Konstruktivismi koulussa

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet uudistuvat tänä vuonna (2004). Uudistuksen perustana oleva oppimiskäsitys pohjautuu konstruktivismiin. Käytännössä perusopetuksen tulisi tarkentua ja uudistua entisestään ja mukautua opetussuunnitelman perusteisiin, mutta mistä loppujen lopuksi oikein on kyse? Kuinka konstruktivismin tulisi sitten näkyä käytännön tasolla koulutyössä? Edellä mainitut kysymykset arveluttavat varmasti sekä opettajia että varsinkin opiskelijoita, mitä korkeammalla asteella koulussa opiskellaan. Aluksi pureudun työssäni konstruktivismin taustoihin, jonka jälkeen käsittelen konstruktivismia käytännön tasolla, sekä opettajan että oppilaan näkökulmasta. Tekstissäni peilaan uudessa opetussuunnitelmassa olevia yleisiä tavoitteita ja pohdin niiden vaikutusta käytännön oppimiseen ja opettamiseen.

Konstruktivistinen oppimiskäsitys eroaa jyrkästi ennen valloilla olleesta behavioristisesta oppimiskäsityksestä. Pohjana konstruktivismille on Jean Piaget’n kehityspsykologinen ja tietoteoreettinen ajattelu (Rinne & Kivirauma & Lehtinen 2000, 158). Yksinkertaisesti sanottuna: ”Konstruktivismi on -- oppi siitä, miten inhimillinen tieto on mahdollista.” (mt. 2000, 30). Konstruktivistisen käsityksen mukaan jo havainnointi on aktiivinen tapahtuma, jota ohjaa aikaisemmat tiedot ja uskomukset (mt., 31).

Nykytutkimusten valossa oppiminen käsitetään tiedon aktiiviseksi konstruointiprosessiksi, jossa korostuu erityisesti oppilaan aktiivisuus ja osallistuminen (Enkenberg 2002, 161). Oppimisprosessista käytetään usein juuri verbiä konstruoida, jolloin korostetaan oppimista luovana rakennustoimintana (Tynjälä 1999, 22). Tällöin juuri yksilön oma ’rakennustoiminta’ korostuu, oppiminen on hyvin yksilöllinen tapahtuma. Käytännössä ”oppija -- [on] aktiivisesti merkityksiä etsivä ja niitä rakentava toimija” (mt. 38).

Konstruktivismi ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen teoria, vaan se sisältää useita eri suuntauksia (Tynjälä 1999, 37). Konstruktivismi ei rakennu pelkästään Piaget’n teorioiden varaan, vaan myös Lev Vygotskyn oppimisteoriasta on saatu erilainen näkökulma konstruktivismiin. Yhdistävänä tekijänä erisuuntauksissa on kuitenkin näkemys, että tieto on aina riippuvainen tietäjästä, tieto on aina yksilön tai yhteisöjen itsensä rakentamaa (mt.).

Eri suuntaukset painottavat luonnollisesti eri asioita. Käytännössä konstruktivismin suuntaukset voidaan karkeasti jakaa kahteen pääsuuntaukseen keskeisen mielenkiinnonkohteen mukaan. Päivi Tynjälän (1999, 38) mukaan yksilöllistä tiedon konstruointia painottavaa suuntausta nimetään yksiönkonstruktivismiksi tai kognitiiviseksi konstruktivismiksi. Sosiaalisista tekijöistä, yhteistoiminnasta ja vuorovaikutuksesta kiinnostunutta suuntauksesta käytetään nimitystä sosiaalinen konstruktivismi tai sosiokonstruktivismi (mt. 39 ; luentomoniste).

Opetushallituksen perusopetukselle suunnattu opetussuunnitelma tiivistää ja yhdistää edellä mainitut suuntaukset. Opetussuunnitelman (2004, 15) oppimiskäsitys on hyvin selkeästi konstruktivistinen: ”oppiminen ymmärretään yksilölliseksi ja yhteisölliseksi tietojen ja taitojen rakennusprosessiksi, jonka kautta syntyy kulttuurinen osallisuus.” Opetussuunnitelmaan on näin kirjattu vain keskeiset tavoitteet ja ideat. Käytännön toteutus jää tietenkin viime kädessä opettajalle, jonka tulee järjestää mahdollisimman vuorovaikutteinen ympäristö, jotta oppija voi prosessoida ja konstruoida tietojaan.

