Asuntopolitiikka ja tulevaisuuden asuntoalueet

ALUKSI

Tässä tekstissä keskitytään tulevaisuuden tuomiin ongelmiin asuntopolitiikassa. Lähtökohtana on asuntopolitiikan yleinen olemus ja sen hieman sosiaalipolitiikasta poikkeava luonne. Asuntopolitiikkaan vaikuttaa voimakkaasti menneisyyden päätökset, mutta samalla myös tulevaisuuden haasteet. Työssä tarkastellaan myös asuinalueita ja niiden kehittämistä.

Tulevaisuuden tuomiin moniin muutospaineisiin keskitytään toisessa luvussa. Asunto-politiikka on muuttumassa asumispolitiikaksi, entistä yksilöllisemmäksi päätöksenteoksi parhaasta asumismuodosta. Toisaalta yhteisöllisyys ja yhteisöllinen asuminen ovat keskeisiä voimavaroja paikallisyhteisöjen luomiseksi ja yksilöiden elämän helpottamiseksi. Usko markkinoiden tehokkuuteen vaikuttaa myös asuntopoliittisiin päätöksiin. Edellä mainittujen lisäksi asuntopolitiikan toimijoina tulee tulevaisuudessa olemaan entistä useampi taho, valtiollisesta aina yhteisöjen kautta yksilöihin.

Sen jälkeen siirrytään tarkastelemaan asumista lähitulevaisuudessa. Keskeisin tarkastelun kohde on elämänkaaren mittaista asumista tukeva asuminen. Keskeisenä ongelmana on se, miten yhdistää yksilölliset toiveet ja samalla pyrkiä tasa-arvoisuuteen asumisessa? Asumispolitiikan pitkäkestoisuus luo oman haasteensa suunnitelmille, joiden pitäisi vastata myös tulevien jälkipolvien tarpeita.

1 ASUNTOPOLITIIKKA JA SEN LUONNE

Voidaan ajatella, että asuntopolitiikka on keskeinen osa sosiaalipolitiikkaa. Heikki Waris (1968, 293) määrittelee asuntopolitiikkaan ne toimenpiteet ja pyrkimykset, joilla pyritään turvaamaan kohtuullinen asuntotaso ja viihtyvyys perheille ja erilaisille yhteiskuntaryhmille. Määritelmä on siinä mielessä hyvä, koska tällöin toimijoiden kenttä jää mahdollisimman väljäksi ja laajaksi. Yleisesti puhuen asuntopolitiikan toimijoiksi mielletään ensisijassa valtio ja kunnat, joiden lisäksi erilaiset yhteisöt ja yksityiset henkilöt voidaan nähdä toimijoina. Yksityiset henkilöt ja yhdistykset toimivat etenkin asuntomarkkinoiden kautta.

Sosiaalipolitiikassa keskeistä on pyrkimys hyvinvoinnin lisäämiseen ja huono-osaisuuden poistamiseen. Ihmisten tarpeiden kannalta asuntopolitiikan rooli korostuu. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu mahdollisuus asumiseen. Varsinkin Suomessa on mahdotonta ajatella, että yksilö pystyisi selviytymään ympäri vuoden ilman mahdollisuutta asumiseen. Ulla Saarenheimo (1993, 5) määrittelee asuntopolitiikan perustehtäväksi hyvien asunolojen turvaamisen kaikille.

Suomen perustuslaissa on hieman käytännönläheisempi kuva asuntopolitiikasta. Perus-tuslaissa (Oikeusministeriö 2005b, 19§) asuminen on keskeinen osa jokaisella kuuluvaa oikeutta sosiaaliturvaan. Julkisen vallan tehtäväksi määritellään ”edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”(mt.). Selkeänä erona perustuslain ja edellä mainittujen määritelmien välillä on se, että perustuslaissa ei juurikaan puhuta asumisen laadusta tai laadukkuudesta, joka korostuu aiemmissa määritelmissä. Toisaalta laissa asunto-olojen kehittämisestä (Oikeusministeriö 2005a) määritellään tarkemmin asuntopolitiikan yleisiä tavoitteita ja kunnan tehtäviä. Olennaista asunto-olojen kehittämisessä on mielestäni juuri asunto-olojen kehittämistä koskevassa laissa (mt., 1§, 5§) mainittu huono-osaisten aseman parantaminen ja asunnottomuuden torjunta.

