Ulkopolitiikan monet ulottuvuudet

Erkki Tuomioja hymyilee iloisesti tv-kameroille ja kättelee Yhdysvaltain ulkoministeriä. Kuvassa on ironinen yksityiskohta. Tuomiojan rintapielessä kiiltelee hyvin pieni rauhanmerkki. Oman pienen mielipiteensä voi kertoa monella tavalla, ulkoministeri Tuomioja haluaa omalta osaltaan edistää maailmanrauhaa. Sotaa käyvän suurvaltion edustajan mielipidettä aiheeseen voi vain arvuutella, mutta Tuomioja vie omalla tavallaan pienen pohjoisen valtion liittoutumattomuuteen perustuvaa ulkopolitiikkaa linjausta maailman turuille ja toreille.

Tuomiojan vierailu Yhdysvaltoihin on vain pieni esimerkki Suomen valtion harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tuomiojalla on kuitenkin presidentin ja pääministerin ohella tärkeä merkitys Suomen harjoittamalle ulkopolitiikalle. Näin ei aina kuitenkaan ole ollut. Nykyisen Perustuslain 93 § asettaa ulkopolitiikan johtopaikalle presidentin ja valtioneuvoston. Presidentti johtaa, mutta perustuslaki velvoittaa hänet yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Vuonna 2000 voimaan tulleella uudella perustuslailla haluttiin lisätä ja edistää parlamentarismia varsinkin ulkopolitiikan osalta.

Nykyinen ulkopolitiikan johto voidaan nähdä olevan monen saman veroisen toimijan yhteistyötä. Ulkopolitiikka ja sen johtaminen ei ole enää henkilöitynyt yhteen johtohenkilöön, saati se olisi enää elitistisen, pienen joukon johtamaa. Nykyistä ulkopolitiikan johtoa voidaan kuvailla hyvin parlamentaariseksi, eli ulkopolitiikkaan vaikuttaa hyvin paljon sekä eduskunta että hallitus. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut saati, että perustuslaki siihen nykyisinkään täysin velvoittaisi.

Jaakko Nousiainen (1988, 377) huomauttaa, että lain tarkkaa muotoa tärkeämpi tekijä valtasuhteiden muotoutumisessa presidentin ja valtioneuvoston on lain tulkinta ja siihen nojaavat käytännöt. Hyvänä esimerkkinä hyvinkin parlamentaarisesta toiminnasta, vanhan sanamuodoltaan tarkemman lain aikana, on 1920-luvulla toimineen Rudolf Holstin ottama aktiivinen rooli ja toiminta (mt).

Ulkopolitiikan alalla johtamisessa voidaan nähdä pitkällä aikavälillä melkoista heiluriliikettä presidenttivetoisen ulkopolitiikan ja parlamentaristisen ulkopolitiikan välillä. Nykyinen tulkinta eli presidentin suuri ja häneen henkilöityvä vaikutusvalta ulkopolitiikkaan periytyy lähinnä sodanjälkeiseltä ajalta, jolloin presidenttien täytyi ottaa suuri vastuu teoistaan ja kantaa myös mahdolliset seuraukset (ks. Nousiainen 1998, 377). Tällöin oli tietenkin hyvin luontevaa, että vallan ja vastuun kantoi yksi ja sama henkilö.

Sotien jälkeen vallankahvaan nousi presidentti Kekkonen, joka ottikin Suomen historian aktiivisimman roolin ulkopolitiikan johtajana. Nousiainen (1998, 378) kuvaa ajan vallitsevaa tilannetta osuvasti: ”Pääministeri ei -- voinut puhua hallituksensa ulkopolitiikasta presidentistä irrallaan, ja ulkoministerin aseman poliittinen paino ja merkitys laski hänen epäitsenäisen asemansa vuoksi.” Kekkosen aikaan voidaan heiluriliikkeen olleen voimakkaasti presidenttivetoisen ulkopolitiikan alueella, joka varmasti aiheutti närää eduskunnassa ja hallituksessa. Eri presidentit ja presidentti-instituutiolla onkin tuonut perustuslaille muutospaineita.

Nousiaisen ajattelu vallan jakautumisesta eri instituutiolle pohjautuu voimakkaasti institutionaaliseen vallankäyttöön. Perinteet, käytännöt ja niiden tuoma valta on usein ollut voimakkaampaa kuin perustuslain tarkka sanamuoto. Ymmärrettävää onkin, että toisinajattelijoita aina vierastetaan ja hyljeksitään. Kuvitella saattaa vielä nykyäänkin Mauno Koiviston aiheuttamaa kohua, kun hän julkisesti päivälehdissä nousi vastustamaan ka kyseenalaisti presidentti Kekkosen harjoittamaa vallankäyttöä (ks. Uimonen 2001).

Mauno Koiviston astuttua presidentin kenkiin alkoi ulkopolitiikan alalla suuri muutosprosessi, joka hakee muotojaan vielä tänäkin päivänä. Parlamentaariset piirteet alkoivat vahvistua ja selkeä muutoskehitys alkoi. Presidentti Ahtisaari joutuikin Koiviston seuraajana sitten jo puolustamaan omaa asemaansa (Nousiainen 1998, 379) ja ulkopolitiikkaan muotoutui selkeä yhteistyö ja –toiminta eri tahojen välillä. Yhteistoimintaa vahvistettiin entisestään perustuslain muutoksella, johon yhteistoiminta kirjattiin voimakkaaksi velvoitteeksi ulkopolitiikkaa johdettaessa.

