Yhteisötalouden uusi tuleminen - Näkökulmia ja pohdintaa sosiaalitaloudesta ja sen tutkimuskohteista

1990-luvulla Suomea koetteli syvä lama. Talouden nopea heikentyminen heijastui no-peasti muuhun yhteiskuntaan. Kun bruttokansantuote aleni roimasti peräkkäisinä vuosina, jatkuvan taloudellisen kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltion rahoitus ajautui kriisiin (Rönkkö 1995, 8). Voitaneen todeta, että 1960-luvulla alkanut hyvinvointivaltion laajentaminen näki päätöspisteensä. Suomen kokema syvä taloudellinen lama 1990-luvun alkupuolella jätti jälkensä myös Suomen nykyiseen hyvinvointijärjestelmään.

1960-luvulla alkanut hyvinvointiyhteiskunnallinen rakennusprojekti koki syvän muu-toksen. Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Uuden tilanteen mullistavuutta kuvaa osuvasti se, että päättäjien jaettavaksi tuli uusien etuuksien sijaan niukkuus (Rönk-kö, mt.). Runsaiden resurssien jakamisen sijaan päättäjien asialistoille kohosi uusi vaatimus toiminnan taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Perinteistä hyvinvointivaltiota toimenpiteineen alettiin pitää liian kalliina ja tehottomana (Helne & Latu 2006, 21).

Sittemmin Suomi on noussut laman jaloista, eikä tällä hetkellä talous ainakaan suoranaisesti vaakalaudalla ole. Suomi on eräiden kilpailukykyä mittaavien tutkimusten mukaan noussut kansainvälisesti kärkimaiden joukkoon. Laman vaikutuksia voidaan kuitenkin aistia nykyajassakin, onhan lamavuosilta perintönä ainakin pitkittynyt työttömyys, johon ei tunnu löytyvän toimivaa ratkaisua. Kuten nykyinen työministeri Tarja Filatov (2006, 15) tilanteen lakonisesti tiivistää: ”Hyvä talouskasvukaan ei automaattisesti vähennä työttömyyttä.”

Jossain määrin laman perintönä ja Euroopan unionin integraation vaikutuksina voidaan myös pitää kaupallisuuden ja talouden lakien uusi tuleminen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sakari Kainulainen (2005, 115) näkee uudistuksen selkeänä muutoksena menneeseen, sillä kaupallisuutta ja taloutta ollaan tuomassa alueille, joihin ei aiemmin ole totuttu, kuten koulutus.

Yhtäältä on voimistunut keskustelu yhteisötaloudesta (social economy / Economie Sociale). Käsitteenä yhteisötalous on alkujaan ranskalainen, minkä syntyyn vaikuttivat vastakkainasettelu työn ja pääoman välillä sekä teollisen kapitalismin mukanaan tuomat ongelmat (Olsson 1995, 25; Pättiniemi 2006, 21). Vaikka käsitteenä yhteisötalous on jo toista sataa vuotta vanha, ei täyttä yksimielisyyttä sen sisällöstä ole vielä tänäkään päivänä.

Yhteisötalouden käsitteen monimuotoisuudesta kertoo esimerkiksi se, että yhteisötalous oli synonyyminä kansantaloudelle ja sosiaalipolitiikalle, ennen kuin ne käsitteinä vakiintuivat (Pättiniemi 2006, 21). Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassakin taloudellista ja sosiaalista on soviteltu yhteen vuosikymmenien ajan. Suomalaiset sosiaalipolitiikan klassikot, kuten Pekka Kuusi ja Heikki Waris pohtivat sosiaalisen ja taloudellisen yh-teensovittamisen ongelmallisuutta. Kuusi (1968, 46¬-49) pohtii sosiaalipolitiikan ja talouden tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmallisuutta ja pitää perinteistä staattista, taloustieteistä tulevaa, näkökulmaa liian kapeana. Heikki Waris taasen (1968, 33) esittää rajaukseksi Carsten Welinderin vuodelta 1945 olevaa jakoa: talouspolitiikan tarkoituksena on lisätä kansantuloa, kun sosiaalipolitiikan tarkoituksena on koettaa vaikuttaa sen jakautumiseen. Eroja ja näkökulmia on siis pohdittu jo useamman vuosikymmenen ajan, selkeää erottelua sosiaalisen ja taloudellisen välillä on tuskin mahdollista edes tehdä, saati edes aina tarpeellistakaan.

