Sosiaalityön tärkein tehtävä on itsensä tekeminen tarpeettomaksi. Suomalaisen sosiaalityön tulisi pelkän yksilöiden sosiaalisen kontrollin ja tukemisen sijaan suuntautua aiempaa enempää yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen. Edellistä voi selventää se, että olen sosiaalipoliitikko ja olen työhistoriani aikana pyrkinyt ennen kaikkea muokkaamaan yhteiskunnan rakenteita.
Edellä esitelty päätavoite sosiaalityölle on juhlava periaate, jota on sosiaalityössä yritetty aika ajoin täyttää. Yksittäisen sosiaalityöntekijän kohdalla tilannehan vastaa nykyajan tuloksellisuusajattelua – bonuksena hyvin tehdystä työstä sosiaalityöntekijä voisi päästä vaikkapa eläkkeelle aiemmin, kun asiakaskunnan ongelmat on ratkaistu. Tällöin käsitys sosiaalisista ongelmista on vain hetkelliseen tilanteeseen sidottu, eikä ymmärretä niiden todellista luonnetta (ks. esim. Bourne & Levin 1984). Toisaalta itsensä tekeminen tarpeettomaksi voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Viitteitä tästä ajatuksesta voidaan löytää esimerkiksi sosiaalityön toimenpideohjelmasta, jossa sosiaalityö määritellään aiempaa korjaavasta, reaktiivisesta kohti ennalta ehkäisevää, vahvistavaa ja kumppanuusperusteista sosiaalityötä (Karjalainen & Sarvimäki 2005).
Alussa esittämäni ajatus sosiaalityön tehtävästä ei ole mitenkään uusi. Sosiaalityön itseymmärrysteoriassa, siis teorioissa, jotka pyrkivät selittämään tai avaamaan sosiaalityön perusteita teoreettisista näkökulmista, ajatus tai idea on ollut jo kauan mukana. Esimerkiksi Haluk Soydan (1999) tarkastelee sosiaalityön historiassa esiintyviä ideoita ja hänen perusteella tarpeettomaksi tekeminen ja rakenteisiin vaikuttaminen on ollut osana sosiaalityötä jo kauan.
Soydan (1999, 43) erittelee ja tarkastelee sosiaalityön todellisuutta ristiintaulukoinnin avulla, jossa yhtäällä jaetaan sosiaalisten ongelmien syyt joko yksilöstä tai yhteisöstä alkaviksi. Toisaalta taulukoinnissa jaon muodostaa se, onko idea lähtenyt teoriasta käytäntöön vai toisinpäin (ks. taulukko 1, napsauta kuva suuremmaksi). Taulukossa 1 esitetään Soydanin (1999, 132) jaottelu sosiaalityötä muokanneista historiallisista ideoista, eräiden yksittäisten ajattelijoiden kautta. Minun näkökulmastani tarkastelun kohteena ovat tällöin ne ongelmat, joita yhteiskunta synnyttää ja joihin sosiaalityön tulisi aiempaa enemmän suuntautua.
Claude Henri de Rouvroy, comte de Saint-Simon (myöh. Saint-Simon) oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt ranskalainen utopisti. Saint-Simonin ajattelun keskeinen lähtökohta on käsitys sairaasta yhteiskunnasta ja sen parantamisesta. Pian hänen kuolemansa jälkeen ryhmä ihmisiä kiinnostui hänen ajatuksistaan ja syntyi kansanliike, jota myöhemmin nimitettiin saint-simonismiksi. (Soydan 1999, 50–51)
Saint-Simonin näkemyksessä yhteiskunta on sairas ja sosiaalisten ongelmien lähde on yhteiskunnalliseen valtaan liittyvissä rakenteissa (todellinen vs. formaali valta). Tämän sairauden parantamiseen tarvitaan tiede ja sen tuottama tieto. Luonnollisesti parhaat lääkärit yhteiskunnan parantamiseen ovat tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt, jotka ymmärtävät oireilun takana olevan todellisen sairauden. Viranomaisten tehtäväksi tuli järjestää olot sellaisiksi, että ne parantavat yhteiskunnan. Yksilön tehtäväksi jäi tällöin totella hoitavaa tahoa (viranomaisia) ja alistua heidän tahtoonsa (Soydan 1999, 54–55.) Yksittäinen sosiaalityöntekijä voidaan lääkäri -metaforan lisäksi tällöin nähdä esimerkiksi poliisina tai tuomarina.
