Törmäyskurssilla?

"- It's the sense of touch. In any real city, you walk, you know? You brush past people, people bump into you. In L.A., nobody touches you. We're always behind this metal and glass. I think we miss that touch so much, that we crash into each other, just so we can feel something." (Haggis 2004, 02:48)

Paul Haggisin (2004) ohjaaman elokuvan Crash alku on vaikuttava. Autokolarissa päänsä lyöneen poliisin yhteiskunnallinen analyysi on viiltävää; elämä on muuttunut lasin ja metallin takana olevaksi toisten välttelyksi, jossa tavalliseen kohtaamiseen ja kokemuksen saamiseksi vaaditaan törmäys, jotta minkäänlainen tunne edes syntyisi. Jo heti elokuvan ensi minuuteilla käy selväksi elokuvan eräs kantavista teemoista, eli eri etnisten ryhmien törmäyskurssi. Jo autokolarin alkuselvittely saa yksilöt nimittelemään toisiaan ja ilmiriidan aikaiseksi.

Haggisin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan lähestymistapa poikkeaa perinteisestä, yksittäiseen päähenkilöön sitoutuvasta kuvakulmasta. Päähenkilön sijaan elokuvassa on useita keskeisiä henkilöitä, jolloin elokuva on hyvin mosaiikkimainen. Elokuva rakentuu useasta yksittäisestä ihmisestä joiden tiet kohtaavat vääjäämättä. Elokuvan mosaiikkimaisuutta korostavat elokuvan aikajänne ja leikkaus, joka vaihtelee ja saattaa ihmiset lopulliseen vuorovaikutukseen. Sekavan alun ja kerronnan etenemisen jälkeen mosaiikkimaisuus alkoi kuitenkin miellyttää ja toi toimivan ratkaisun elokuvan kerronnalle ja sen teemoille.

En tunne Crash-elokuvan ohjanneen Paul Haggisin henkilöhistoriaa, mutta hänen ohjaamassaan elokuvassa on tietyllä tapaa nähtävissä hyvin sosiologinen ote. Elokuvan mosaiikkimaisuus ja henkilöiden väliset kohtaamiset tuovat erinomaisesti esille yksittäisten ihmisten riippuvuuden toisista, vaikkei sitä yksilö itse tietäisikään. Zygmunt Bauman (1999, 49) tiivistää huomion ihmisten yhteiselosta, missä suurinta osaa niistä ihmisistä, jotka vaikuttavat oleellisesti elämään, ei yksilö tuskin tapaa saati opi tuntemaan.

"- Yo, Osama! Plan the Jihad on your own time. What do you want?" (Haggis 2004, 06:17)

Nekin yksilöiden väliset kohtaamiset, joita Crash-elokuvassa kuvataan, ovat osin uhkaavia ja ennakkoluuloisuuden sävyttämiä. Useimmat elokuvassa kuvattavat kohtaamiset eri ihmisten välillä värittyvät heti alusta alkaen heidän taustoistaan riippumatta hyvin ennakkoluuloisesti. Oman osansa rasismin iduista saavat etnisiltä taustoiltaan hyvin erilaiset ryhmät, kuten tummaihoiset, värilliset ja muuten vain stereotyyppisen valkoisesta keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisesta poikkeavat. Sosiaalipsykologian teorioilla (ks. Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998) on hyvin vähän selitysvoimaa yksilötason ennakkoluuloisuuden ja syrjinnän selittämiseksi.

"- That waitress sized us up in two seconds. We're black and black people don't tip. So she wasn't gonna waste her time. Now somebody like that? Nothing you can do to change their mind.
- So, uh... how much did you leave?
- You expect me to pay for that kind of service?"(Haggis 2004, 08:21)

Haggis (2004) käsittelee ennakkoluuloja sekä humoristisesti että osin hyvin kyynisesti. Humoristisena lähestymistapana voidaan pitää juuri edellä lainattua elokuvan kohtausta, jossa kahvilan tarjoilijaa kritisoidaan stereotyyppisestä asiakkaiden luokittelusta, mutta samalla ylläpidetään samaa stereotypiaa, jota kritisoidaan. Toisaalta myös ennakkoluuloista katsojaa osataan huijata.

