Huittislaiset politiikan pyörteissä

Risto Alapurolla (1994) on hyvin mielenkiintoinen näkökulma suomalaisen kansakunnan syntyyn. Alapuro on ottanut ikään kuin sammakkoperspektiivin, jonka kautta hän katselee tapahtumia. Yleensähän historiaa ja menneitä aikoja pyritään kuvaamaan yläilmoista, isoina ja laajoina asioina, mutta Alapuro sen sijaan pureutuu Suomen poliittisen historian alkuaikoihin pienen kyläpahasen, Huittisten kautta.

Syy Alapuron valinnalle juuri Huittisten tutkimiseen saa painoarvoa sillä Huittisissa työväenliike ja porvaristo ottivat ensimmäistä kertaa aseellisesti yhteen vuonna 1917 (Alapuro 1994, 11-12). Tapahtuma on siinä mielessä erittäin historiallinen Suomen kannalta, ettei työväki ollut juurikaan järjestäytynyt saati vaatinut etuuksia varsinkaan väkivallan avulla. Ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla käytiin pienimuotoinen aseellinen kahakka rahan ja työvoiman suhteesta. Tuo kahakka ei ollut kuitenkaan mikään sattuma vaan kohtalaisen hitaan kehityksen tulos.

Suomi on aina tullut jälkijunassa, kun ajatellaan poliittisia tuulia tai vaikkapa maan teollistumista. Suomessa teollistuminen alkoi paljon hitaammin kuin muualla Euroopassa, eikä Suomessa oikeastaan edes ollut itsensä tiedostavaa työväenluokkaa 1900-luvun alussa. Muunlainen yhdistystoiminta alkoi sen sijaan hyvinkin saada tuulta siipiensä alle. Alapuron tutkimuksessa on se mielenkiintoinen seikka, ettei siinä pyritä selvittelemään niinkään suuria muutoksia yleisessä tilassa Suomessa, vaan pikemminkin muutosten heijastuksia paikallistasolla, yksilöiden yhdistymisessä ja toiminnassa.

Huittisten kohdallakin ihmiset alkoivat harrastaa erilaista yhdistystoimintaa jo 1800-luvun loppupuolella. Alapuro tarkastelee ryhmien muodostumista luokkien ja taustatekijöiden pohjalta. Valinta onkin mitä parhain, sillä selkeästi on nähtävissä, että eri sosiaaliset ryhmät järjestäytyivät eri tavoin. Alapuro (1994, 47) kuitenkin huomauttaa, ettei voida puhua mistään yhtenäisistä ryhmistä, jotka olisi olleet hyvin organisoituneita. Huittisten kohdalla selkeästi toisistaan voidaan erottaa yläluokaksi virkamiehet ja talolliset, alaluokaksi maa- ja teollisuustyöväki ja heidän välilleen torpparit ja käsityöläiset (mt., 49). Alapuron tekemä jako Huittisista pätee melko suorasti suurimpaan osaan maatalousvaltaisista kylistä Suomessa tuohon aikaan.

Yläluokan yhdistymistoiminta oli selkeästi erottuvaa 1800-luvun loppupuolella. Yläluokka eli lähinnä talolliset yhdistyivät taloudellisesti sekä hallinnollisesti. Huittisissa kunnallishallinto, pankkitoiminta sekä osuustoiminta olivat suurimmaksi osakseen yläluokan käsissä vielä 1800-luvun loppupuolella (Alapuro 1994, 55-57). Samaan aikaan Huittisissa alkoi levitä muun Suomen tavoin isänmaallisuusaate. Virkamiehistö ja talolliset käynnistivätkin kansanopistotoiminnan, jolla haluttiin sivistystä levittää myös kansan syviin riveihin (mt. 59). Kuvaava on kuitenkin Alapuron huomautus: ”Ennen kaikkea siellä saivat oppia kuitenkin talollisten lapset” (mt.). Yläluokka perusti lisäksi keskenään Huittisten isäntäyhdistyksen, joka keräsi yhteen alueen varakkaat ja sivistyneistön (mt., 61). Yleisenä katsauksena voidaan todeta, vaikka ryhmät eivät olleet hyvin organisoituneita, ne olivat hyvin elitistisiä, Alapuro (mt., 61) huomauttaakin, että toiminnassa mukana olleet olivat myös keskeisessä asemassa muissa järjestäytymisen muodoissa.