Kuten edeltä käy ilmi, Saint-Simonin ajattelussa on nähtävissä teorian, tutkimuksen ja tiedon kautta tuleva näkemys yhteiskunnan ongelmista. Idea on tällöin periaatteessa kehittynyt teoriasta käsin. Toisaalta Jane Addams esittää omien tekstiensä ja työhistoriansa kautta vastakkaisen näkökulman. Settlementtitoiminta auttoi Addamsia ymmärtämään köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin liittyviä ongelmia käytännön työstä kohoavan kokemuksen kautta (Soydan 1999, 125). Addamsin näkemys yhteisöjen kanssa tehtävästä työstä on mielestäni vaikutusvaltainen edelleen. Sosiaalityön eriytyessä muutaman tunnin päivystykselliseen vastaanottoon virastoissa, ei voitane puhua todellisesta yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamisesta. Ristiriitaisesti nämä virastot ovat kuitenkin ensimmäisiä paikkoja, joihin yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat. Juuri tämän vuoksi sosiaalityön ja -työntekijöiden tulisi olla yhteiskunnallisesti nykyistä aktiivisempia.
Kriittinen lukija voisi syyttää minua tässä vaiheessa historiallisiin seikkoihin takertuneena haihattelijana, joka julkeaa tukeutua vain yksittäisiin, harkitusti poimittuihin teoreetikkoihin. Kuinka julkea tavoitteeni ”itsensä tekeminen tarpeettomaksi” näyttäytyy sitten muiden sosiaalityön teoreetikkojen ajattelussa? Malcolm Payne (2005) esittelee sosiaalityön teoriaa käsittelevässä teoksessaan kolmeen erilaiseen näkemykseen perustuvan jaottelun sosiaalityöstä. Payne tarkastelee sosiaalityötä erilaisina diskursseina (1). Paynen (2005) mukaan sosiaalityössä voidaan erottaa reflektiivis-terapeuttiset näkemykset, sosialistis-kollektivistiset näkemykset ja individualistis-reformistiset näkemykset (2).
Payne kuvaa sosiaalityötä kolmiona, jonka kulmat muodostavat eri näkemykset. Refleksiivist-terapeuttisissa näkemyksissä keskeisenä tavoitteena on yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen paras mahdollinen hyvinvointi, joka saavutetaan vuorovaikutuksellisen tukemisen ja itsensä kasvattamiseen auttamisen kautta. Taustalla on sosiaali-demokraattinen näkemys siitä, että sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen tulisi tapahtua käsi kädessä, jotta molemmat kehittyvät. (Payne 2005)
Toisena kulmana kolmiossa Payne (2005) kuvaa sosialistis-kollektivistiset näkemykset, joissa sosiaalityö nähdään yhteistyönä ja tukea rakentavana, jotta syrjäytyneimmät väestön osat saisivat elämänsä paremmin hallintaan. Tällöin sosiaalityö määrittyy emansipatoriseksi eli alistuksesta vapauttavaksi ja muutoshakuiseksi, jossa tavoitteena on yhteiskunnan muuttaminen heikko-osaiset huomioivaksi (mt.). Tämä voi näkyä esimerkiksi sosiaalisten ongelmien ja yhtymäkohtien näkyväksi tekemisellä. Taustalla voidaan nähdä sosialistinen näkemys talouteen, missä sosiaaliset etuudet ja suunnitelmallisuus edistävät tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta (mt.).