"- Man, look around! You couldn't find a whiter, safer or better-lit part of this city right now. But this white woman sees two black guys, who look like UCLA students, strolling down the sidewalk and her reaction is blind fear. I mean, look at us! Are we dressed like gangbangers? No. Do we look threatening? No. Fact, if anybody should be scared around here, it's us, we are the only two black faces surrounded by a sea of over-caffeinated white people, patrolled by the triggerhappy LAPD. So you tell me, why aren't we scared?
- Because we got guns?
- You could be right." (Haggis 2004, 09:07)

Edellä hyvin tiedostavan keskustelun rasistisista stereotypioista käyneet kaverukset osoittautuvat opiskelijoiden sijaan päätoimisiksi rikollisiksi ja autovarkaiksi. Katsojana tunsin oloni hölmistyneeksi, kun huomasin, että olin uskonut elokuvan hahmojen analyyttistä puhetta stereotypioista ja asenteista, mieltäen heidät samalla viattomammiksi, mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kyynisyys syntyykin juuri siinä, että edes tietoisuus stereotypioista ei vapauta, vaan siitä ammennetaan lisää aggressiivisuutta ja voimaa.

Elokuvan aikana huomaa pohtivansa useassa eri kohdassa syitä rasismille, vihamielisyydelle ja ennen kaikkea ennakkoluuloisuudelle, joka kalvaa kaikkien kohtaamisten välejä. Meidän ja heidän erojen pohdinta, identiteetin rakentuminen ja oman itsensä tunteminen ovat kaikki keskeisiä teemoja niin moninaistuva maailman approbatur opinnoissa, kuin myös elokuvassa Crash.

"Have you noticed… this is weird for a white guy to say, but have you noticed, he’s talk-ing a lot less blackly lately?" (Haggis 2004, 45:21)

Haggis (2004) kuvaa kyynisesti, kuinka poliitikko rakentaa tietoisesti parempaa kuvaa itsestään monikulttuurisena henkilönä, vain ja ainoastaan saadakseen taakseen mustien äänestäjien äänet. Toisaalta elokuvan hahmot taistelevat tuulimyllyjä vastaan, eräässäkin kohtauksessa elokuvan eräs roolihahmoista, tummaihoinen elokuvaohjaaja, joutuu muuttamaan näyttelijän puhetta, vain jotta hän kuulostaisi enemmän mustalta. Kohtauksesta kuultaa hienosti läpi sanomattomien raja-aitojen tärkeys meidän ja heidän erottelulle. Liian ”valkea puhe” näyttelee kaikessa absurdisuudessaan kohtauksessa tärkeää raja-aitaa meidän ja heidän välillä, elokuvan kohtauksessa mustan ja valkoisen miehen puheen välillä. Koomisen puheesta tekee se, että elokuvan avustaja ei ole huomaavinaan ohjaajan ihonväriä, osoittaessaan huoltaan vain näyttelijän ääntämyksestä.

Rasismin vastustaminen osoittautuu Haggisin (2004) kuvauksessa hyvin ongelmalliseksi. Elokuvan tietynlainen arkkipaha, rasistinen poliisi, kuvataan rasististen tekojen ohella isästään huolissaan olevaksi tavalliseksi ihmiseksi. Haggis (2004) ei yritä selittää poliisin rasismia kuvaamalla hänet perinteisesti autoritäärisen persoonallisuuden omaavaksi poikkeavaksi yksilöksi, jolloin syyt olisivat viime kädessä yksilötasolla. Sen sijaan Haggisin lähestymistapa on rasismiin on se, että sosiaaliset tilanteet selittävät rasismia, pikemminkin kuin autoritäärinen persoonallisuus (vrt. Bauman 1999, 62–63). Rasismin mahdollistaa poliisin kohdalla pikemminkin juuri tilaisuus ja tilanne – sanotaanhan, että tilaisuus tekee varkaan.

Väkivaltaisten ja aggressiivisten yhteentörmäysten lisäksi elokuvassa kerrotaan kasvamisesta ja itsensä tuntemisesta, viime kädessä ihmisyydestä. Crash elokuvasta tekee erinomaisen juuri sen arvaamattomuus. Huolimatta ihon väristä, jokainen elokuvan hahmo joutuu pohtimaan motiivejaan, tekemisiään ja ajatuksiaan. Jokaisella on omat ongelmansa ja vastoinkäymisensä, jotka eivät ratkea muita syyttelemällä. Jokainen joutuu viime kädessä kohtaamaan omat ahtaat ennakkoluulonsa ja kantamaan seuraukset. Elokuvassa kuvatut erilaiset tilanteet asettavat elokuvan hahmot tekemään koko ajan uusia ratkaisuja, joita katsojan on erittäin vaikea aavistaa ennakkoon.