Asuinalueiden suunnittelun kannalta, johon tässä työssä keskitytään, keskeisimmät toi-mijat ovat valtio ja yksittäiset kunnat. Valtio osallistuu asuinalueiden suunnitteluun, tutkimukseen ja kehittämiseen välillisesti. Tärkein valtiollinen toimija asuntopolitiikan alueella on ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön hallintoon kuuluvat alueelliset ympäristökeskukset, ympäristölupavirastot, Suomen ympäristökeskus ja Valtion asuntorahasto (Ympäristöministeriö 2005). Lisäksi asuntopolitiikkaa ohjaavat valtion aset-tamat yleiset periaatteet ja voimassa oleva lainsäädäntö (Jokinen & Juhila 1994, 116). Kunnat sen sijaan vastaavat pitkälti käytännön toteutuksesta. Kunnilla on mahdollisuus ohjailla asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista kaavoituksen avulla (Jokinen & Juhila 1994, 116). Asuntopolitiikan toimijoihin ja niihin liittyviin muutospaineisiin palataan tarkemmin luvussa 2.

Kohtuullinen asuntotaso on varmasti saavutettu tämän päivän Suomessa, jos ajatellaan, että pohjoisissa kunnissa on pulaa asukkaista. Kuntien harjoittama tonttien hinnoittelu kuvaa mielestäni hyvin kuntien tilannetta tämän päivän Suomessa. Pohjoisissa kunnissa tontin voi saada pilkkahinnalla, jopa ilmaiseksi. Tällöin pelkästään asuntojen määrä ei kerro koko totuutta. Suomalainen aluepolitiikka on onnistunut säilyttämään hajautetun asutusrakenteen (Paasivirta 1991, Holstila 1993, 85-86 mukaan). Suomessa on veilä asutusta etelästä pohjoiseen, mutta miten kauan? Selkeitä suuntauksia tulevaisuudessa ovat ainakin haja-asutusalueiden väestön väheneminen ja asutuksen keskittyminen Helsingin ja pääkaupunkiseudun lisäksi kasvukeskuksiin, kuten Ouluun ja Kuopioon (Kosonen & Tervamäki 1989, Holstila mt., 86 mukaan). Asuminen siis keskittyy niille alueille, joilla jo on suhteellisen paljon asutusta, jolloin asuntojen suuri kysyntä voi aiheuttaa asuntopulaa ja jopa asunnottomuutta.

Asuntotason lisäksi asuntopolitiikan keskeisenä tarkastelun kohteena on asumistaso, joka on hyvin suhteellinen käsite. Asumistasoa mitattaessa siihen voidaan sisällyttää kaksi ulottuvuutta: varusteiden esiintyminen ja asumisen väljyys (Lankinen 1993, 29). Lankisen määritelmä on siinä mielessä huono, että siinä ei oteta huomioon ollenkaan asumisympäristöä. Asumisviihtyvyys on siinä mielessä subjektiivinen ja suhteellinen käsite, että vain yksilö voi antaa arvion omasta asumisviihtyvyydestään. Ympäristön poisjättäminen asumistason mittaamisesta on siinä mielessä ymmärrettävää, että ympäristöä tai sen estetiikkaa on mahdotonta arvioida. Asumisväljyyttä tai varusteiden esiin-tymistä sen sijaan voidaan tarkasti mitata tai tutkia kyselyillä.

Uusimman asukaskyselyn (Strandell 2005, 22) mukaan asumisväljyys on Suomessa keskimäärin 40,9 m2/henkilö, joka on kasvanut 2,8 m2 vuodesta 1998. Huomionarvoista asumisväljyydessä on mielestäni se, että yhden hengen taloudet ja yli 50-vuotiaat asuvat väljimmin (mt.). Ahtaimmin taasen asuvat nuoret, lapsiperheet sekä yli kolmen henkilön kotitaloudet (mt.). Mielenkiintoista on myös se, että korkeasti koulutetut asuvat väljemmin kuin perus- tai keskiasteen tutkinnon suorittaneet (mt.). Asumisväljyydessä näkyvät siis tuloerot, parempituloiset asuvat väljemmin kuin pienituloisemmat.