Kolmantena kulmana Payne kuvaa individualistis-reformistiset näkemykset. Tällöin sosiaalityö määrittyy osaksi yksilöiden hyvinvointipalveluja, joiden tarkoitus on vastata asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Sosiaalityö on tällöin sosiaalista järjestystä ylläpitävää, jonka tavoitteena on yksilöllisten hyvinvointiriskien kohdatessa yksilön palauttaa hänen hyvinvoinnin tasonsa. Taustalla individualistis-reformistisissa näkemyksissä voidaan nähdä yhtymäkohta uusliberalistiseen näkemykseen yhteiskunnasta, jossa valtion puuttumisen tulisi olla minimaalista ja yksilön vapaus korostuu. (Payne 2005)
Paynen kuvaus sosiaalityöstä kilpailevina paradigmoina, diskursseina tai käsitysjärjestelminä on äärimmäisen mielenkiintoinen. Se antaa niin yksittäiselle sosiaalityöntekijälle kuin esimerkiksi sosiaalitoimistolle teoreettiset suuntaviivat, joihin esimerkiksi omia mielipiteitä tai vaikkapa sosiaalitoimiston hiljaisia käytäntöjä voi verrata. Toisaalta ne voidaan nähdä toisilleen kilpailevina näkemyksinä, joista yksikään ei ole koko ajan valloilla, vaan painatukset vaihtelevat – niin yksilöiden kuin toimistojen kesken.
Itse samaistun ja mieltäni kiihottaa eniten käsitys sosiaalityöstä sosialistis-kollektivistisen paradigman näkökulmasta. Se on mielestäni osin sekoitus yksilön ja yhteiskunnan vastuuta sosiaalisista ongelmista. Molemmat voivat sulkea silmänsä toisiltaan ja väittää toisen olevan vastuussa, jolloin kukaan ei tosiasiallisesti vastaa mistään. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on tällöin toimia heikkojen äänten asianajajana ja edunvalvojana positiivisessa merkityksessä. Puhtaimmillaan ajatus itsensä tarpeettomaksi tekemisestä voidaan löytää Paynen kolmijaottelussa juuri sosialistis-kollektivistisesta näkökulmasta.
Miksi yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen on sitten niin haasteellista? Uusliberalistisessa yhteiskunnassamme valloilla näyttää olevan korostunut vaade yksilön omasta vastuusta. Ääriesimerkkinä on helppo nostaa esimerkiksi päihteidenkäyttäjät. Moniongelmaisten huumeiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan he ovat useimmiten suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Päihteiden käyttäjien osalta on helppo syyllistää yksilöä ja velvoittaa kantamaan vastuuta omasta tilanteestaan, mikäli ei ole perehtynyt päihdeongelmien problematiikkaan. Päihdehuoltolakien velvoitteet on helppo ohittaa, kun päihdeongelmaiset harvoin pitävät ääntä itsestään - käytännön esimerkkinä voisi viitata esimerkiksi vaikeksiin löytää tukiasunnoille tiloja Helsingistä.
Henkilökohtaisena toiveenani onkin, että sosiaalityössä ja -tekijöissä olisi löydettävissä enemmän poliittista tahtoa, osallistumista ja poliitikkoja pelkän lääkäri-, insinööri-, asianajaja-, tutkija- tai opettaja -mallin sijaan (ammattianalogioista ks. Hämäläinen 2008). Poliittisuus ei yhtään vähennä perinteisen, kuten tukevan, korjaavan tai kontrolloivan sosiaalityön merkitystä. Jotta sosiaalityö ei kuitenkaan liiaksi typistyisi vain korjaavaksi, tarvitaan osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja yhteiskunnasta johtuvien ongelmien tuomista julki. Tätä väitettä voi selventää se, että olen itse sosiaalipoliitikko.
(2) Näkemyksistä voidaan käyttää myös termiä paradigma (termistä ks. Kuhn 1994).
KIRJALLISUUS
Bourne, R. & Levin, J. 1984. Social problems: causes, consequences, interventions. St Paul: West Publishing Company.
Hämäläinen, J. 2008. Sosiaalityönteoria 1: itseymmärrysteoriat. Luentomoniste.
Karjalainen, P. & Sarvimäki, P. (toim.). 2005. Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelma. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2006/01/hl1137582267435/passthru.pdf
Kuhn, T. 1994. Tieteellisten vallankumousten rakenne. Suom. Pietiläinen, K. Helsinki: Art House.
Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc
Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiakkuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf
Payne, M. 2005. Modern Social Work Theory. 3rd edition.
Soydan, H. 1999. The History of Ideas in Social Work.
Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelujen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiikka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti