Kasvukipuja Kainuussa - Yksilön näkökulma suhteessa moninaistuvaan Suomeen

Nuoresta iästäni huolimatta olen saanut elää jo useamman mullistavan vaiheen Suomen ja suomalaisuuden historiassa. Syntyessäni 1980-luvun alun Pohjois-Suomeen, Kainuun keskustaan, maailma ja Suomi olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä. Kajaani oli mielestäni kohtalaisen rauhallinen lintukoto, jossa sain kasvaa ja ihmetellä muuttuvaa maailmaa.

Ollessani ala-asteella, ensimmäiset kansainvälistymisen tuulet pyyhkivät Suomea Kajaania myöten. Näin jälkeenpäin ajatellen vertailu Suomen ja Pohjois-Korean välillä ei tunnu minusta yhtään hullummalta ajatukselta. Takertumatta hallitusmuotoihin, vaan pohtimalla yhteiskunnan avoimuutta, Suomella ja Pohjois-Korealla oli vielä hyvin paljon yhteistä juuri 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa.

Molemmat valtiot olivat nimittäin hyvin sulkeutuneita ulkomaita kohtaan. Määrällisesti Suomessa asui vielä 1980-luvun lopussa vain noin 20 000 ulkomaalaista (Lehtonen 2004, 17). Sittemmin Suomen ja Pohjois-Korean tiet erkanivat ja 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa kääntyi uusi sivu. 1990-luvulta alkaen Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaalaisia, sekä maahanmuuttajia, siirtolaisia että tur-vapaikanhakijoita.

1990-luvun alun muutokset heijastuivat myös omalle ala-asteelleni. Kouluuni tuli uusiksi oppilaiksi kymmenkunta vietnamilaista pakolaista. Se oli minun ensimmäinen kosketus ulkomaailmaan ja ulkomaalaisiin. Jälkeenpäin minua on kuitenkin kummas-tuttanut eniten koulussa suoritetut järjestelyt. Sen sijaan, että vietnamilaiset oppilaat olisi sijoitettu ikäluokkiaan vastaaviin luokkiin, heille järjestettiin yksityisopetusta koko ala-asteen ajan.

Vietnamilaiset lapset olivat siis fyysisesti läsnä samassa koulussa koko ala-asteen ajan, mutta henkisesti en heihin päässyt koskaan tutustumaan. Lähellä, mutta silti niin kaukana. En muista, että vietnamilaisten kulttuuria saati kieltä olisi koskaan sen kummemmin esitelty muille lapsille tai, että meitä olisi yritetty tutustuttaa toisiimme. Ymmärrän kyllä, että suomalaisen ja vietnamilaisen koulujärjestelmän välillä voi olla suuriakin eroja, mutta täysinäinen erottaminen ja poissulkeminen toisiltaan ei varmasti auttanut lähen-tämään suomalaisten ja vietnamilaisten lasten keskinäistä kanssakäymistä. Ajatus työpaikasta, missä ulkomaalaiset työntekijät eroteltaisiin eri tiloihin, tuntuu tänä päivänä jo naurettavalta, mutta tuolloin järjestelyä tuskin kyseenalaistettiin.

1990-luvulla Kajaanissa myös alkoi näkyä itärajan läheisyys. Venäläisten autojen yleis-tyminen katukuvassa oli selkeä ilmiö, joka toi oman lisänsä kaupunkikuvaan. Neuvosto-liiton romahtamisen myötä kysyntä hyvinkin arkisille tavaroille näyttäytyi selkeästi itä-rajan läheisyydessä. Venäläiset ostosmatkailijat eivät suinkaan hakeneet luksustavaroita, vaan hedelmiä, mehuja ja hyvin arkisia elintarvikkeita. Näky venäläisestä ostoksilla, kauppakärry täynnä hedelmiä ja tuoremehuja oli toisaalta huvittava, mutta toisaalta kysymyksiä herättävä. Käsitys siitä, että muutaman sadan kilometrin päässä hedelmistä ja peruselintarvikkeista on huutava pula, oli minulle aivan uusi.