Vaikka sekä asunto- että sosiaalipolitiikassa huono-osaisten aseman suhteellinen parantaminen on olennainen osa käytäntöjä ja suunnitelmia, asuntopolitiikan luonne poikkeaa mielestäni olennaisesti sosiaalipolitiikasta. Sosiaalipolitiikassa tehtävät päätökset ja mahdolliset parannusehdotukset eivät ole niin sidottuja menneeseen aikaan, kuin asuntopolitiikan päätökset ovat. Esimerkiksi viime aikaisen eläkeremontin päätökset astuvat voimaan heti, jolloin vanha järjestelmä lakkaa olemasta. Asuntopolitiikassa päätökset ovat kauaskantoisia ja osin pitkälle myös menneisiin aikoihin sidottuja. Kokonaista asuinaluetta ei voida purkaa ja rakentaa uudelleen samanlaisella aikataululla, kuin muutokset kansalaisten eläkkeelle pääsemisessä voidaan toteuttaa.

Ongelmana on jo Heikki Wariksen (1968, 293) toteamus asuntopolitiikan luonteesta: ”Menneen ajan perintö painaa asuntopolitiikassa usein raskaampana, kuin sosiaalipolitiikan muilla lohkoilla, joilla muutoksia on nopeammin aikaansaatavissa.” Asuntopolitiikka on siis hitaasti etenevää, jolloin päätösten ja muutosten suunnittelu on oltava pitkäjänteistä. Wariksen (1968, 293) arvio kahdesta sukupolvesta, joihin menneet päätökset ylettyvät, on hyvin pitkä aika. Menneiden aikojen päätökset ovatkin erityisen hyvin nähtävissä vielä tämän päivän yhteiskunnassamme.

Tulevaisuutta koskevat päätökset tehdään aina tämän hetken näkökulmasta, lähitulevai-suuden tarpeisiin. Ulla Saarenheimon (1993, 5) mielestä yleinen taloudellinen tilannetta ja valtiontalouden tila ovat voimakkaasti sidoksissa asunto-olojen kehittämiseen ja asuntopolitiikkaan. Saarenheimon (mt., 5-6) antama esimerkki on kuvaava: 1990-luvun alussa pohdittiin miten vastata asuntojen jatkuvan kysynnän kasvuun, laman kourissa korostuu pahimpien kriisien ehkäiseminen ja lähitulevaisuus.

Vaikka aikajänne asuntopolitiikassa on pitkä, vaikutukset voivat toisaalta näkyä jo koh-talaisen lyhyellä aikavälillä. 1990-luvun syvä lama jätti jälkensä myös Suomen kaupun-keihin, etenkin Helsingissä on ollut havaittavissa segregaatio- eli eriytymisprosesseja (Kortteinen & Vaattovaara 2000, 258). Ulla Saarenheimon (1993, 5-6) kuvaama suun-nittelu, joka keskittyi lähinnä lähitulevaisuuteen ja laman yli selviämiseen, näyttäisi jossain määrin vaikuttaneen Helsingissä hyvin nopeasti. Matti Kortteisen ja Mari Vaat-tovaaran (mt.) mielestä Helsingin kehityksessä näkyy lama-aika: ”lamanaikaisen rakentamisen yksipuolisuus on 1990-luvun alussa luonut poikkeuksellisen yksipuolisia alueita.” Kortteisen ja Vaattovaaran tutkimus on suuntaa-antava, mutta hyvä esimerkki lyhyen aikavälin vaikutuksista asuntopolitiikassa.

2 TULEVAISUUDEN HAASTEET ASUNTOPOLITIIKALLE

Tulevaisuuden ennustaminen ja suunnittelu on aina haasteellinen tehtävä. Asuntopolitiikan saralla tulevaisuuden asuinolojen arvioiminen on erityisen haasteellista, koska päätökset ovat verrattain pitkäikäisiä. Ennustettavuus on kuitenkin ainakin osin vähentynyt. Antti Karisto (2000, 194) toteaa, että ”normaaliurien” katoaminen näkyy laajalti yhteis-kunnassa, politiikassa ja kulttuurissa. Pitkäkestoisen työttömyyden jatkuminen talous-kasvusta huolimatta, Neuvostoliiton yllättävä romahtaminen ja sopeutumisen tulo suun-nittelun tilalle ovat vaikuttavia esimerkkejä uuden ajan haasteista (mt.). Asuntopolitii-kan kohdalla sopeutuminen astui suunnittelun tilalle 1990-luvun syvän laman aikaan, mutta muutokset koettelevat asuntopolitiikkaa usealla osa-alueella, ei pelkästään suun-nittelussa.