"You think you know who you are? You have no idea." (Haggis 2004, 57:48)

Tietyllä tapaa elokuvassa kuvataan mielenkiintoisella tavalla elokuvan henkilöhahmoja. Aluksi hahmot esittäytyvät hyvin stereotyyppisesti, minkä jälkeen henkilökuva syvenee ja laajenee pikkuhiljaa. Hyvä esimerkki on elokuvan ehkä rikollisimman näköinen meksikolaistaustainen lukkoseppä, joka osoittautuukin lempeäksi isäksi. Hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä ja kuten jo edellä kuvasin, liika hyväuskoisuus huijaa heti katsojaa. Elokuvan edetessä stereotyyppinen pinta saa syvyyttä ja katsoja joutuu samalla pohtimaan omia asenteita ja ennakko-odotuksiaan. Elokuvan kehittyessä pidemmälle sankarin viittaa sovitellaan itse kunkin harteille, samoin kuin elokuvan alun sankarihahmoista löytyy pimeämpiä puolia. Kuva, joka elokuvassa piirtyy ihmisluonteesta hyvine ja pahoine puolineen, on mielestäni erittäin realistinen ja todentuntuinen.

Elokuvan loppukohtaukset ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin elokuvan alkukin. Ajallisesti on palattu elokuvan alkukohtauksen jälkeisiin hetkiin, mutta juuri mikään ei ole muuttunut elokuva päättyy nimittäin ¬– mihinpä muuhunkaan kuin törmäykseen. Elokuvan hahmoista piirtynyt kuva on täydellistynyt ja vain harva henkilöhahmoista osoittautui sellaiseksi, kuin ensivaikutelman perusteella saattoi kuvitella – mikäpä parempi tapa osoittaa ennakkoluulojen olemassaolo katsojalle.

Selkeää ratkaisua rasismille ja ennakkoluulojen vähentämiselle Haggiskaan ei elokuvassaan selkeästi löydä. Erilaisten ihmisten kohtaamisia värittää elokuvan alusta loppumetreille avoin vihamielisyys ja ennakkoluuloisuus, mitä ei vähennä yhtään yksilöiden väliset kontaktit . Toisaalta hän esittää erinomaisen kuvan erilaisten ja erityyppisten ihmisten vihamielisistä kohtauksista osoittaakseen vain sen tärkeimmän, kaikki me olemme ihmisiä, pelkoinemme ja toiveinemme. Jos edes katsoja huomaa pohtivansa kulttuurisuuteen liittyviä ongelmia ja haasteita, ei elokuva voi olla täysin epäonnistunut tehtävässään.

"Come on now! This is America. Time is money." (Haggis 2004, 106:00)

Vaikka Haggisin (2004) elokuva sijoittuukin Yhdysvaltojen Los Angelesiin on sen sanoma universaali, minkä lisäksi tapahtumapaikka voisi olla melkeinpä mikä tahansa paikka maan päällä. Erilaisia törmäyksiä on sattunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa paikallisen sosiaalidemokraattisen nuorisojärjestön puheenjohtaja törmäili ravintolassa siirtolaistaustaisen vahtimestarin kanssa niin voimakkaasti, että hän sai vakavat rikossyytteet (Koponen 2006). Yhtä vakavia etnisiä väkivaltaisuuksia on viime vuosina sattunut myös Suomessa, eikä mielestäni väkivallan syihin ja ennakkoluulojen vähenemiseen ole juurikaan löytynyt ratkaisua. Törmäämisiltä tällöin tuskin vältytään aivan lähitulevaisuudessakaan.

Jotain elokuvan vaikuttavuudesta kertonee sekin, että elokuvan alun vertaus lasista ja metallista jäi vaivaamaan minua myös elokuvan katsomisen jälkeen. Tehdessäni tutkimushaastatteluja paikallisessa virastossa, satuin huomaamaan, miten asiakkaat odottivat ovien avautumista – turvalasin ja teräspalkkien takana. Huomasin palaavani ajattelemaan, mikä pakko meidät ajaa karsinoimaan ihmiset lasilla ja teräksellä muutaman minuutin tähden.

Lähdeluettelo

Bauman, Z. 1999. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Juva: WSOY.

Haggis, P. 2004. Crash. Kesto 113 minuuttia.

Koponen, K. Kaksi nimekästä demaria syytteisiin Ruotsissa. Helsingin sanomat 8.4.2006, B2.

Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.