Uudemmissa näkemyksissä sosiaalinen ja talous yhdistyvät toisiinsa monella eri tavalla. Jussi Simpuralla (2003, 161) on mielenkiintoinen näkökulma sosiaalisen ja talouden välisiin kytkentöihin: ”yhtäältä sosiaalipolitiikka vaikuttaa monella eri tasolla talousilmiöihin, ja toisaalta se määräytyy yhtä monella tasolla talousilmiöistä tai ilmenee talousilmiöinä.” Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyy toisiinsa kaikilla eri tasoilla, globaa-lista kansalliseen ja yksityiseen, julkisesta yritysten kautta yhteisöjen talouteen (mt.). Simpura korostaa myös poliittista ulottuvuutta tuomalla tarkasteluun myös ne monimut-kaiset verkostot ja instituutiot, joissa sosiaalipolitiikan rahoitus muotoutuu (mt.).

Samalla yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun on noussut entistä voimakkaampana vaa-timus tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Sosiaalitalouden tutkimuksille onkin tällä het-kellä paljon kysyntää. Sosiaalitaloudessa yhdistyy jännitteinen, osin vastakkainen kahtia-asettelu talouden ja sosiaalisen välillä. Sakari Kainulaisen (2005, 115) mielestä ti-lanne muuttuu pahimmillaan eri tieteenalojen poteroista käytävään näennäisargumenttien heittelyyn, ilman että yhteinen keskustelupohjaa löytyy. Keskeinen ongelma Kainulaisen (mt.) mielestä on juuri se, ettei sosiaalitieteilijöillä ole taloustieteestä tarvittavia tietoja, eivätkä taloustieteilijät ymmärrä sosiaalipolitiikan ydintä.

Ristiriidoista ja eroista huolimatta, sosiaalitaloudellinen tutkimus on mennyt eteenpäin. Jouko Kajanojan (2003, 189–190) mukaan uusklassisen taloustieteen trade-off-doktriini on asettanut haasteensa sosiaalitieteille, johon vasta viime aikoina sosiaalitieteet ovat pyrkineet vastaamaan. Trade-off-doktriinin mukaan sosiaaliset tulonsiirrot jarruttavat kansantulon kasvua ja häiritsevät talouden toimintaa (mt., 186). Tällöin laajamittaiset tulonsiirrot nähdään yhteisten resurssien haaskaukseksi ja laaja hyvinvointivaltio nähdään haitalliseksi kaikille osapuolille. Perinteisesti sosiaalitieteissä onkin tarkasteltu vain vähän sosiaalipoliittisten toimenpiteiden taloudellisia vaikutuksia (mt., 189).

Jouko Kajanojan (2003, 190) mukaan 1990-luvulla alkanut keskustelu ja tutkimus inhimillisestä ja erityisesti sosiaalisesta pääomasta on pyrkinyt haastamaan trade-of-doktriinin. Tällöin investoinnit hyvinvointivaltioon ja sosiaalipolitiikkaan nähdään investointina (mt.). Inhimillisellä pääomalla viitataan yksilön tietoihin, taitoihin ja osaamiseen, kun taasen sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan ihmisten välisiä suhteita, kuten luottamusta ihmisten välillä (mt.).

Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma ovatkin herättäneet paljon mielenkiintoa eri tutkijoi-den piirissä. Kajanojan (2003, 192) mukaan inhimillisen pääoman korkea taso näyttää olevan taloudellista menestystä kiihdyttävä tekijä. Myös sosiaalisella pääomalla on ta-loudellisia vaikutuksia. Kajanojan (mt., 193) mukaan useissa eri tutkimuksissa sosiaalista pääomaa kuvaavat tekijät ovat osoittautuneet tärkeiksi selittäjiksi talouskasvua tarkas-teltaessa.

Sosiaalinen pääoma onkin viime vuosina ollut Suomessa paljon esillä ja siitä on toivottu yhdistävää tekijää pehmeän sosiaalisuuden ja kovan talouden välille (Simpura 2006, 31). Sosiaalisen pääoman lisäksi sosiaalitaloustieteen keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi erilaiset sosiaalipalvelut, joiden piiriin voidaan sisällyttää monenlaisia ja -tyyppisiä palveluita. Rajanveto sen suhteen, mitä sosiaalitaloudessa voi ja mitä ei voi tutkia on hyvin väljä. Julian Le Grand, Carol Propper ja Ray Robinson (1992, 2) esittävät, että kaikki yhteiskunnan kohtaamat ongelmat, myös taloudelliset, ovat määritelmällisesti sosiaalisia ongelmia. Le Grandin, Propperin ja Robinsonin rajauksesta ilmenee myös yhteiskuntatieteiden välitön suhde yhteiskuntaan, käsiteltävät ongelmat heijastavat ajankohtaisia ongelmia. Tutkijoiden mielenkiinnon kohteita ovat esimerkiksi asumisen, koulutuksen, terveyden, ympäristön, sosiaaliturvan sekä tulojen ja varallisuuden jakautuminen (mt.).