Kun tarkastellaan asuntopolitiikkaan sisältyvää poliittista ulottuvuutta, muutospaineet ovat selkeästi havaittavissa. Aiemmassa luvussa asuntopolitiikan toimijoiksi esiteltiin hieman yksinkertaistaen valtio ja kunnat. Ennen itsestään selvänä pidetty valtion ohjaus- ja rahoitusvalta on asetettu kyseenalaiseksi (Laakso & Loikkanen 1997, 6). Seppo Laakso ja Heikki Loikkanen (mt.) esittävät, että tulevaisuudessa asuntomarkkinoiden ja asuntopolitiikan suuntaa ohjaavat entistä enemmän asumisen kysyntä ja markkinamekanismi. Voidaan siis ajatella, että yksittäiset henkilöt tulevat entistä laajemmin esittämään omat vaateensa asumisen tasosta ja laadusta.

Millainen yksittäisten ihmisten toimintalaajuus ja –valta tulevaisuudessa on? Tulevaisuus ei ainakaan vaikuta yhtään varmemmalta, koska sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa ja puhutaan entistä pirstoutuvammasta tai sirpaloituvasta elämänhallinnasta (esim. Karisto 2000; Castells 2001). Oman elämän pitkänajan suunnittelu on vaikeutunut, elämä on muuttunut episodimaiseksi (Bauman 1995, Kariston 2000, 201-202 mukaan). Yhteistä modernin ajan arkkityypeille on sitoutumattomuus, levottomuus ja lyhytjännitteisyys (mt.). Jos entistä joustavammassa maailmassa vaaditaan entistä joustavampia yksilöitä, tällöin myös asumisen tulisi olla mahdollisimman muunneltavissa ja tarvittaessa muutettavissa.

Entistä yksilöityvämmän maailman lisäksi yhteisöllisyyden uusi tuleminen on keskeisiä uusia sosiaalipolitiikan muutosvoimia. Siirtyminen on havaittavissa jo käytettävien käsitteiden tasolla. Hyvinvointivaltio –termistä on pyritty siirtymään hyvinvointiyhteiskuntaan. Hyvinvointivaltioon terminä liitetään yleisesti ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, voidaan ajatella, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tukemaan ja luomaan kaikille yhteistä hyvinvointia. Asumisessa yhteisöllisyyden uusi tuleminen voi näkyä esimerkiksi Anttosen (1989, 10,12) kuvaamalla tavalla, jolloin vanhukset muuttavat yhteen ja ostavat hoitopalvelunsa ja yhdistävät samalla voimansa selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä (Lähdesmäki 1997, 60 mukaan). Yhteisöjen rajana onkin mielestäni vain yksilöiden mielikuvituksen rajat, vanhusten yhteisöllinen asuminen on erinomainen esimerkki uudentyyppisestä ratkaisusta asumisen ongelmiin.

Muita tulevaisuuden keskeisiä muutospaineita Suomessa on varmasti suurten ikäluokki-en ikääntyminen ja heidän asumistarpeensa. Väestöerot alkavat näkyä selvästi vuoden 2010 jälkeen (Parjanne 2004, 13). Yli 64-vuotiaiden määrä kasvaa kaikilla alueilla, eniten kuitenkin pääkaupunkiseudulla (mt.). Alueellisista eroista huomionarvoista on kuitenkin eläkeikäisten osuus kasvaa lähelle 40 prosenttia eräissä maakunnissa, kuten Kainuussa ja Pohjois-Savossa (mt.). Yleisin poliittisessa keskustelussa nouseva teema vanhentuvaan väestöön koskee useimmiten huolto- tai elatussuhdetta ja sen huononemista. Asumisen järjestäminen on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle

Vanhusten ja ikääntyvien asuminen on mahdollista järjestää monella eri tavalla. Soili Lähdesmäki (1997) jakaa asumisvaihtoehdot tavanomaiseen, yhteis-, palvelu-, laitos- ja elinkaariasumiseen. Tavanomainen asuminen tarkoittaa aivan tavallista asumista, yhtei-söasuminen tarkoittaa asumista erilaisissa yhteisöissä, joita edellä jo hieman kuvasin. Yleisenä tavoitteena asumisen järjestämisessä on laitoshoidon vähentäminen ja avo-huollon lisääminen (mt., 58). Laajoilla palveluilla pyritään lisäämään ikääntyneiden mahdollisuuksia asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Omaishoidon laajentaminen on ehkä selkein esimerkki tukitoimista, joilla pyritään ehkäisemään laitoshoitoa ja jat-kamaan kotona asumista. Elinkaariasuminen on edellä mainituista asumismuodoista yhteisöllisen asumisen ohella tulevaisuuden kannalta mielenkiintoisin, johon palaan seuraavassa luvussa.