Näkemys suomalaisuuteen muuttui pitkälti edellä kuvattujen esimerkkien kautta. Suomi ja suomalaisuus oli minulle jotain turvallista, tännehän tultiin pakoon maailmalla olevaa pahuutta. Samaan aikaan hyvinvointi ja yltäkylläisyys näyttäytyi omalta osaltaan tavaroiden paljoutena, jota kannatti lähteä yli valtion rajojen asti hakemaan. Tietyllä tapaa oman suomalaisuuden näkemiseen tarvittiin toista, toiseutta.

Toiseuden käsitteellä viitataan Itsen ja Toiseuden väliseen suhteeseen. Tällöin voidaan puhua myös Toisen ja Itseyden dialektiikasta. Kun Itsessä, eli kuvaajassa tai omassa ryhmässä olevia käsityksiä, vertaillaan luokitellen ja luonnehtien toisessa oleviin tai ku-viteltuihin ominaisuuksiin, syntyy mielikuvia ja uskomuksia toisesta/toiseudesta. Toi-seuden avulla yksilöt ja ryhmät rakentavat ja määrittelevät itsensä ja identiteettinsä, sekä käsityksiä omasta ryhmästään ja kulttuuristaan. (Isaksson & Jokisalo 1998, 19-20)

Toiseus ei kuitenkaan aina ole negatiivinen määritelmä. Määrittelyssä on keskeisellä sijalla kuvaajan oma käsitys itsestään ja omasta ryhmästä, yhteisöstään ja sen normeista. Toiseuteen yleisesti liittyy kuitenkin vastakkainasettelu Itsen kanssa. Toiset esitetään yleensä vajavaisina tai täydellisinä vastakohtina Itselle. (Isaksson & Jokisalo 1998, 20)

Ala-asteella olevien vietnamilaisten lasten eristäminen saattoi hyvinkin näyttää pelotta-valta muiden lasten keskuudessa. On helppo kuvitella mahdollisesti heränneitä ajatuksia siitä, että ”niissä” on varmasti jotain vikaa. ”Ne” eivät osaa mitään, koska ne ovat omassa opetusryhmässään. ”Niiden” eristäminen on hyväksi kaikille osapuolille. Tietyllä tapaa sosiaalisen kanssakäymisen estäminen tai estyminen synnytti varmasti enem-män ongelmia, kuin sai aikaan hyötyjä.

Toisaalta myös venäläisten kauppamatkoihin liittyviä näkemyksiä oli toisenlaisia. Sen sijaan, että ”he” olisivat hakeneet elintarvikkeita puutteeseen, ”heistä” kuuli usein pu-huttavan trokareina, jotka välittivät pimeää viinaa ja tupakkaa. ”He” olivat siis vähin-tään rikollisia, jotka hyväksikäyttivät löysää rajan valvontaa ja tekivät isoja summia rahaa bisneksillään.

Toiseuden ja Itsen välisen dialektiikan erot ovat hyvin näkyvissä edellisissä esimerkeissä. Toisaalta toiset voidaan määritellä vähemmän negatiivisesti, yhteiseloa ja kulttuurien välistä rikastumista korostaen, toisaalta taas hyvin rasistisesti, liittäen vajavaisuuksia ja paheita kuten oppimattomuus tai rikollisuus kokonaiseen kulttuuriin ja kaikkiin sen jä-seniin.

Ongelmallista Itsen ja Toiseuden dialektiikan välillä onkin juuri se, ettei Toinen pääse juurikaan kommentoimaan esitettyjä väitteitä. Kun Helsingin Sanomat (21.8.2005) taannoin uutisoi Kajaanin rasistisia tapahtumia laajalla artikkelilla, ääneen pääsivät Ka-jaanin kaupunginjohtaja, ammattikoululaiset ja poliisi. Toisten ääntä edusti vain pa-hoinpitelyn kohteeksi joutunut ravintoloitsija. Kattavassa analyysissä ”toisten” ääni oli kuitenkin kuulumattomissa, eikä rasistisen ilmapiirin löytyminen ammattikoulun pihalta tuskin ollut yllätys kenellekään. Dialogisuudesta tuskin voitaneen puhua, jos toista ei kuunnella, saati edes yritettäisiin ymmärtää sanottua.