Opetussuunnitelma (2004, 15) kuitenkin ohjaa hyvin yleiseen sävyyn tärkeimpiä korostuksia: ”Oppiminen tapahtuu tavoitteellisena opiskeluna erilaisissa tilanteissa itsenäisesti, opettajan ohjauksessa sekä vuorovaikutuksessa opettajan ja vertaisryhmän kanssa”. Tämä lause kuvastaa hyvin sosiaalista näkökulmaa. Oppimisprosessissa korostuu tällöin vuorovaikutus muiden kanssa ja etenkin se, että itse ”tieto syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa” (luentomoniste). Oppijan ja opettajan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että opettajan tulee luoda sellainen oppimisympäristö, jossa kaikilla on mahdollisuus osallistua vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Tuohon oppimisympäristöön kuuluu itsestään selvästi tietenkin kysymysten herättäminen ja palautteen anto (luentomoniste). Tällöin oppiminen nähdään tilannesidonnaisena, eli aina tilanteesta riippuvaisena, joka opettajan tulisi ottaa huomioon sekä opetusta suunnitellessaan että järjestäessään. Opetussuunnitelma korostaakin oppimisympäristön merkitystä juuri tilannesidonnaisuuden takia.

”Opittavana on uuden tiedon ja uusien taitojen lisäksi oppimis- ja työskentelytavat, jotka ovat elinikäisen oppimisen välineitä.” (Opetussuunnitelma 2004, 15). Tämä kohta opetussuunnitelmasta korostaa oppijan muuttunutta roolia. Oppijalle on tärkeää tällöin myös metakognitio eli tietämys omista taidoistaan oppijana. Oppimaan oppiminen on tällöin keskeistä. Opettajan tulee siis tukea sitä, että oppilaiden on mahdollista huomata omat realistiset kykynsä oppijana. Tavoite opetussuunnitelmassa on kauaskantoinen, jo peruskoulussa tulisi oppia taidot selvitä opiskeluista myös myöhemmässä elämässä. Tällöin korostuu myös tavoitteellinen oppiminen (luentomoniste), jolloin oppijan tulisi huomata ettei hän opiskele muita tai koulua vaan itseään varten, omista lähtökohdistaan.

Opetussuunnitelma (2004, 15) ei unohda myöskään konstruktivismin peruskäsitettä eli aktiivista toimintaa: ”Oppiminen on seurausta oppilaan aktiivisesta ja tavoitteellisesta toiminnasta, jossa hän aiempien tietorakenteidensa pohjalta käsittelee ja tulkitsee opittavaa ainesta.” Aktiivisuuden tulisikin olla vallitseva periaate opetusta suunniteltaessa. Konstruktivistisen käsityksen mukaan tieto rakentuu aktiivisessa prosessissa. Opettajan tulee ottaa huomioon oppijan aikaisemmat tietorakenteet ja rakentaa ja suunnitella opettaminen sen perusteella. Valmiudet huomioon ottaen, vanhojen käsitteiden ja skeemojen päälle rakentaen päästään parhaisiin oppimistuloksiin. Jo aiemmin mainittujen oppimis- ja työskentelytapojen avulla oppijan on mahdollista saada mahdollisimman paljon hyötyä hyvin suunnitellusta opetuksesta. Yhteistyössä opettajan kanssa oppijan on mahdollista rakentaa mahdollisimman perusteellista tietoa. Opetussuunnitelmassa tulee myös ilmi oppijan ja opettajan roolin muuttuminen. Opettaminen on tällöin tiedon siirtämistä ja opettajan roolina on ohjata tiedon konstruointiprosessia (Tynjälä 1999, 61).

Viimeisenä tiivistävänä ohjeena opetussuunnitelman (2004, 15) oppimiskäsityksessä todetaan: ”Oppiminen on kaikissa muodoissa aktiivinen ja päämääräsuuntautunut, itsenäistä tai yhteistä ongelmanratkaisua sisältävä prosessi.” Tällöin korostetaan opetettavan asian luonnetta, lähtökohtana on ongelma. Tällöin myös itse oppiminen on oppijan toiminnan tulosta (luentomoniste). Opettajan ei tule antaa asioita valmiiksi pureskeltuina totuuksina, vaan ohjata oppijat selkeitä tavoitteita ja päämääriä kohti. Myös tällöin korostuu jo aiemmin mainittu elämää varten opiskelu. Huomion arvoinen on maininta yhteisestä ongelmanratkaisusta. Tällöin opettajan tulisi huomioida opetuksessa juuri se, että opetussuunnitelmat ovat joustavia, jotka ottavat huomioon tiedon ”suhteellisuuden ja muuttuvuuden” (luentomoniste). Tällöin opettajan tulee ottaa erityisesti huomioon erilaiset tulkinnat. Asioilla voi olla eri merkityksiä eri ihmisille, eikä maailmassa ole loppujen lopuksi olemassa kovin montaa absoluuttista totuutta. Opettajan tulisikin hyödyntää ’vääriä’ vastauksia opetuksessa.