Keskiluokan järjestäytyminen Huittisissa poikkesi osittain yläluokan omaehtoisesta järjestäytymisestä. Torpparit ja muu rahvas eivät organisoituneet ennen suurlakkoa (Alapuro 1994, 73). Alempien luokkien järjestäytyminen Huittisissa olikin paljolti käsityöläisten tulosta (mt., 74). Käsityöläiset toimivat keskeisinä henkilöinä Huittisten vapaapalokunnassa, joka ensimmäisenä liikkeenä yhdisti eri luokkia yleishyödyllisenä yhdistyksenä (mt., 76). VPK:n lisäksi Huittisissa keräsi ihmisiä yhteen myös muualla Suomessa ajankohtaiset liikkeet, kuten herätysliikkeet, raittiusliike ja työväenliike. Työväenliikkeen synty Huittisiin on tyypillinen suurille tehdaspitäjille, joissa patruunat pitivät huolta työntekijöistään. Kuten jo mainitsin Suomessa ei työväenliike edes itse ehtinyt aktiivisesti syntyä, vaan se ikään kuin synnytettiin. Huittisista löytyy hyvä esimerkki villankeruutehtaalta (mt., 79). Työväenliikkeen pani alulle itse tehtaanjohtaja, joka halusi edistää ”työntekijöiden oloja ja raittiutta” (mt.). Edellä mainittuja liikkeitä ja niissä toimineita aktiiveja yhdisti Huittisissa kuitenkin lisäksi perisuomalainen liike, osuuskauppatoiminta.

Yleisen yhdistystoiminnan lisäksi maailmanpolitiikan tapahtumat puuttuivat kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Venäjältä levisi Suomen puolelle suurlakko, johon kansalaiset yhteiskuntaluokista riippumatta yhtyivät. Valtio oli täysin lamaantunut ja vaatimusten taso vain kasvoi. Huittisissakin kokoontui yli tuhansittain ihmisiä yhteen keskustelemaan poliittisista oikeuksista (Alapuro 1994, 95). Ihmisten kiinnostuessa politiikasta oli luontevaa pyrkiä entistä järjestäytyneempään toimintaan. Huittisissakin työväenyhdistysten määrä kasvoi viisinkertaiseksi (mt., 99). Paljolti ennen suurlakkoa opittuja yhdistymisperiaatteita noudattaen suuret kansanjoukot todella innostuivat mahdollisuudesta saada valtaa ja paremmat oltavat. Alapuro (1994, 132) mainitsee Huittisten rahvasta yhdistävänä tekijänä huono-osaisuuden, vaikka vallitsevia alistussuhteita paikkakunnalla ei oltu kyseenalaistettu. Työväenliike vaatikin kärkkäästi tasa-arvoa (mt., 132).

Työväenliikkeen järjestäytymisen tulokset näkyivät heti ensimmäisissä vaaleissa 1907, joissa sosiaalidemokraatit ottivat vaalivoiton. Yhtä aikaa vaalien kanssa myös muut yhteiskunnan alat politisoituvat ja työväenliikkeen edustus kasvoi eri aloilla. Huittisissa työväenliike sai edustajia kunnallisiin elimiin (Alapuro 1994, 139), mutta huomattavaa on, että politisoituminen laajeni myös sellaisiin liikkeisiin, joihin se ei aiemmin kuulunut, kuten osuuskauppaan (mt., 141). Osuuskauppa kuitenkin haluttiin säilyttää politiikasta erillään ja edustajat pyrkivät taiteilemaan poliittisuuden ja ei-poliittisuuden rajoilla (mt.). Myös VPK haluttiin säilyttää politiikan yläpuolella, vaikka johto saattoi poliittisiin puolueisiin kuuluakin (mt., 142). Alapuron tutkimuksen suurena etuna on se, että se valottaa eri yhdistyksiä ja toimijoita henkilötasolla, mikä selittää ja mahdollistaa ymmärtämään juuri mainitunlaista tasapainottelua ja taiteilua sen rajoilla, milloin poliittisuus tulee unohtaa ja milloin ei. Jos muutokset olivat suuria Huittisissa, olivat ne sitä myös koko Suomen mittakaavassa. Kertaheitolla Euroopan vanhakantaisimmasta poliittisesta järjestelmästä siirryttiin kaikkein moderneimpaan (mt., 150). Valtatyhjiössä luotiin hyvin tasa-arvoinen järjestelmä, joka oli pitkälti työväenliikkeen aktivoitumisen ansiota.