Omakohtaiset Itsen ja Toiseuden kohtaamiset ovat olleet lähelläni jo ala-asteiästä alka-en, mutta oman suomalaisuuden käsitteleminen on jäänyt itselläni paljon myöhäisempään ikään. Vaikka kansainvälistyminen ja toiset kulttuurit ovat tulleet lähelle minua, minulta vaadittiin kuitenkin omakohtaisesti matkustamista ulkomaille, jotta olisin ym-märtänyt jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Sanonta, että on matkustettava kauas näh-däkseen lähelle, osui ainakin omalle kohdalleni.

Vasta matka Saksaan lomailemaan, avarsi paljon omaa näkemystäni. Perinteiset juhlat ja hauskanpito vieraalla maalla, avasi kulttuurien välisiä eroja. Tietyllä tapaa myös suomalaisten määrällinen vähäisyys, viiden miljoonan väki kaukana pohjoisessa, sai aivan oman ulottuvuuden käytyäni Frankfurtissa, jossa itsessään on yli 600 000 asukasta. Kaukana omista, omasta ryhmästä ja tietyllä tapaa omasta identiteetistä asioiden hahmottaminen oli paljon helpompaa. Irrallisena omasta kielestä asiat näyttivät hetken hyvin erilaisilta, Suomeen paluun jälkeen erojen löytäminen onkin paljon vaikeampaa. Omille tavoille ja käyttäytymiselle tulee ikään kuin sokeaksi, ilman toista, johon verrata itseään.

Toisaalta toiseuden tarkastelu näyttäytyy joskus myös toisinkin päin. Kielellisiä ja kult-tuurisia huvittavuuksia löytyy toisinaan tylsästä arjestakin. Matkustaessani viime kesänä junalla Kajaaniin, vastapäätä minua asettui istumaan ulkomaalainen reppumatkaaja. VR:n pitkän matkan junissa kuulutetaan ennen junan lähtöä, että saattajia pyydetään poistumaan junasta. Englannin kielinen käännös saattajasta oli kuitenkin vääntynyt muotoon ”henkilöt, jotka eivät tahdo matkustaa, pyydetään poistumaan junasta”. Vieraskielisessä kanssamatkustajassa tällainen tietyllä tapaa ylihuolehtivaisuutta ja säntillisyyttä kuvaava viesti herätti suurta hilpeyttä.

Tällöin voidaan puhua kieleen sisältyvistä representaatioista. Representaatioiden avulla merkityksellistetään eli luodaan merkityksiä maailmasta toisille ihmiselle (Sintonen 2005). Konkreettisesti kyse on erilaisista mielikuvista, merkeistä ja symboleista, jotka liittyvät käytettyyn kieleen (mt.). Vaikka itse olin kuullut saman ohjeistuksen kymmeniä kertoja aikaisemmin, en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun ulkomaa-lainen kanssamatkustaja naureskeli absurdille kuulutukselle, ymmärsin itsekin huumo-rin avulla huvittavan piirteen kuulutuksessa. Ympäristö ja yhteisömme on kuitenkin täynnä tällaisia piiloisia viestejä ja symboleja, jotka eivät suinkaan avaudu itselle saati toisille, varsinkaan jos käännöksissä on kielellisiä eroja. Toiseus ei tällöin suinkaan ole huono asia, vaan toiseus voidaan nähdä kulttuurista rikkautta tuovana ilmiönä.

Aina toiseus ja sen kohtaaminen ei kuitenkaan ole näin positiivinen ilmiö. Voidaankin puhua jossain määrin Itseyden ja Toiseuden välien kiristymisestä ja jopa niiden törmä-yksestä. Torjuvat asenteet pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin ovat viime vuosina vahvistuneet (Isaksson & Jokisalo 1998, 5). Ikävällä tavalla koin itse häpeälli-seksi aiemmin tänä vuonna puhjenneen rasistinen yhteenoton Kajaanissa.

Toisaalta väkivaltaiseksi puhjennut kohtaus ei minusta ollut mikään yllätys. Jos jostain päin Suomea olisi pakko yrittää löytää suomalaisuuden kova ydin, Kainuu ja Kajaani voisivat olla hyvä lähtökohta etsinnälle. Tietyllä tavalla Kainuu on kuin joutomaata. Kaukana kaikesta, jossa kulttuurista erilaisuutta ei juurikaan ole koskaan ollut. Suomen-ruotsalaisten vaikutuspiirit jäävät kauas etelään, saamelaiset ja lapin kulttuuripiirit ovat kaukana pohjoisessa ja venäläiset kaukana idässä. Tietyllä tapaa Kajaanin ja Kainuun kohdalle voitaisiin piirtää Suomen keskipiste, sillä se on melko kaukana kaikesta.