Peruskoulun opetussuunnitelma ei ota kovin hyvin huomioon ristiriitaa opetuskäsityksen ja arviointimenetelmien välillä. Päivi Tynjälä (1999, 65) korostaa, että konstruktivismin mukaista oppimista arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota myös siihen, miten oppimista arvioidaan. Arvioinnin tulisi kohdistua itse oppimisprosessiin eikä siihen mitä oppija muistaa opeteltavasta aineistosta. Arvioinnissa tulisi mahdollisuuksien mukaan olla mukana myös oppija ja mahdollisesti myös opiskelijatovereita (mt. 65-66). Ongelmaksi peruskoulun kohdalla tietysti muodostuu jatkokoulutuspaikkojen vaatimukset yhtenäisistä ja vertailukelpoisista tuloksista opiskelijoiden kesken. Kehitystä ei kuitenkaan tule poissulkea, vaan mahdollisuuksien mukaan lisätä esimerkiksi sanallista arviointia jo opetuksen yhteydessä. Tällöin myös oppija saisi palautetta omista oppimiskyvyistään numeroarviointia paremmin ja oppijan olisi helpompi kehittää omia oppimistaitoja ja –kykyjä.

Yleinen opetussuunnitelma ei tietenkään toimi viimeisenä sanana opettajien luodessa omia käytäntöjään, mutta tavoitteena kuitenkin on, että opetussuunnitelma velvoittaa ja sitä tulisi noudattaa. Selkeä yhteys konstruktivismin ja opetushallituksen suunnitelman välillä kuitenkin on. Suunnitelmassa on selitetty tarkoin, mitä oppilaiden tulee oppia tietyissä aineissa, mutta opettajilla on viime kädessä kuitenkin melko vapaat kädet järjestää opetus. Tämä onkin mielestäni positiivinen asia, koska ryhmät ja yksittäiset oppilaat ovat aina yksilöitä, joita ei tiettyyn muottiin voi pakottaa. Opettajan tuleekin löytää parhaat mahdolliset keinot toteuttaa konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaista opetusta luokassaan tai muussa virikkeellisessä tilassa.

Omasta mielestäni onkin tärkeää, että opetus todella toteutetaan yhtenäisen suunnitelman mukaisesti koko peruskoulun ajalle, jolloin opiskelijan on mahdollista todella tulla tietoisiksi omista oppijan taidoistaan ja soveltaa niitä myös myöhemmän elämän osalta. Tietysti koulukohtaisia eroavaisuuksia tulee olemaan, mutta tietyistä perusperiaatteista koulumaailmankin olisi hyvä pitää kiinni. Tällöin konstruktivistinen oppimiskäsitys tukee parhaiten oppijan kykyä oppia ja tulla toimeen sekä koulussa, yhteiskunnassa että koko maailmassa. Itse olen joutunut kokemaan sen hämmentävän laajan oppimiskäsitysten maailman eri kouluasteilla ja eri opettajien välillä. Toivottavasti tulevaisuudessa kouluissa ja koulutuksessa keskitytään olennaiseen.

Lähteet

Enkenberg, Jorma. 2002. Uuden pedagogiikan perusta. Teoksessa Julkunen, Marja-Liisa (toim.) 2002. Opetus, oppiminen, vuorovaikutus. Vantaa: WSOY.

Julkunen, Marja-Liisa. 2004. Luentosarja: Opetuksen ja oppimisen perusteet. Luentomoniste.

Opetushallitus 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. http://www.oph.fi/info/ops/pops_web.pdf

Rinne, Risto & Kivirauma, Joel & Lehtinen, Erno. 2000. Johdatus kasvatustieteisiin. Juva: WSOY.

Tynjälä, Päivi. 1999. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tampere: Kirjayhtymä.