3 TULEVAISUUDEN ASUMINEN JA ASUINALUEET

Mitä ihmiset sitten haluavat tulevaisuudelta ja uusilta asuinalueilta? Yleisesti ottaen ihmisillä on hyvin selkeät mielipiteet siitä, miten he haluavat asua. Pientaloasuminen on tänä päivänä suuressa suosiossa, sillä jopa 80 prosenttia ihmisistä haluaisi asua pientaloissa (Salmela, 2005). Vuokra-asuminen tai omistusasuminen eivät kuitenkaan ole ainoat vaihtoehdot asumisessa. Osuustoiminnallinen asuminen(1), kuten asumisoikeusasuminen, ovat Suomen asuntomarkkinoilla selkeästi uusi asumisen muoto. Esteitä muiden asumismuotojen, kuin vuokra- tai omistusasumisen, yleistymisen tiellä on varmasti monia. Konkreettisin este on varmaan asumisoikeusasuntojen puuttuminen. Asumisoi-keusasuntojen osuus tulee jatkumaan vaatimattomana pitkään, sillä niiden määrä lisääntyy vain uustuotannon kautta (Laakso & Loikkanen 1997, 27). Toisaalta juuri vaihtoehtojen puutteellinen tietämys voi olla osasyy siihen, että ihmiset eivät miellä asumisoikeusasumista todelliseksi vaihtoehdoksi.

Arja Jokinen ja Kirsi Juhila (1994, 120) tekevät mielenkiintoisen huomion suomalaises-ta asumisesta, jossa on alati jatkuva pyrkimys kohti parempaa, suurempaa ja laadukkaampaa omistusasuntoa. Lisäksi asuntomarkkinoilla on selkeä hierarkia asumismuotojen välillä; vuokra-asuminen on väliaikaista, josta tavoitellaan kohti pysyvämpää omistusasuntoa (mt.). Voisi olettaa, että työmarkkinoiden ja elämän suunnittelemisen vaikeutuessa, asumisoikeusasumisen voisi olettaa kasvattavan suosiotaan, kun otetaan huomioon edellisessä luvussa mainitsemani pirstoutuva elämänhallinta. Asumisoikeusasuminen tarjoaa osuudella oikeuden asumiseen, jonka asumisturva on verrattavissa omistusasuntoon (Laurinkari 2004, 97). Asumisen turvaamisen lisäksi asunnon vaihtaminen tarvittaessa olisi helppoa vaikka eri paikkakunnalle (mt. 97-98). Epävarmassa tulevaisuudessa asumisen jatkuvuus suunnitelmallisuuden on yksilöille varmasti tärkeää. Toisaalta väliaikaiseksi koettu vuokra-asuminen voi hyvinkin soveltua tulevaisuuden suurten ja nopeiden muutosten riepottelemille yksilöille, jotka eivät koe tarvitsevansa varmuutta asumiseen.

Näkemyksiä asuinalueiden muodosta tulevaisuudessa on myös ehdotettu. Yksi mielen-kiintoinen suunnitelma tulevaisuuden asumisalueeksi on ns. ”elämänkaarikortteli” (Päi-vänen, Saarikoski & Virrankoski 2004). Elämänkaarikorttelissa keskeisenä ajatuksena yhdistyy elämänkaaren mittainen asuminen tietyllä konkreettisella alueella, tässä tapauksessa tietyssä korttelissa. Keskeinen ajatus on, että yksilö pystyisi asumaan tutulla asuinalueella mahdollisimman kauan. Tutkijat ehdottavat korttelirajauksen selventämistä tämän päivän kaavoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa, koska asumiseen sisältyy muutakin kuin vain asunto, lähiympäristö on hyvin tärkeä yhteisöllisyyden kehittymiselle (mt., 14). Elämänkaaren kestävän asumisen mahdollistamiseksi tiivistelmässä (mt.) ehdotetaan monipuolista asuntokantaa, esteettömyyttä, muunneltavuutta tiloissa ja rakennuksissa sekä toimintojen monipuolisuutta. Lisäksi yksilöllinen asuminen ja asukaslähtöinen asuinalueiden suunnittelu ovat keskeisiä näkökulmia (mt.).

