Koulukuri keskiajalla ja varhaishumanistit

Keskiaikaa on useasti kuvattu adjektiivilla pimeä. Tuo adjektiivi on hyvin käytännöllinen kuvaamaan myös keskiaikaista koulukuria. Keskiajalla oli mahdollista opiskella kolmessa erityyppisessä oppilaitoksessa. Oli olemassa luostarikouluja, katedraalikouluja sekä yliopistoja (Bruhn 1989, 100). Koululaitosten lisäksi oli mahdollista oppia ammattiin oppisopimuksella mestarin kanssa tai kouluttautua ritariksi. Kaikille edellä mainituille opiskelumahdollisuuksille oli yhdistävänä tekijänä kuitenkin kova koulukuri, jota harjoitettiin enemmän tai vähemmän jokaisessa oppilaitoksessa.

Keskiaikaiseen käsitykseen koulukurista vaikutti lähinnä käsitys munkkien omistautumisesta askeettiselle elämälle ja juurtunut uskomus siitä, että jokainen ihminen on riippuvainen kohtalon määräämästä perisynnistä (Bruhn 1989, 100). Tuolloin ihmisten maailmankuvaa hallitsi syvä uskonnollisuus ja käsitys ihmisen syntisyydestä. Bruhn (mt., 101) kuvaakin osuvasti: ”Oppilaita tuli muistuttaa siitä, että ihmisen liha on aina ollut heikko aina syntiinlankeemuksen ajoista lähtien ja sen haluja on pidettävä kurissa ruumiillisen kurituksen avulla.”

Suoranainen väkivalta ja fyysinen rankaiseminen toimi keskiajalla pedagogiikan välineenä, ollen välillä hyvinkin keskeinen osa itse opetusmetodia. Kuvaava on vuodelta 804 peräisin oleva laki, jonka keskeisenä sisältönä on rangaista niitä, jotka eivät opi ulkoa keskeisiä uskonnollisia rukouksia (Bruhn 1989, 92). Nykyajan näkökulmasta silloinen tavallinen koulukuri täyttäisi varmasti useamman eri rikoksen tunnusmerkistön, mutta tuohon aikaan fyysinen rangaistus nähtiin lapsen kasvun ja kehittymisen kannalta elintärkeänä. Väkivallan käyttö kasvatusmetodina on säilynyt aina meidän aikoihimme asti, jos nyt ei aivan kirjaimellisesti niin ainakin suullisena perintönä, sananlaskuissa: ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” (Hirsjärvi 1995, 125). Lapset ja opiskelijat saivatkin odottaa aina varhaisen humanismin syntyajoille asti, en-nen kuin kukaan edes kyseenalaisti vallitsevaa koulutusjärjestelmää saati kuria.

1400-luvulle tultaessa tieteissä alkoi vallata alaa aivan uusi suuntaus, humanismi. Varhaishumanismi haki vaikuttimensa antiikin kirjallisuudesta ja taiteista. Humanismille oli ominaista ihmisyyden ja ihmisen korostaminen (Bruhn 1989, 115). Varhaisimpia humanisteja edusti eri oppilaitoksia kierrellyt Rudolf Agricola, joka korosti oppimisessa ja opetuksessa sitä, että oppilaat ymmärtävät asioita ja ovat omatoimisia (mt., 119-120). Agricola oli ensimmäisiä, joka arvotti ihmisyyttä ja ihmistä itsessään, joka poikkesi hyvinkin ajan valtavirran käsityksestä ihmisen olemuksesta. Agricolan mielestä opintojen tavoitteena oppijasta oli tulla tasapainoinen persoona, ”ihminen sanan todellisessa merkityksessä” (mt., 119).

Agricolaakin vaikutusvaltaisempi varhaisen humanismin edustaja on kuitenkin Erasmus Rotterdamilainen, joka itse oli saanut hyvin perinteisen koulukasvatuksen. Erasmus kirjoitti aikanaan useita kirjoituksia, jossa hän käsitteli pedagogisia kysymyksiä (Bruhn 1989, 124). Kurista ja kasvatuksesta Rotterdamilaisella oli selkeä ja hyvinkin poikkeava silloiseen kasvatustapaan nähden. Rotterdamilainen ei tuomitse kokonaan ruumiillista rangaistusta, mutta korostaa, että sitä tulisi käyttää vain rangaistuksena moraalisista rikkomuksista, eikä opetuksen välikappaleena (mt., 126). Rotterdam kirjoittikin: ”Ihmiseksi ei synnytä, ihmiseksi kehitytään” (mt.). Selkeänä näkemyksenä on, että opettajan tulee keskittyä oppilaiden kehittämiseen sellaisin keinoin, jotka tukevat kehitystä. Väkivaltaa ja ruumiillista rankaisua hän ei näihin keinoihin lukenut.

Voi vain kuvitella, miten suuren vastalauseiden myräkän varhaiset humanistit nostattivat ajatuksillaan pehmeämmästä ja oppilaat huomioon ottavasta kasvatuksesta. Kun otetaan huomioon, että kyseessä on kasvatus, jonka metodeista ja ’oikeista’ menetelmistä kiistellään vielä nykypäivänäkin, ei ole mikään ihme ettei Agricolan ja Rotterdamilaisen suositukset muuttaneet juurikaan käytäntöjä. Näin ollen kuri ja opetusmenetelmät säilyivätkin melko samanlaisina aina 1700-luvulle asti, jolloin ensimmäistä kertaa humanismi löi itsensä läpi Rousseaun ajatusten ja kirjoitusten myötä. Jo varhaisten humanistien esittämä ajatus tiivistyi Rousseaun teoksessa Emile, joka korosti humanismin ydinajatusta: ”kasvattajan tulee kohdella lasta kunnioitta-vasti”(Hirsjärvi 1995, 139). Tuo periaate onneksi onkin hallinnut kasvatustieteiden käytäntöjä aina Rousseaun ajoista alkaen.


Lähteet

Bruhn, Karl. 1989. Kasvatusopin historian kehityslinjoja. Keuruu: Otava.

Hirsjärvi, Sirkka. 1995. Pedagogisia virtauksia ja historiallisia päälinjoja. Teoksessa Hirsjärvi, Sirkka & Huttunen, Jouko. 1995. Johdatus kasvatustieteeseen. Juva: WSOY.