Tekstistä oppimaan oppiminen ja opettaminen

Luin kasvatustieteen johdatuskurssiin liittyen Sirkka Hirsjärven ja Jouko Huttusen (1997) teoksen Johdatus kasvatustieteeseen. Valitsemani ja tarkastelemani osio kirjasta on molempien kirjoittajien yhdessä laatima ja se käsittelee kasvuympäristöjä ja suomalaista kasvatus- ja koulujärjestelmää (s. 18-30). Toisaalta olisin voinut käsitellä koko kirjaa, mutta kirjan rakenne on yhteneväinen kokonaisuus, joten käsittelyn kannalta riittää yksi pienempi kokonaisuus. Pyrin löytämään tekstistä muotoseikkoja ja muita rakenteellisia seikkoja, jotka tukevat tekstin ymmärtämistä ja oppimista.

Olen opiskellut tätä esseetä kirjoittaessani yhden lukuvuoden yliopistossa ja vastaani on ehtinyt tulla monenlaisia tekstejä, osa helpompia lukea kuin toiset. Olen tottunut jo hyvinkin tieteellisiin teksteihin, joten tarttuminen kasvatustieteen kirjaan oli positiivinen yllätys. Ensimmäisenä havaintona, jonka tein jo kirjaa käsissäni pyöritellessäni ja sitä selaillessani oli, että teos on selkeästi pyritty kirjoittamaan mahdollisimman helppolukuiseksi ja yksinkertaiseksi. Teoksen tarkoituksena on tutustuttaa lukija uusiin käsityksiin ja joillekin jopa täysin uuteen aiheeseen eli kasvatustieteeseen. Näin ollen jo tekstin kirjoitusasu on pyritty saattamaan mahdollisimman selkeään muotoon. Vaikka teksti on kirjoitettu tieteellisen tekstin mukaisesti, eli lähdeviitteet on merkitty selkeästi, koin itse, että kirjan teksti oli hyvin helppolukuista ja ymmärrettävää.

Perusedellytys tekstin oppimiselle on se, että teksti ymmärretään (Julkunen & Haring 2002, 87). Näin ollen kirjoittajien valitsema lähestymistapa on täysin ymmärrettävä ja aiheeseen johdattamaan tarkoitetun teoksen kannalta hyvinkin suotava lähestymistapa. Jos kirjoittajat olisivat halunneet tehdä vain asiantuntijoille tarkoitetun kirjan, voisi olettaa, että tekstissä olisi paljon enemmän alan omaa spesifiä sanastoa. Tässä tekstissä asiat on sen sijaan pyritty sanomaan mahdollisimman selkokielisesti sekä kaikki lukijalle mahdollisesti uudet sivistyssanat ja termit on käännetty tai selitetty tarkemmin. Näin lukijan edellytykset ymmärtää tekstiä paranevat huomattavasti. Kirjoittajat ovat tällä lailla suunnittelemalla tekstinsä ”rakentaneet telineitä oppimisen tueksi” (mt. 92). Lukijan on helppo perehtyä asioihin, jotka ovat varsinkin arkielämän puolelta tuttuja, mutta tieteelliseltä puolelta hyvinkin uusia ja outoja.

Marja-Liisa Julkunen ja Minna Haring (2002, 87) korostavat aikaisempien tietojen merkitystä varsinkin tekstistä opittavalle uudelle tekstille. Kun lukija ymmärtää lukemansa, käynnistyy oppimisprosessi, jossa aikaisemmat tiedot ja tekstin tiedot konstruoituvat täysin uudeksi kokonaisuudeksi (mt.). Kuten jo mainitsin kyseessä oleva teksti on pyritty purkamaan mahdollisimman selkokieliseksi, jotta lukijan on helppo ymmärtää lukemaansa. Hirsjärven ja Huttusen (1999, 18) tekstistä on huomattavissa myös aiemman tiedon korostaminen. Jokaisen suuremman kokonaisuuden alkaessa kirjoittajat esittävät aiheeseen liittyen yleisiä kysymyksiä ja pyrkivät näin aktivoimaan lukijan aiempaa tietämystä. Ko. tekstin alussa yleisiä kysymyksiä ovat mm. ”Missä kasvatus tapahtuu?” ja ”Miten paljon koulutus maksaa?” Kysymykset ovat hyvin laajoja ja aiheeseen selkeästi johdattavia. Tarkoituksena ei varmastikaan ole, että lukija vastaisi kysymyksiin ennen lukemista, vaan pikemminkin se, että hän pohtisi omia aikaisempia tietojaan ja kokemuksiaan aiheesta kysymysten avulla. Tällä pyritään tietenkin varmistamaan, että vanhat tiedot aktivoituvat ja oppimisprosessi käynnistyy.

Tekstin oppimisen ja muistamisen kannalta on tärkeää painaa mieleen tekstin tärkeitä sisältöjä. Useiden eri tutkijoiden mukaan sekä heikot että taitavat lukijat käyttävät kertaamista tekstin opetteluun (Julkunen & Haring 2002, 90). Tekstistä etsitään tällöin tärkeimpiä kohtia ja ns. ydinsisältöjä. Hirsjärven ja Huttusen tekstin rinnalle on aina asetettu pienois- tai väliotsikkoja. Näiden otsikoiden avulla lukijan on helppo silmäillä teksti läpi ja varsinkin kertausvaiheessa väliotsikot tukevat muistamista juuri sen takia, että lukija voi käyttää niitä ikään kuin asiasanoina tai ns. ”vihjesanoina” (mt.). Väliotsikoista mieleeni tuli omat eri aineiden luentomuistiinpanot, jolloin tekstiä jäsennettäessä ja paperille kirjoitettaessa sitä muotoillaan useammilla pienillä otsikoilla. Osittain teksti muistuttaakin hyvin paljon muistiinpanoihin verrattavaa tekstiä. Teksti on valmiiksi pureskeltu pieniin osioihin, jotka on nimetty asiaan liittyvällä yläkäsitteellä.

Muiltakin osin Hirsjärven ja Huttusen teksti on kevyttä luettavaa. Jo mainitsemani väliotsakkeet rytmittävät ja jakavat tekstiä huomaamattomasti. Itse lukiessani kirjan läpi huomasin, että käsitteet yhdistyivät toisiinsa huomattavasti helpommin, kun teksti oli rakennettu juuri näin. Kyseisessä tekstissä on vain muutama tilasto, jolla halutaan taustoittaa eri tyyppisiä lapsiperheitä. Tilastokin on kuitenkin pyritty pelkistämään hyvin vähän tietoa sisältäväksi, eikä siitä juuri saakaan tietoa kuin perhekoostumusten eroista. Tilastoja ei ole haluttu esittää mitenkään graafisesti, joka on ymmärrettävää, koska tarkoituksena on vain taustoittaa yhteiskunnan tilannetta. Suomalaista koulutus- ja kasvatusjärjestelmää koskevassa kappaleessa kirjoittajat ovat kuitenkin käyttäneet kahta erilaista graafista esitystä. Molemmat graafisista esityksistä on kuitenkin pelkistetty taas niin yksinkertaisiksi, että niistä on pääasiat luettavissa hyvinkin helposti. Erilaisia taulukoiden ja tilastojen tulkintataitoja lukija ei todellakaan tarvitse edellä mainittuja tilastoja tutkiessaan. Niin kuin sanotaan: yksinkertainen on kaunista.

Hirsjärvi ja Huttunen ovat lisäksi sijoittaneet jokaisen suuremman asiakokonaisuuden lopuksi kertauskysymysten sarjan sekä kysymyksiä pohdittavaksi ja keskustelun aiheiksi. Kirjan johdannossa mainitaan, että kysymysten avulla kirjaa on helppo käyttää itsenäisessä opiskelussa. Kirjoittajien keskusteluiden aiheet ovat taasen tarkoitetut isommassa ryhmässä opiskelua varten. Taustalla on nähtävissä selkeä yhteys konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, joka korostaa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvaa oppimista (luentomoniste). Kirjassa on näin kohtuullisen hyvin onnistuttu yhdistämään sen käyttöarvo sekä yksittäiselle opiskelijalle että ryhmätyöskentelylle.

Hirsjärven ja Huttusen kirjan takakannen esittelyssä ja johdannossa kerrotaan että teos on tarkoitettu kasvatustieteen eri osa-alueille, toiselle asteelle, korkea-asteelle sekä aikuisopiskeluun. Tästä näkökulmasta katsottuna kirja on mielestäni hyvin onnistunut. Vaikka teos johdattaakin kasvatustieteen maailmaan, teksti on rakennettu sekä ulkoasultaan että sisällöltään helppolukuiseksi ja helposti ymmärrettäväksi. Kokonaisuutena teos on täydellisyyttä hipova, kun ajatellaan sen käyttöarvoa aiheeseen vasta tutustuvalle. Tieteen ammattilaiselle teoksella ei varmastikaan ole niin paljoa annettavana, mutta minun kohdallani teos oli helppo lukuinen ja helposti sisäistettävissä.


Lähteet

Hirsjärvi, Sirkka & Huttunen, Jouko. 1995. Johdatus kasvatustieteeseen. Juva: WSOY.

Julkunen, Marja-Liisa. 2004. Luentosarja: Opetuksen ja oppimisen perusteet. Luentomoniste.

Julkunen, Marja-Liisa & Haring, Minna. 2002. Tekstistä oppimaan oppiminen. Teoksessa Julkunen, Marja-Liisa (toim.). 2002. Opetus, oppiminen, vuorovaikutus. Vantaa: WSOY.