Päiväsen ym. (2004) ehdotus elämänkaaren kestävästä korttelista hivelee tietyllä tavalla myös minun ajatuksiani. Elämänkaariasumisessa ja –korttelissa yhdistyy vastaus moniin erilaisiin paineisiin, joita asumista kohtaan nousee aiemmin. Suurten ikäluokkien vanheneminen, yhteisöllisyyden luominen, yksilölliset mieltymykset ja tarvittaessa lyhytjännitteisyys asumisessa yhdistyvät mielenkiintoisesti elämänkaariasumisessa ja tarkemmin rajattuna elämänkaarikorttelissa. Lisäksi asuminen olisi ekologisesti kestävää, koska ihmiset pystyvät asumaan mahdollisimman tutulla asuinalueella. Etenkin iäkkäiden asukkaiden kohdalla mahdollisuus pitkäkestoiseen asumiseen on etusijalla, kun otetaan huomioon, miten raskasta muuttaminen uudelle asuinalueelle aina on, oli muuttaja nuori tai vanha.

Elämänkaariasuminen on mielestäni ennen kaikkea ajattelumalli, jossa asumista ajatel-laan entistä pitkäkestoisemmin ja samalla monimuotoisemmin. Asuntojen ja tilojen muunneltavuus mahdollistavat asumisen pitkällä aikavälillä, joka elämänkaariasumises-sa on keskeistä. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu syntyy, kun ajatellaan, että asumi-sen tulisi olla kestävää ja kauaskantoista. Yksilöt, jotka asuvat elämänkaarensa samassa asunnossa, kuvataan kuitenkin entistä lyhytjännitteisimmiksi epävarmassa tulevaisuu-dessa (esim. Bauman 1995). Tällöin tullaan samojen peruskysymysten äärelle, joita si-vusin jo asuntopolitiikkaa ja sen luonnetta käsitellessäni. Eli kuinka on mahdollista suunnitella kestävää ja toimivaa asumista tulevaisuuden tarpeisiin? Toisaalta myös tulevaisuuden yksilöitä koskevat kuvailut voidaan kyseenalaistaa, minun ainakin on vaikea kuvitella yksilöä, joka elää kirjaimellisesti hetkessä kiinni ja toteuttaa itseään vain kuluttaessaan. Voisi olettaa, että edes asuminen olisi jotenkin pysyvämpää ihmisten elämässä.

Elämänkaarikortteleita ei ole tietoisesti rakennettu vielä minnekään, Suomessa on kui-tenkin tiettyjä kortteleita, joissa on selkeitä piirteitä elämänkaarta tukevasta asumisesta (Päivänen ym. 2004, 36). Elämänkaariasumisen ajattelumallin avulla voidaan kehittää ja parantaa Suomessa jo olevia asuinalueita, eikä kehittäminen ole ainakaan liian aikaista. Suomessa on eri määritelmistä riippuen 1960-1980 luvuilta ja vanhempiakin lähiöitä 300-400, asuntoja on puoli miljoonaa ja asukkaita 0,8-1,3 miljoonaa (Kivistö 1993, 97). Keskeisimpiä ongelmia jo olemassa olevissa lähiöissä ovat korjaustarve, laatu- ja palvelutason puutteet, asuntokannan yksipuolisuus, segregaatio ja sijainti (mt.).

Olemassa olevien lähiöiden täysimittainen purkaminen olisi suoranaista rahan haaskaus-ta, sillä lähiöihin on sidottu hyvin paljon rahaa, jonka lisäksi noin miljoonan ihmisen uudisasuttaminen on ymmärrettävästi kallista. Kivistön (mt., 107) esittämät ongelmat lähiöiden uudisrakentamisen tiellä pätevät varmasti vielä tänään: rahoituksen järjestäminen, tutkimustiedon ja asukasystävällisyyden puute. Toimivat suunnitelmat ja mallit ovat tänä päivänä kullanarvoisia, jotta vanhoihin lähiöihin saataisiin puhallettua uutta elämää. Joissain kaupungeissa2 jo alkanutta selkeää eriarvoistumista tulisi pyrkiä edes hidastamaan lähiöiden kehittämisen avulla. Päiväsen, Saarikosken ja Virrankosken (2004, 50-58) tutkimuksessa nostetaan kehittämisen arvoisia huomioita jo toimivista lähiöistä ja esitetään selkeitä teesejä asumisen kehittämiseksi. Vastaavanlaisia suunnitelmia kaivattaisiin varmasti enemmänkin.

