Oppiminen opetuksen päämääränä

Oppimiseen ja opettamiseen liittyy aina taustaoletuksia. Samoin tutkijan taustasta ja oppimisteorioista riippuen ihminen nähdään aina hieman erilaisesta näkökulmasta. Seuraavaksi käsittelen keskeisiä oppimisteoreettisia suuntauksia ja erittelen niiden ominaisuuksia. Käsittely on luontevaa vuosisadan alussa voimakkaimmin vaikuttaneesta oppimiskäsityksestä eli behaviorismista.

Behaviorismin juuret löytyvät psykologian alalta. Behavioristisen käyttäytymistieteen uranuurtajina toimineet Pavlov sekä Skinner ovat jättäneet jälkensä myös opetusmaailmaan. Behavioristisen oppimiskäsityksen (luentomoniste) ideana on, että oppija saa ensin ärsykkeen, johon oppija reagoi. Reaktiota sitten joko vahvistetaan tai heikennetään palautteen tai palkkion avulla. Esimerkkinä oppijalle annetaan tehtävä, jonka oppija pyrkii ratkaisemaan. Jos ratkaisu on oikea ja keinot siihen pääsemiseen ovat opettajan mielestä oikeita, huomattua käyttäytymistä palkitaan ja näin pyritään vahvistamaan.

Behavioristinen opetustyyli ja oppimiskäsitys olivat omiaan 1900-luvun alun teollistuvalle yhteiskunnalle. Koulussa opetettavat aineet ja opetustyyli olikin suoraan työelämästä lähtöisin ja työelämän haasteisiin vastaavaa (Patrikainen & Myller 2002, 186). Patrikainen ja Myller (mt.) kuvaavat osuvasti: ”--todellisuuden ja ympäristön rakenteet pilkottiin atomistisiksi oppituntirakennelmiksi--”. Taustalla pilkkomiseen ja erittelyyn on tietenkin empiristinen didaktiikka, jonka mukaan oppiminen etenee pienen pienistä osista kokonaisuuksiin (luentomoniste). Tieto käsitetään empirismissä kokemusperäiseksi, pelkästään havaintoihin perustuvaa.

Behavioristisessa oppimiskäsityksessä oppijalle jää hyvin pieni rooli. Kärjistäen sanottuna hän on kuin Pavlovin koira, jota silitetään ja palkitaan hyvistä suorituksista. Opettajan rooli korostuu pelkkänä tiedon siirtäjänä ja palkitsijana. Oppiminen on kaiken kaikkiaan hyvin mekaanista tiedon siirtämistä opettajalta oppijalle. Ikävä kyllä, nyky-yhteiskunta on ajanut paljolti ohi mekaanisen ja teollisen ajan. Tilalle on tullut enenevässä määrin työtehtäviä, jossa tarvitaan erilaisia ajattelu- ja työsuorituksia (Patrikainen & Myller 2002, 186). Näin ollen aika ja kehitys ajoivat behavioristisen oppimiskäsityksen ohi.

Nykyaika onkin täynnä informaatiota, voidaan puhua jo todellisesta informaatioähkystä. Yksilöt tarvitsevat entistä enemmän ajattelumalleja ja valmiuksia soveltaa saamaansa informaatiota ja tietoa. Näitä taitoja ei juurikaan opita behavioristisen oppimiskäsityksen avulla. Paremmin tähän tarpeeseen vastaa kognitivismi. Kognitivismin avulla pystytään oppijoille antamaan tietoa ja taitoa, jotka auttavat yksilöä ”konstruoimaan tietoa itse” (luentomoniste). Pääajatuksena kognitiivisessa oppimisessa on korostuneesti vuorovaikutus yksilön ja ympäristön välillä. Kognitivismi eroaa empiristisestä, perinteisestä didaktiikasta, myös tiedon käsitteen osalta. Kognitivismissa tieto käsitetään yleistyneiksi sisäisiksi malleiksi (luentomoniste).

