Valtiomuodon ongelma

Yhteiskuntafilosofian ikuisuuskysymyksiin kuuluu pohdinta valtiomuodosta, joka yleisesti ottaen olisi paras mahdollinen tai parhaiten toteutettavissa. Kysymys odottaa vieläkin lopullista ratkaisuaan, mutta monia hyviä ehdotuksia on vuosituhansien aikana esitetty. Ensimmäisten teoreetikkojen joukossa oli Aristoteles, jonka teoria valtiomuodoista on epäilemättä yksi vaikuttavimmista vielä nykyaikanakin. Aristoteles kirjoitti valtiota käsittelevän pääteoksensa Politiikan yli 2000 vuotta sitten, mutta hänen teoria tuntuu aika ajoin yllättävän ajankohtaiselta.

Aristoteles tutki oman aikansa kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja rakensi teoriansa niiden pohjalta. Aristoteleen mielestä kaikki valtiot ovat syntyneet luonnostaan (Aristoteles 1991,10). Ihmisen paikka on kaupunkivaltiossa ja jollei ihminen osallistu yhteisöön, ei hän ole ihminen vaan villipeto. Aristoteleen kirjoituksia tulkittaessa on tärkeää selvittää peruskäsitteet, ennen kuin lähtee liikaa tulkitsemaan. Aristoteleen tekstit kärsivät osittain siitä seikasta, että monet hänen terminsä ovat saaneet uusia merkityksiä myöhemmin. Aristoteleen teksteissä ihminen tulee ymmärtää vapaasyntyiseksi kreikkalaiseksi mieheksi. Aristoteleen klassisen määrittelyn mukaan ihminen onkin zoon politikon eli poliittinen eläin, jonka paikka kuuluu näin kaupunkivaltioon. Aristoteles näki luonnollisena valtioiden synnyn ja näin ollen oli luonnollista, että ihmiset asuvat niissä.

Politiikka teos alkaa Aristoteleen määrittelyllä valtion tehtävästä. Valtion tulee tähdätä korkeimman ja täydellisimmän hyvän aikaansaamiseksi (Aristoteles 1991,7). Näin ollen paras valtio on se, joka luo edellytykset parhaan elämän toteutumiselle, ellei mitään odottamatonta satu (Aristoteles 1991, 176). Aristoteleen mukaan valtio siis on kansalaisten luonnollinen yhteenliittymä. Kansalainen ei kuitenkaan ole kuka tahansa valtion rajojen sisäpuolella oleva vaan henkilö, joka osallistuu poliittiseen päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 64). Kansalaisen titteliin oli näin ollen hyvin harva oikeutettu muinaisessa Kreikassa. Esimerkiksi naiset ja orjat eivät voi olla kansalaisia, koska Aristoteleen mukaan on luonnollista, että nämä sisäisesti heikommat olennot eivät osallistu politiikkaan. Orjat ovat Aristoteleen mukaan luonnollisesti heikompia ja on näin heidän kohdaltaan parempi, ettei heistä muuta tulekaan. Näiden määrittelyjen avulla Aristoteles tutki kreikkalaisia kaupunkivaltioita ja arvioi niissä esiintyviä piirteitä. Missään valtiossa ei esiinny puhtaana Aristoteleen tekemää luokittelua valtiomuodoista, vaan valtiomuodot ovat sekoituksia eri valtiomuodoista. Aristoteles teki kuitenkin teoreettisen mallin mahdollisista valtiomuodoista.

”Valtiomuoto on valtion virkojen ja erityisesti korkeimman vallankäytön järjestys” (Aristoteles 1991, 71). Aristoteles luokitteleekin valtiomuodot sen mukaan kuka käyttää valtaa ja kenen hyväksi. Aristoteleen mukaan korkein valta kuuluu joko yhdelle, harvoille tai enemmistölle. Oikeudenmukaisia ja samalla oikeita valtiomuotoja ovat ne, joissa valtaa käytetään yhteisen edun mukaisesti. Vääristyneitä vallankäytön muotoja ovat tietenkin ne, joissa valtaa käytetään vallanpitäjien etujen mukaisesti (Aristoteles 1991, 72).