Pelisäännöt tulisikin luoda kaikille toimijoille selviksi. Asuinalueiden vaiheittainen ke-hittäminen on lähiöiden osalta varmasti toimivin vaihtoehto. Tämä kuitenkin vaati varsinkin alueella jo asuvien mielipiteen huomioimista. Päivänen ym. (2004, 58) korosta-vatkin ”pelisääntöjen tekemistä kaikille asukkaille selväksi alusta alkaen, jotta täyden-nysrakentaminen ei kilpistyisi NIMBY-ilmiöön (3). Käytännön tasolla tällöin vaaditaan entistä laajempaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Voi hyvin kuvitella kuinka paljon vastustusta herättää ikään kuin ylhäältä annetut päätökset, joiden sisältöön vaikuttamisen kansalaiset kokevat vaikeaksi tai mahdottomaksi. Suurten rakennusprojektien valituskierteet eri oikeusasteissa on hyvä esimerkki vastustuksesta, joka on herännyt kansalaisten keskuudessa.

LOPUKSI

Tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa. Etenkin asuntopolitiikassa tulisi suunnittelun olla mahdollisimman hyvin perusteltua ja tutkittua, jotta pitkäkestoiset ratkaisut onnistuisivat tyydyttämään myös tulevien sukupolvien tarpeet. Tässä kirjoituksessa selkeäksi ratkaisuehdotukseksi tulevaisuudessa nousi elämänkaaren mittainen asuminen. Elämänkaariasuminen on siinä mielessä käytännöllinen ajattelumalli, että se sitä voi hyödyntää jo olemassa olevien asuntoalueiden suunnittelussa, kuin myös uudisrakentamisessa.

Mielenkiintoista asumisen suunnittelun kannalta on mielestäni tietynlainen yksioikoi-suus asumisessa, varsinkin kun kartoitetaan asumisviihtyvyyttä, mieltymyksiä ja tulevaisuutta. Suurella enemmistöllä tuntuu vaihtoehtona olevan vain ja ainoastaan omis-tusasuminen. Voi olla, että esimerkiksi Asukasbarometri 2004 –tutkimuksessa asumis-muotoja ei ole eritelty kovin laajasti, sillä asumisoikeusasuminen jäi tutkimuksessa lapsipuolen asemaan. Kyselyn perusteella ihmiset asuvat mielellään omistusasunnossa, vuokra-asuminen koetaan väliaikaiseksi pahaksi. Asumisoikeus tai osuustoiminnallinen asuminen sen sijaan ei noussut kyselyssä ollenkaan esille, joka hieman hämmästytti minua.

Mielestäni asumismuodoissa on monentyyppisiä vaihtoehtoja hyödyntämättä. Entistä yksilöllisemmät, mutta samalla yhteisöllisemmät yksilöt ovat jo osin hyödyntäneet yhteistyön mahdollisuutta ja perustaneet uudentyyppisiä asumismuotoja. Yhteisöllisyyttä tukevia rakenteita on rakennettu jo vuosikymmeniä, mutta lopulta vaaditaan myös ihmi-siä osallistumaan ja toimimaan. Ilman yksilöiden mielipidettä luodut rakennusprojektit ovat kohdanneet voimakasta vastusta, jolloin yksilöiden huomioonottaminen korostuu entisestään. Tulevaisuus näyttää, miten monimuotoiseksi ja samalla yksilölliseksi asuminen voi Suomessa kehittyä.

VIITTEET

(1) asunto-osuustoiminnasta ja osuustoiminnallisen asumisen historiasta: katso esimerkiksi Laurinkari, 2004, 96; Craig, 1993.
(2) Esimerkiksi Helsingin kehitys on kääntynyt entistä eriarvoisempaan suuntaan, ks. Kortteinen & Vaattovaara 2000.
(3) NIMBY –ilmiö eli ”not in my backyard”, joka tarkoittaa käännettynä: ei minun takapi-halleni. Nimby -ilmiö voidaan ymmärtää myös muutosvastarinnaksi.