Toinen suuri murros Suomen historiassa sai myös alkunsa Venäjällä tapahtuneista mullistuksista. Venäjän vallankumouksen pyörteissä Suomi onnistui saamaan itsenäisyyden. Suomeen syntyi suurlakon jälkeisen valtatyhjiön tapainen tila, mutta tällä kertaa ongelmia oli paljon enemmän ja muutokset paljon suurempia, valtion järjestäminen toimivaksi sisältää ymmärrettävästi hyvin paljon huomioonotettavaa. Alapuro (1994, 159-162) tuo esille kaksi keskeistä muutosta, joiden avulla yleistä liikehdintää voi yrittää ymmärtää: lakkoilun mahdollisuus ja järjestyksenpidon puute. Itsenäistymisen pyörteissä Suomesta puuttui laillinen ja kaikkien hyväksymä valtiovalta, joka vahtisi ja valvoisi yleistä järjestystä. Samaan aikaan työväenliike sai mahdollisuuden painostaa työnantajia lakkoilulla.

Yleinen sekasorto ja väkivallan pelko ajoikin ihmiset perustamaan ’rauhanturvajoukkoja’. Järjestelyjä vain kiihdytti Huittisissa tapahtunut aseellinen yhteenotto (Alapuro 1994, 166). Tuolloin saivat alkunsa niin suojeluskunnat kuin myös punakaartit. Mielestäni on yllättävää, että vaikka molemmat ryhmät aseistautuivat ja pyrkivät estämään väkivaltaisuuksia, tuleva sisällissota tuli molemmille niin suurena yllätyksenä kuin Alapuro (1994, 188-189) antaa ymmärtää: ”-- pian alkavasta yhteenotosta ei ole mitään aavisteluja.” Vasta vihamielisyyksien ja yhteenottojen lisääntyessä huomattiin sodan syttyneen.

Alapuron (1994, 196) kuvaukset vallankumouksen jälkeisestä vallanpidosta on jotenkin surkuhupaista luettavaa. Vaikka vallankäytöstä ja käytännön politiikasta työväenpuolueen jäsenillä oli jonkin verran kokemusta järjestöjen ansiosta, oli vallankäyttö melko huteraa (mt.). Osasyyn selittää varmasti se, että vallankumous varsinkin Huittisissa tapahtui melko puolihuolimattomasti, ikään kuin vahingossa. Siihen nähden, että työväen suurin energia hupeni käytännön ongelmien selvittämiseen paikallisesti ja jonkinlaisen turvallisuuden takaamiseen, on Alapuron teksti surullista luettavaa valkoisten terrorin osalta. Huittisissa sisällissota jätti jälkeensä orpoja, leskiä ja onnettomuutta (mt., 206-213).