Yhteisötaloutta käsittelevissä perusteoksissa yhteisötalouden keskeisiksi tutkimuskohteiksi mainitaan voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden, kuten yhdistysten ja säätiöiden harjoittama taloudellinen toiminta. Niina Immonen (2004, 130) on määritelmässään esittänyt yhteisötalouden sisällöksi säätiöiden ja yhdistysten lisäksi osuuskuntien ja keskinäisten yhtiöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa. Lisäksi taloudellisen toiminnan tavoitteena on ”demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenen ja ympäröi-vän yhteisön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia. (Pättiniemen 2006, 22 mukaan).

Kansainvälisesti tarkasteltuna sosiaalitaloudellinen tutkimus on kuitenkin edelleen mel-ko lapsen kengissä. Tarkastelussa, jossa tarkasteltiin vuosien 1996–2000 välillä ilmestyneitä hyvinvoinnin alueelle sijoittuvia taloudellisia tutkimuksia, todettiin tutkimusten määrä hyvin pieneksi, yhteensä sosiaalitaloudellisia tutkimuksia oli 131 (Sefton, By-ford, McDaid, Hills & Knapp 2004, 23). Poikkeuksena hyvinvointialalla on terveyteen ja terveystaloustieteeseen kuuluvat tutkimukset, joita valmistuu muita hyvinvoinnin osa-alueita enemmän. Sefton ym. (mt., 26) tutkijat pitivät osaa tutkimuksista hyvälaatuisina, mutta laadussa oli suuria vaihteluita tutkimusten välillä. Vähäisestä määrästä huolimatta Seftonin ja muiden tutkijoiden mielestä sosiaalitaloudellinen tutkimus tullee ongelmista ja vaikeuksista huolimatta kuitenkin vain lisääntymään tulevaisuudessa (mt.).

Suurimmat ongelmat sosiaalitalouden tutkimuskentässä ovatkin vielä osittain tutkimusperinteisiin liittyviä. Monitieteellisellä tutkimuskentällä vaarana voi hyvinkin olla Kainulaisen (2005, 115) aiemmin esitetty uhkakuva omiin poteroihin kaivautuvista tutki-joista ilman yhteistä keskustelupohjaa. Yleisenä ongelmana on tällöin juuri se, että taloustieteilijöiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä vastustetaan muiden tutkijoiden toimesta (Sefton ym. 2004, 27). Perimmiltään taustalla voidaan nähdä jo aiemmin käsitelty sosiaalisen ja taloudellisuuden yhdistämisen problematiikka. Tutkimusmenetelmien lisäksi sosiaalitalouden kentässä on kuitenkin monia muita haasteellisia tekijöitä.

Osaan tutkimuskohteista, kuten sosiaaliseen pääomaan, liittyy jo perustavanlaatuisia käsitteellisiä näkemyseroja (Simpura 2002, 200). Perustavanlaatuinen ongelma on jo se, ettei sosiaalisen pääoman määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen (Simpura 2006, 32). Tällöin on selvää, että myös ilmiön mittaamisesta ja arvioimisesta on erilaisia käsityksiä (mt.). Jossain määrin kyseenalaista on kuitenkin jo ajatus sosiaalisen pääoman mitattavuudesta, sen erilaisista ulottuvuuksista, laadusta, saati mittaustasosta, jolta tuloksia on saatavissa (mt., 201–204, 218). Sosiaalista pääomaa on kuitenkin haasteista ja ongelmista huolimatta tutkittu sekä maailmalla että Suomessa, eikä käytetyistä menetelmistä enää ole puutetta. Jussi Simpura (mt., 218) ironisoikin tilannetta kehottamalla yleisesti: ”Sitten kaikki joukolla mittaamaan!”

Yksi selkeä ja keskeinen ongelma käytettävien tutkimusmenetelmien lisäksi sisältyy jo itse tutkimuskohteeseen tai -kohteisiin. Systemaattinen kustannusten ja vaikutusten arvioiminen on vaikeaa, koska monet sosiaalista interventioista ovat hyvin monimutkaisia (Sefton ym. 2004, 27). Jotta interventiota olisi ylipäätään mahdollista arvioida, tulee tutkijoiden selvittää perusteellisesti muun muassa seuraavat seikat (Sefton 2000, Sefto-nin ym. 2004, 34 mukaan) : asetetut tavoitteet, ilmenemisaika, vaikutusten määrä, mo-niaineksisuus, toimeenpano, analyysiyksikkö, mittakaava, ulkoiset vaikutukset sekä asiakkaiden rooli interventiossa. Tutkittavien ilmiöiden moniulotteisuus ja -mutkaisuus voi vaatia paljon resursseja, etenkin jos kerättävää tietoa on paljon ja sitä on analysoitava pitkältä ajalta (Sefton ym. 2004, 27). Monivuotiset pitkittäistutkimukset vaativat suu-ria resursseja, joka osaltaan voi selittää sosiaalitaloudellisten tutkimusten vähäistä lukumäärää. Sosiaaliselle alalle on myös vaikea soveltaa taloustieteen jossain määrin kylmiä arviointimenetelmiä, kuten asiakkaiden jakamista koe- ja vertailuryhmiin (Pusa ym. 2004, 28).