Kainuun hiljainen kansa on saanut kokea globaalistumisen ja kansainvälistymisen ver-rattain hyvin lyhyessä ajassa. Samalla ’hiljainen kansa’ on saanut opetella puhumaan vieraita kieliä ja määritellä itsensä suhteessa kaikkiin Toisiin. Puhumaan pakottaminen on varmasti aiheuttanut kasvukipuja Kainuun kunnissa. Kansainvälistyminen tuskin on kuitenkaan vähenemään päin, mikä vaatii uudenlaista lähestymistapaa myös kainuulaisuuden määrittelemiseksi.

Pellolta on tultava toista vastaan, identifoituen joksikin uudeksi. Ehkä juuri sen takia, että Kainuu on sijainnut syrjässä kaikelta, vasta maahanmuuton myötä monikulttuuri-suuden huomaaminen ja sen tuomat ristiriidat ovat heränneet Kainuussa. Itsensä löytäminen vaatii kanssakäymistä muiden kanssa. Toista kuvaillessa, tulee samalla kuvattua myös itseään (Ruuska 2004, 207).

Voi hyvinkin olla, että Toisten näkeminen Itseltä jonkin varastajana, esimerkiksi työn tai naisten, suututtaa työtöntä kajaanilaisnuorta. Yksipuolinen näkemys Toisesta ei kui-tenkaan muutu ilman avointa ja vastavuoroista kanssakäymistä. Kivuliasta ja tuskallista itsensä määritteleminen Toisten kautta ’hiljaiselle kansalle’ varmasti on, mutta ilman kehittävää prosessia erilaisuus jää vain jännitteitä synnyttäväksi voimaksi, eikä suinkaan positiiviseksi asiaksi.

Ongelmana rasismin määrittelyssä Kainuussa tai Kajaanissa on juuri puhe esimerkiksi ’hiljaisesta kansasta’. Tällöin lähestytään totalisointia, jolloin osat edustavat kokonai-suutta (Lehtonen 2004, 20). Koko Kainuun ’hiljaista kansaa’ ei voitane syyllistää yksit-täistapauksen perusteella, mutta yksittäistapauksen tulisi herättää myös muut keskuste-lemaan. Miksi keskuudessamme ei ole suvaitsevaisuutta? Miten välit maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä voivat kärjistyä väkivallaksi asti? Miksi kukaan ei tee mitään?

Mikko Lehtonen (2004, 270) peräänkuuluttaa uudenlaisen kuulumisen ja määrittelemisen muotoja. Kansallisuus ja perinteet ovat yksi muoto muiden seassa, mutta suvaitse-vaisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa ovat avainasemassa Itsen määrittelyn kanssa. Käsitys siitä, että ihminen tarvitsee toista oman vajavaisuutensa takia on hyvin tärkeä. Ilman Toista ja Toiseutta itsensä kadottaminen on hyvin helppoa, jolloin käsitys itsestä jää vajavaiseksi. Kannatan Lehtosen (mt.) ajatusta avoimen keskustelun käymisestä sen suhteen, miten riippuvaisia kaikki loppujen lopulta ovat toisistaan. Keskustelu on varmasti paikallaan niin Kainuussa kuin yleisellä tasolla muuallakin Suomessa.


Kirjallisuus

Heikkinen, R. 2002. Hiljainen kansa – tilataideteos. Viitattu 23.10.2005. http://www.kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/lonnrot/rheikkin/kansa/kansa.htm

Helsingin Sanomat. 21.8.2005. Kajaanin uudet kasvot.

Isaksson, P. & Jokisalo, J. Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.

Lehtonen, M. 2004. Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, M., Löyt-ty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 9-28.

Ruuska, P. Toisen nahoissa ja vähän sanoissakin. Teoksessa Lehtonen, M., Löytty, O. & Ruuska, P. Suomi toisin sanoen. Tampere: Vastapaino, 203-220.


Sintonen, T. 2005. Moninaistuva maailma. Luentomoniste.