haittavaikutuksiin ja samaan aikaan markkinat ja yritykset vaativat valtiota vastaamaan heidän tarpeisiinsa (Väyrynen 1998, 150). Poliittinen vaikuttaminen ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Suomen presidentti Tarja Halonen oli tärkeänä jäsenenä asiantuntija ryhmässä, joka pyrki löytämään globalisaatioon entistä sosiaalisempia ja huomioonottavampia arvoja. Monikansallinen asiantuntijaryhmä on hyvä esimerkki politiikan muuttumisesta entistä kansainvälisemmäksi. Politiikkaa harjoitetaan entistä avoimempien ja laajempien joukkojen keskuudessa. Samoin globalisaation vastustaminen on saanut entistä kansainvälisempiä piirteitä, mielenosoituksia järjestetään ympäri maapalloa hyvinkin järjestäytyneesti.

Loppujen lopuksi globalisaatio on kuitenkin paljon riippuvainen yksilöistä, kuluttajista. Jokapäiväisillä ratkaisuilla on merkitystä. Kansainväliset yritykset ovat jo saaneet kokea yhteen liittyneiden kuluttajien voiman, hyvänä esimerkkinä Nestle, joka on kokenut ostoboikotteja ja joutunut kohentamaan imagoaan ulkomailla. Globalisaatiolla on näin myös voimakas vaikutus kulttuureihin ja niissä eläviin yksilöön. Ei taida olla montakaan maata jäljellä, missä ei voisi ostaa Coca-Colaa. Suurin vaikutus onkin sillä, ovatko ihmiset halukkaita juomaan sitä. Suuria kuluttajaliikkeitä onkin noussut vastustamaan ylikansallisten yritysten vallitsemaa elintarvikekauppaa vastaan. Toisaalta kulttuurien leviäminen ja sekoittuminen on myös hyvä asia. Ihmiset tulevat entistä tietoisimmiksi heitä ja kaikkia muita koskevista asioista, mikä voikin olla ensiaskelia oikeudenmukaisempaan maailmaan.

Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan sekä kansalais- että kansallisella tasolla, jotta globalisaation hyvät että huonot puolet tulevat otetuiksi huomioon. Tasa-arvoinen globaalistuminen edellyttää kaikkien maiden ja kansalaisten huomioonottamista, mikä ei onnistu jos päätöksiä ovat tekemässä vain kehittyneet länsimaat tai suuryritykset. Onneksi kehityssuunta on viime aikoina ollut myönteinen myös muita maita kohtaan. Sekä kansallinen että kansainvälinen politiikka on näin ollen onnistunut ainakin osittain puuttumaan globalisaation vaikutuksiin ja seurauksiin. Kehittämällä yhteistyötä entisestään globalisaation ongelmiin voitaisiin varautua paremmin ja hyötyä enemmän globalisaation tarjoamista mahdollisuuksista.

Lähteet

Attac ry.
http://www.attac.kaapeli.fi/

Väyrynen, Raimo. 1998. Globalisaatio. Uhka vai mahdollisuus? Juva: WSOY.