Resurssien myöntämisen lisäksi politiikan tekijät voivat vaikuttaa myös konkreettisella tasolla sosiaalitalouden tutkimuskenttään. Taloudellista arviointia ei ole vaadittu tai osattu haluta sosiaaliselle alalle (Sefton ym. 2004, 27; Pusa ym. 2004, 28). Kun vielä tiedostetaan se, että politiikassa yleensä käytetään hyväksi vain sellaista tutkittua tietoa, joka hyödyttää omia intressejä, on ymmärrettävää, ettei taloudellista tutkimusta ole välttämättä haluttu tuoda sosiaaliselle alalle.

Kaiken kaikkiaan sosiaalitalous ja yhteisötalous muodostavat mielenkiintoisen tutkimuskentän, jolla on useita erilaisia toimijoita. Parhaimmillaan kyseessä on taustoiltaan erilaisten toimijoiden puhaltamista yhteen hiileen, jotta yhteiskunnalliselle tutkimuskentälle saadaan tuoretta ja tarvittavaa tietoa erilaisista ongelmista, interventioista ja niiden taloudellisesta puolesta. Haasteita ja ongelmia tällä vielä täysin kokonaan määrittelemättömällä tutkimuskentällä kuitenkin riittää. Tutkijoiden taustat ja arvot eroavat toisis-taan aina jossain määrin ja yhteisen keskustelupohjan löytyminen voi olla vaikeaa. Myös tutkittava kenttä on poikkeuksellinen, erilaiset interventiot ja hankkeet tarjoavat laajan ja mielenkiintoisen tutkimuskentän. Keskeisinä ongelmina on kuitenkin elävän yhteiskunnan ja sen toimintojen moniulotteisuus ja -muotoisuus. Konkreettisten tulosten ja kovien faktojen esiin kaivaminen vaatii pitkäjänteistä tutkimusta, joka taasen vaatii paljon resursseja. Viime kädessä poliittiset päätökset voivat hyvinkin paljon vaikuttaa tutkittaviin kohteisiin ja tutkijoille myönnettäviin resursseihin. Selvää on ainakin se, että sosiaalialan taloudellinen tutkimusta tultaneen näkemään myös tulevaisuudessa.

Lähdeluettelo

Filatov, T. 2006. Sosiaalinen yritys helpottaa vaikeimmin työllistyvien ihmisten asemaa. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 15–20.

Helne, T. & Latu, M. 2006. Johdanto: ”Hyvinvointipolitiikka” ja sen vääryydet. Teok-sessa Helne, T. & Latu, M. (toim.). Vääryyskirja. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 9¬–42.

Kainulainen, S. 2005. Tiedon tuottaja, maailman muuttaja vai molempia? Janus vol. 13 (2), 113–116.

Kajanoja, J. 2003. Sosiaalipolitiikka ja talousteoria. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.

Kuusi, P. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.

Le Grand, J., Propper, C. & Robinson, R. 1992. The Economics of Social Problems. Third Edition, First Edition Published 1976. Basingstoke: Macmillan.

Olsson, J. 1995. Sosiaalitalouden merkitys EU:ssa. Teoksessa Pättiniemi, P. (toim.). Sosiaalitalous ja paikallinen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopisto, Osuustoimintainsti-tuutti.

Pättiniemi, P. 2006. Mitä on yhteisötalous? Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisöta-lous ja sosiaalinen yrittäjyys, 21–28.

Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosiaaliturvan keskusliitto.

Sefton, T. 2000. Getting less for more: Economic Evaluation in the Social Welfare Field. CASE Paper 44. London: Centre for the Analysis of Social Exclusion.

Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.

Simpura, J. 2002. Sosiaalista pääomaa mittaamassa. Teoksessa Ruuskanen, P. (toim.). Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Keuruu: PS-kustannus, 200–222.

Simpura, J. 2003. Sosiaalipolitiikan monet taloudet. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY, 161–182.

Simpura, J. 2006. Sosiaalinen pääoma ja yhteisötalous. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 31–36.

Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.

Welinder, C. 1945. Socialpolitikens ekonomiska verkningar.