On mielestäni mielenkiintoista, että kansakunta saatiin yhdistettyä loppujen lopuksi hyvin lyhyessä ajassa. Valtiovallan tavoitteena oli tuohon aikaan varmasti sovittaa suurimmat ristiriidat ja yhdistää kansalaiset mahdollisimman nopeasti, jotta valtio saadaan nopeasti jaloilleen. Huittisissa kansalaisia alettiin yhdistää suojeluskuntatoiminnalla, josta tulikin pian hyvin keskeinen järjestö Huittisissa (Alapuro 1994, 225). Yhtälailla järjestökenttää puhdistettiin vääristä aatteista, esimerkiksi vapaapalokunnan johtokunta vaihdettiin (mt. 234). Sisällissodan jälkeen yleistä ilmapiiriä puhdistettiin ja varsinkin kommunismista tuli suoranainen kirosana. Vihoviimeisen naulan työväenliikkeen arkkuun löi uusi maanlunastuslaki vuonna 1918 (Alapuro 1994, 256). Tuolla lailla torpparit, eli keskiluokka, saatiin kytkettyä omistavaan luokkaan. Näin yleinen ilmapiiri kääntyi nopeasti työväenluokkaisesta porvarillisempaan suuntaan. Kun vielä Maalaisliitto perustettiin, oli Suomessa poliittinen ilmapiiri vaihtunut hyvin ristiriitaisesta paljon maltillisempaan. Kunnallispolitiikan edistyessä, myös kuntalaiset ja kansalaiset kokivat mahdollisuutensa osallistua politiikkaan parantuneen. Poliittisen kansalaisuuden voidaan näin sanoa syntyneen.

Huittisissa on yleisesti ottaen nähtävissä kansalaisyhteiskunnan synty ja varhainen kehitys. Järjestäytyminen alkoi hitaasti, ylempien luokkien organisoituessa yleisesti ottaen ensin. Rahvasta väkeä liikutti sen sijaat yleiset liikkeet, kuten raittiusliike. Oli myös liikkeitä, kuten vapaapalokuntatoiminta ja osuustoiminta, jotka yhdistivät ihmisiä yli luokkarajojen. Poliittisuus tuli esiin oikeastaan vasta hieman myöhemmin. 1900-luvun alussa työväenliike alkoi järjestäytyä ja sitä myöden poliittisuus levisi myös muihin liikkeisiin, joita oli tai oli yritetty pitää politiikasta erillään. Vaalijärjestelmän uusiuduttua ja kunnallisen vaikuttamisen päästyä kunnolla vauhtiin, poliittisuus levisi osittain myös ei-poliittisiin liikkeisiin. Alapuron tutkimus kuvaa erinomaisesti juuri politisoitumisen edistymistä yhden kylän tasolla. Hyvän kuvan yksilöiden toiminnasta antaa Alapuron (1994, 107) kaavio, jossa kylän toimeliaimmat henkilöt on eritelty. Toisaalta on huomattava, että vaikka järjestöjen ja ihmisten yhteenliittymisen takia Suomessa ajauduttiin sisällissotaan, järjestöjä ja yhteistoimintaa käytettiin menestyksekkäästi kansan haavojen parantamiseen.

Risto Alapuron lähestymistapa Suomalaisen yhteiskunnan historiaan sai minut hetkeksi ajattelemaan. Lähestymistapa suomalaisen yhteiskunnan poliittiseen ja yleiseen historiaan on mitä erinomaisin ja mielenkiintoisin. Pikaisella katsauksella tietokantoihin, en löytänyt ainakaan toista yhtä kattavaa kirjaa aiheesta. Oman maakuntani historiaan tulena varmasti katsomaan ja tutustumaan tämän teoksen jälkeen aivan eri perspektiivistä. Huomasin myös, että vaikka olen lukion oppimäärän lukenut historiaa, on monia seikkoja joita ei juurikaan ole kunnolla koulussa käsitelty, kuten terroriteot sisällissodan aikaan. Kaiken kaikkiaan Alapuro on tehnyt oman rajauksensa erityisen onnistuneesti ja ainakin minua jäi hieman harmittamaan se, että käsitellyt liikkeet ja ihmiset jäivät irralleen tutkimuksen lopussa. Toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että jonkinlainen ajallinen rajaus on tarpeen, jollei aio kronikkaa kirjoittaa.

Lähteet

Alapuro, Risto 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933. Porvoo: WSOY.