Kognitiiviseen oppimiskäsityksen yhdessä puhutaan yleisesti myös konstruktivismista. Konstruktivismi itsessään ei kuitenkaan ole mikään yhteinen teoria (Tynjälä 1999, 37). Eri suuntausten välillä on tietenkin painotuseroja, mutta yleensä konstruktivismissa korostetaan sosiaalista vuorovaikutusta, jonka avulla yksilön ymmärtäminen ja ajattelu muodostuvat keskeisiksi. ”Oppija on oman oppimisensa subjekti” (Patrikainen & Myller 2002, 186) eli tärkein tekijä oppimisessa. Voidaan huomioida, että konstruktivismissa oppijan rooli korostuu, mutta opettaja ei tule mitenkään tarpeettomaksi, pikemminkin oppijan ja opettajan välinen sosiaalinen vuorovaikutus korostuu. Opettaja ei pyri mekaanisesti siirtämään tietoa oppijan päähän, vaan vuorovaikutuksen avulla opettajan on tarkoitus ´”herättää oppijassa kysymyksiä, halua ratkaista ongelmia” (luentomoniste). Jorma Enkenberg (2002, 161) toteaakin, ettei ”tietoa tai ajattelun malleja ole mahdollista siirtää suoraan oppilaan omaisuudeksi.” Eräänlaisena tavoitteena konstruktivismissa voidaan siis nähdä kokonaisvaltainen oppiminen, johon sisältyy myös oppijan tietoisuuden lisääntyminen omista opiskelutaidoistaan. Kognitiivis-konstruktivistinen oppimiskäsitys vastaa mielestäni erityisen hyvin nykypäivän oppimiselle asetettua yleistä tavoitetta, oppijassa herää luontainen aktiivisuus ja hän oppii aktiivisesti ohjaamaan omaa toimintaansa.

Kolmas, kahteen edelliseen oppimisteoreettiseen näkökulmaan oman ja mielestäni arvokkaan lisänsä tuova suuntaus, on humanismi. Sirkka Hirsjärvi (1995, 134) tiivistää kuvaavasti: ”Humanismin ydin ja kulmakivi on sivistyksen kunnioittaminen ja siihen pyrkiminen. -- humanismin tärkeänä tuntomerkkinä on ihmisen kunnioittaminen.” Opetuksen ja oppimisen kannalta ajateltuna tämä tarkoittaa sitä, että oppijan omat kokemukset ja itsereflektio ovat tärkeässä asemassa (luentomoniste). Humanistisen opetuksen tehtävänä korostuu oppijan itsensä toteuttaminen sekä minän kasvu. Humanismi näkee myös, että itseohjautuvuus, minän kasvu ja itsereflektio ovat ihmisissä myötäsyntyisiä (luentomoniste). Yhtäläisyys kognitiivis-konstruktivistiseen oppimiskäsityksen ajatukseen oppijan itseohjautuvuudesta on ilmeinen.

Eri oppimissuuntausten anti näkyy mielestäni hyvin selvästi suomalaisessa koulukulttuurissa. Siirtyminen alussa mainitusta behavioristisesta koulukulttuurista kognitiiviseen ja humanistiseen on ilmeinen. Mikään edellä mainituista suuntauksista ei varmasti kuitenkaan täysin hallitse kouluissa vallitsevaa opetuskulttuuria vaan opettajat viime kädessä luovat edellytykset oppijoille. Nykyinen kehityssuunta, joka korostaa opiskelijan roolia entistä enemmän, on mielestäni erittäin myönteinen asia. Varmasti kehitettävää riittää vielä tulevaisuudessakin, mutta eri kehityssuunnilla on aina omat hyvät puolensa, jotka sopivat toisille oppijoille ja toisille eivät. Pääasia kuitenkin on, että kaikilla lapsilla ja vanhemmillakin opiskelijoilla on mahdollisuus oppia omien resurssiensa puitteissa.




Lähteet

Enkenberg, Jorma. 2002. Uuden pedagogiikan perusta. Teoksessa Julkunen, Marja-Liisa (toim.). 2002. Opetus, oppiminen, vuorovaikutus. Vantaa: WSOY.

Hirsjärvi, Sirkka. 1995. Varhainen kasvatus ja kreikkalainen humanismi. Teoksessa Hirsjärvi, Sirkka & Huttunen, Jouko. 1995. Johdatus kasvatustieteeseen. Juva: WSOY.

Julkunen, Marja-Liisa. 2004. Luentosarja: Opetuksen ja oppimisen perusteet. Luentomoniste.

Patrikainen, Risto & Myller, Laila. 2002. Opettajan pedagogisen ajattelun peruspilareita. Teoksessa Julkunen, Marja-Liisa (toim.). 2002. Opetus, oppiminen, vuorovaikutus. Vantaa: WSOY.

Tynjälä, Päivi. 1999. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tampere: Kirjayhtymä.