LÄHTEET

Anttonen, A. 1989. Tarina Tuulenkylästä. Raportti asuinyhteisön synnystä ja arjesta. Asuntohallitus, tutkimus- ja suunnitteluosasto. Asuntotutkimuksia 3/1989. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Bauman, Z. 1995. Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Oxford: Black-well.

Castells, M. 2001. The Rise of The Network Society. Second Edition. Oxford: Black-well.

Craig, D. 1993. The Nature of Co-operation. Montréal: Black Rose Books.

Holstila, E. 1993. Kaupunkirakenne ja sen tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaih-toehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 80-96.

Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Asuminen. Teoksessa Koivula, U-M., Lehtimäki, H., Aukee, R., Jokinen, A. & Juhila, K. 1994. Monimuotoinen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY, 110-129.

Karisto, A. 2000. Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Palmenia, 192-218.

Kivistö, T. 1993. Lähiöiden tulevaisuus. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväsky-lä: Asuntohallitus, 97-107.

Kortteinen, M. & Vaattovaara, M. 2000. Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on käänty-nyt. Teoksessa Nurminen, E. (toim.). 2000. Sosiaalipolitiikan lukemisto. Tampere: Pal-menia, 243-262.

Kosonen, M. & Tervamäki, E. 1989. Kommunikointiyhteiskunnan aluejärjestelmä, Kuopion asema kansainvälistyvässä Suomessa. Helsingin yliopiston maantieteen laitok-sen julkaisuja B 34.

Laakso, S. & Loikkanen, H. 1997. Asuntomarkkinat ja asumisen taloudellinen ohjaus. VATT¬-keskustelualoitteita 140:1997. Viitattu 26.2.2005. http://www.vatt.fi/julkaisut/k/k140.pdf

Lankinen, M. 1993. Alueelliset asuntomarkkinat 1990-luvulla. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. 1993. (toim.). Asumisen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohallitus, 24-33.

Laurinkari, J. 2004. Osuustoiminta. Utopiasta kansainvälisen yrittämisen muodoksi. Kuopio: Suomen Graafiset Palvelut Oy.

Lähdesmäki, S. 1997. Ikääntyvien asuminen ja asumisviihtyvyys. Kuopion yliopisto. Sosiaalitieteellinen tiedekunta. Pro gradu –tutkielma.

Oikeusministeriö. 2005a. Laki asunto-olojen kehittämisestä. 29.11.1985/919. FINLEX. Edita Publishing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1985/19850919

Oikeusministeriö. 2005b. Suomen perustuslaki. 11.6.1999/731. FINLEX. Edita Publish-ing oy. Viitattu 24.2.2005. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731

Paasivirta, A. 1991. Suomen alueellinen uudistusstrategia. Aluepoliittisen selvitysmie-hen ehdotus aluepolitiikan uudistamiseksi. Sisäasiainministeriö, Kunta- ja aluekehitys-osasto, moniste 18.

Parjanne, M-L. 2004. Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautumi-nen eri hallinnonaloilla. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 3.3.2005. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2004/10/hu1096978871837/passthru.pdf

Päivänen, J., Saarikoski, P. & Virrankoski, L. 2004. Elämänkaarikortteli: kohti sosi-aalisesti kestävää asumista ja kaupunkielämää. Helsinki: Ympäristöministeriö; Edita publishing. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=92635&lan=FI

Salmela, M. Asuinalueella koettu turvattomuus lisää lapsiperheiden muuttohaluja. Helsingin Sanomat 23.2.2005, C1.

Saarenheimo, U. 1993. Esipuhe. Teoksessa Andersson, K. & Juntto, A. (toim.). Asumi-sen tulevaisuus. Asuntopolitiikan ja rakentamisen vaihtoehdot. Jyväskylä: Asuntohalli-tus, 5-6.

Strandell, A. 2005. Asukasbarometri 2004. Asukaskysely suomalaisista asuinympäris-töistä. Helsinki: Ympäristöministeriö. Viitattu 3.3.2005.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=120388&lan=FI

Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.

Ympäristöministeriö. 2005. Tehtävät ja tavoitteet. Viitattu 24.2.2005. http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=490&lan=fi