Kun valtaa käyttää yksi henkilö yhteiseksi hyväksi, puhutaan kuninkuudesta. Kuninkuuden vääristynyt muoto on tyrannia. Aristoteles esittää kuitenkin pontevaa kritiikkiä kaikenlaista yksin hallitsemista vastaan. Yksi hallitsija on helpommin lahjottavissa kuin suuri joukko, myös tunteet vaikuttavat enemmän yhden henkilön päätöksentekoon kuin joukon (Aristoteles 1991, 89). ”Enemmistö, johon kuuluvista kukaan ei ole erityisen hyvä mies, voi yhdessä olla parempi kuin yksittäiset hyvät miehet” (Aristoteles 1991, 78). Näin ollen joukossa syntyy parempia päätöksiä kuin yhden ihmisen tekemänä. Parhaat päätökset edellyttävät monien osallistumista. Aristoteleen mielestä kuninkaanvalta on käytännöllinen vain hyvin pienissä yhteisöissä, joissa ei ole tarpeeksi hyveellisiä kansalaisia osallistumaan päätöksentekoon (Aristoteles 1991, 90). Aristoteles antaa kuninkaan vallan kestävyydelle mielenkiintoisen vaatimuksen. Kuninkaalla tulee olla käytössään asevoima, joka on niin vahva että sen kukistamiseen ei riitä yksilö vaan kansa kokonaisuudessaan (Aristoteles 1991, 90). Kuningas tai tyranni tarvitsee vallassa pysyäkseen voimakkaan asevoiman. Kansalla on kuitenkin viime kädessä oikeus syrjäyttää kuningas ja muuttaa valtiomuotoa. Vaikka Aristoteleen tekstistä paistaa voimakkaasti näkemys itsevaltiuden heikkoudesta, jättää Aristoteles mahdollisuuden ideaalikuninkaalle. Tällöin kuningas olisi henkilö, joka olisi täydellisen hyveellinen (Aristoteles 1991, 94). Tällaisen kuninkaan tulisi antaa hallita täysin mielensä mukaan niin kauan kuin mahdollista. Aristoteles vaatii ideaalikuninkaalta kuitenkin niin paljon ominaisuuksia, ettei ole mahdollista, että sellainen yksilö syntyisi saati valtaan nostettaisiin.

Silloin kun valtaa käyttää pieni joukko eli vähemmistö ja tavoitteena on yhteinen hyvä, valtiomuoto on nimeltään aristokratia (Aristoteles 1991, 73). Vääristynyt valtiomuoto aristokratiasta on harvainvalta. Aristoteles kytkee harvainvallan lukumäärän lisäksi varallisuuteen. Harvainvallasta puhutaan silloin kun valta on vähemmistönä olevilla rikkailla ja jalosukuisilla tai lukumääräisesti vähäisemmällä joukolla (Aristoteles 1991, 101). Aristokratian syntysyinä Aristoteles pitää rikkautta ja jalosukuisuutta, jotka molemmat aiheuttavat vallan vaatimuksia yleensä pienelle vähemmistölle(Aristoteles 1991, 82). Samoin kuin kuninkuuden kohdalla Aristoteleen mielestä on täysin mahdollista, että ylimpää valtaa käyttäisi joukko hyveellisiä miehiä. Heikkona puolena aristokratiassakin on kuitenkin se, että paremmat päätökset tarvitsevat suuren joukon päättäjiä.

Kolmas oikeudenmukainen valtiomuoto on Aristoteleen mukaan kansalaisvalta, politeia. Tällöin valtaa käyttää kansalaisten enemmistö yhteiseksi hyväksi. Kun muistetaan Aristoteleen määritelmä kansalaisesta, voidaan todeta, että korkein valta kansalaisvallassa kuuluu lukumääräisesti vähemmistölle. Valtiomuoto, jossa valta kuuluisi lukumääräisille enemmistölle valtion alueella oleskelevista on Aristoteleen mukaan kansanvalta, demokratia. Tämä valtiomuoto on kuitenkin vääristynyt, koska he enemmistönä hallitsisivat oman etunsa mukaisesti ja kokonaisuuden etu unohtuisi. Syy miksi Aristoteles ei antaisi äänestys- ja vaikuttamisoikeutta kaikille on se, että hän näkee kreikkalaisen miehen ainoana ihmislajin edustajana, joka luonnostaan voi tehdä poliittisia päätöksiä ja hallita. Aristoteleen mukaan on edelleen luonnollista, että naisia ja orjia hallitaan (Aristoteles 1991,13). Kansanvallan heikkoutena Aristoteles näkee myös sen, että köyhät olisi helposti ostettavissa, jolloin heillä ei edes olisi todellista valtaa. Näin ollen politiikan harjoittaminen tulisi antaa niille, joilla on sen verran varallisuutta, että he voivat osallistua politiikan harjoittamiseen. Aristoteles esittää myös että kuluttava ja ruumiillinen työ estää täysipainoisen osallistumisen politiikkaan, joten tällaiset yksilöt/orjat eivät voi osallistua politiikkaan (Aristoteles 1991,70). Aristoteleen rajauksia noudattaen ainoiksi ihmisiksi, jotka politiikkaa voisivat harjoittaa jää vain rikkaat ja kansalaiset. Rikkaille valtaa ei voinut antaa, koska se johtaa vielä enempään riistoon. Näin vallankäyttäjiksi valikoituu pelkästään kansalaiset, eli vapaat keskiluokkaiset miehet.

Paras valtiomuoto on Aristoteleen mukaan se, jossa parhaat eli hyveelliset hallitsevat (Aristoteles 1991, 94). Hallitsijoita voi täten olla yksi, useampi tai kaikki kansalaiset. Hyveellisyys tarkoittaa tässä sitä, että kansalaiset voivat olla sekä hallittuja että hallitsijoita. Tällöin toteutuu paras valtio. Aristoteleen paras valtiomuoto on tällöin sellainen joka ei sisällä ristiriitoja kansan ja kansalaisten välillä. Teoriassa on siis mahdollista, että vain yksi tai harvojen joukko hyveellisiä hallitsee. Käytännössä Aristoteles rajaa kuitenkin kuninkuuden ja aristokratian pois ja suosittaa kansalaisvaltaa ainoana toteutettavissa olevana.