Epäselvyyksiä roolijaossa esiintyy kuitenkin vieläkin. Pääministerin johtaa päätöksentekoa asioissa silloin, kun asia liittyy Euroopan unioniin. Samoin pääministeri edustaa Suomea ylimpänä tahona Euroopan unioniin päin, mutta presidentti on varannut itselleen oikeuden osallistua huippukokouksiin tarvittaessa (Nousiainen 1998, 379). Tarkkaa sanamuotoa perustuslaista on turha etsiä, jossa määriteltäisiin mitkä asiat ovat presidentin läsnäoloa vaativia ja mitkä eivät. Tällöin korostuu tietenkin käytännöt ja perinteet aiemmilta ajoilta. Näitä käytäntöjä luodaan juuri nyt, sillä Suomi ei ole ehtinyt olla Euroopan unionin jäsen kuin vuosikymmenen.

Joitain linjanvetoja ja roolijakoa voidaan kuitenkin nähdä jo Suomen nykyisessä ulkopolitiikassa. Lyhyt ja pikainen katsaus viime päivien lehtiin tätä esseetä kirjoittaessani osoittaa, että selkeitä toimijoita on useita. Presidentti Halonen johtaa ja myös ottaa osaa eri huippukokouksiin osallistumalla Guadalajaran huippukokoukseen (Helsingin sanomat, 30.5.2004). Toisaalta ulkoministerin roolia ei ole unohdettu. Myös ulkoministeri Tuomioja otti osaa em. huippukokoukseen ja hänen kalenterinsa (Tuomioja) perusteella myös muita kokouksia on varmasti riittävästi. Selvästi on havaittavissa, että nykyiset toimijat haluavat luoda entistä moniulotteisemman ja eri toimijoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.

Kritiikkiäkin kuitenkin esitetään, joka kuuluu oikeusvaltion perusperiaatteisiin. Nykyinen toimintamalli ei kaikkia miellytä. Risto E. J. Penttilä aiemmin tänä vuonna kovaa kritiikkiä nykyistä ulkopolitiikan johtoa kohtaan. Penttilän mielestä nykyinen malli ei ole toimiva, koska monitahoinen toimijamalli mahdollistaa väärinkäsityksiä ja vallantavoittelua roolijaossa. Nykyiset toimijat pääministeristä ja presidentistä lähtien kumosivat esitetyn kritiikin ja moni esitti, että nykyisen mallin toimivuus selviää vasta pidemmällä aikavälillä. Näin ollen myös nykyisestä toimintamallista voi hyvinkin tulla se malli, jolla Suomen ulkopolitiikka edustaa itseään erinäisissä kokouksissa. Toisaalta on huomionarvoista, että jos kukaan ei kyseenalaista nykyistä toimintamallia, voi olla, että myöhemmin se on mahdotonta, koska institutionaalinen valta kasvaa ajan myötä.

Nykyinen perustuslaki määrittelee kohtalaisen tarkasti ulkopoliittisia toimijoita. Myös nykyiset toimijat näyttävät toteuttavan erinomaisesti perustuslaissa mainittua yhteistoiminnan velvoitetta. Onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko nykyiseen toimintamalliin muutospaineita, jos tuleva presidentti ei olekaan sama kuin nykyinen. Loppujen lopuksi ulkopolitiikkakin on paljolti riippuvainen itse poliittisista toimijoista. Tällä hetkellä sekä ulkoministeri Tuomioja että presidentti Halonen jakavat melko samanlaisen ja yhteneväisen maailmankuvan. Jyrkkää ristiriitaisuutta nykyinen malli ei välttämättä kestä, kuten Penttilä tekstissään kritisoi. Ei kuitenkaan tule unohtaa Jaakko Nousiaisen mainitsemia käytäntöjä ja lain tulkintoja. Nykyinen ulkopolitiikan johto on valinnut toimintamallikseen avoimen, parlamentaarisen ja yhteistoiminnalle perustuvan ulkopolitiikan. Toivoa sopii, että tuo malli tulee myös saamaan jatkoa tulevien poliittisten toimijoiden aikana.



Lähteet

Nousiainen, Jaakko. 1998. Suomen poliittinen järjestelmä. Juva: Wsoy.

Penttilä, Risto. 2004. ”Valinnan paikka, rouva presidentti”. Helsingin sanomat 25.4.2004, D5.

Raivio, Jyrki. 2004. EU:n ja Latinalaisen Amerikan johtajat korostivat YK:n merkitystä. Helsingin sanomat 30.5.2004, A12.

Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.

Tuomioja, Risto 2004. Erkki Tuomiojan kalenterista. Viitattu 31.5.2004. http://www.tuomioja.org/kalent.htm

Uimonen, Risto. 2001. Riisuttu presidentti. Kuinka valtionpäältä vietiin valta ja hänestä tehtiin tavallinen kuolevainen. Juva: WSOY.