Aristoteleen mielestä käytännössä voidaan toteuttaa onnistuneesti vain kansalaisvalta, jossa hallitsevana luokkana ja suurimpana vaikutusvaltana on suuri keskiluokka (Aristoteles 1991, 112). Suuren keskiluokan etuina Aristoteles näkee sen, että keskiluokan hallitessa valtio koostuu tasaveroisista ja samanlaisista. Juuri tällöin ristiriitoja ei ole, koska vehkeilyä ja levottomuuksia ei juurikaan keskiluokassa ole (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokkaa on helpoin hallita ja se estää vastakkaiset liiallisuudet (Aristoteles 1991, 113). Keskiluokalla on vielä sekin etu, että se voi tarvittaessa liittoutua joko rikkaiden tai köyhien kanssa tarpeen niin vaatiessa. Tämä on juuri se seikka, joka takaa valtiolle pysyvyyden.

Aristoteleen paras ei siis ole se täydellisin valtio missä ihminen täydellistyisi ja saavuttaisi hyveellisyyden. Aristoteleen suositus parhaaksi valtiomuodoksi on siis se, joka on mahdollista toteuttaa eli keskiluokkainen kansalaisvalta. Tämä tarkka empiirinen huomio ja yleistys pätee vielä nykyäänkin. Yleensä demokraattisessa (politeassa) valtiossahan keskiluokka on maan talouden perikuva. Keskiluokan arvoja ja moraalikäsitteitä pidetään koko valtion perusmoraalina. Valtioiden johto onkin yleensä ensi sijassa toiminut keskiluokan ehdoilla ja vasta sen jälkeen muiden ryhmien etujen mukaisesti. Suurin osa yleisistä palveluistakin on tarkoitettu keskiluokan tarpeisiin. Ehkä keskiluokka koetaankin vallanpitäjien uhkaksi sen takia, että se voi tarvittaessa liittoutua muiden väestöryhmien kanssa. Tunnetusti keskiluokka on vielä nykyäänkin poliittisesti aktiivinen väestöryhmä.

Toisaalta Aristoteleen suositusta parhaasta valtiomuodosta noudatetaan nykyaikana vielä uskomattoman tiukasti. Valta on todellakin kansalaisilla, esimerkkinä käy mikä tahansa Euroopan valtio, jossa äänestämisoikeus syntyy siirtolaisille useimmiten vasta kansalaisuuden saamisen jälkeen. Onneksi nykyaikana Aristoteleen määrittelemä kansalaisuus ei ole enää niin tiukka. Nykyään kansalaisten ja äänestäjien joukkoon kuuluu sekä naiset että orjat eli palkkatyöläiset. Ehkä tärkeimpänä huomautuksena Aristoteleen opeista nousee kuitenkin argumentit demokraattisuudesta. Enemmistö tekee parempia päätöksiä kuin vähemmistö (Aristoteles 1991, 78). Kollektiivisen päättämisen tärkeys ei ole hävinnyt vielä tänäkään päivänä. ”Kyllä kansa tietää!” pätee siis edelleen. Toinen tärkeä argumentti koskee vallankäytön toista puolta. Aristoteles on sitä mieltä, että asioiden vaikutuksia on pätevä arvioimaan päättäjän lisäksi myös se jota vaikutus koskee (Aristoteles 1991, 79). Kansalla tulee olla mahdollisuuksia viestittää ja valittaa huonoista päätöksistä päättäjille. Nuo valitukset tulisi myös ottaa huomioon yhtä tärkeinä kuin päättäjien argumentit. Aristoteles korostaakin kontrollin merkitystä päätöksiä tehtäessä.

Aristoteleen teksteillä on ollut voimakas vaikutus nykyaikaisiin valtioihin ja demokraattisuuden voittokulkuun. Suurimmassa osassa demokraattisia valtioita valta on kansalaisilla. Kansalaisten joukko on laajentunut, mutta siihen ei vieläkään lueta kaikkia valtion alueella oleskelevia. Lisäksi vaikuttavana valtana on useimmiten juurikin keskiluokkainen kansa, joka huolehtii melkein kaikkien eduista. Aristoteleen mallin mukaisia puhtaita valtiomuotoja tuskin löytyy nykyaikanakaan, vaan kaikki valtiot sisältävät mitä erilaisempia sekoituksia esitetyistä malleista. Silti valtiomuotojen mallien avulla on mahdollista eritellä erilaisia valtiomuotoja ja niiden piirteitä. Aristoteleen ratkaisu parhaasta valtiomuodosta tuskin pätee, saatikka se olisi toteutettavissa kaikkialla, mutta hänen ansiokseen onkin ennemmin luettava tarkka analyysi erilaisista valtiomuodoista. Analyysi, jonka avulla on mahdollista pohtia ongelmaa parhaasta valtiomuodosta.

Lähteet

Aristoteles. 1990. Osa VIII: Politiikka. Suomentanut Anttila, A. M.