Elämme suurien muutosten aikaa, jossa globalisaatio myllertää. Matkustaminen toiselle puolelle maailmaa käy yhä nopeammin, yhtä helposti tehtaat siirtyvät pikavoittojen perässä toiselle puolelle maapalloa. Ihmiset ovat entistä irrallisempia politiikan harjoittamisesta ja yhä useampi vieroksuu koko politiikkaa. Yleinen käsitys on, että sitä harjoitetaan tuolla jossain. Euroopan yhdentyessä maat lähettävät omia päättäjiä Euroopan Unionin komissaareiksi valvomaan omia etujaan. EU-vaalien äänestysprosentti on silti vuosi vuodelta pienempi. Asiantuntijat pelkäävät, että suomalaiset ovat viimeisiä äänestysprosentissa. Miksi ihmisiä ei kiinnosta vaikuttaa omiin asioihinsa?
Euroopan Unionin jäsenmaat ja lähes kaikissa muut läntisen maailman valtiot harjoittavat edustuksellista demokratiaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhä harvempi päättää entistä laajemman väkijoukon asioista. Kansallisella tasolla päätöksiä on tekemässä 200 ihmistä, mutta 15 Euroopan Unionin jäsenmaan asioista päättää reilun 600 joukko. On tietenkin silkka mahdottomuus, että kaikki kansalaiset saisivat äänensä kuulumaan asioista päätettäessä, mutta kiinnostavampaa onkin se mitä vaikutuksia tällaisella edustuksellisuudella on päätöksiin. Ketkä ovat ne toimijat, jotka politiikasta päättävät?
Teoksessa Puoluelaitos Robert Michels esittää perustavan syyn edustukselliselle demokratialle. ”Michels selittää harvainvallan synnyn välttämättömäksi silloin, kun yhteisön jäsenmäärä kasvaa niin suureksi, että demokraattinen päätöksenteko vaatii järjestäytymistä ja edustusjärjestelmää” (Kyntäjä 1989, 117). Näin ollen edustuksellisuus on välttämätöntä vähänkään suuremmalle yhteisölle tai organisaatiolle. Michels ei kuitenkaan näe edustuksellisuutta ongelmattomana. Edustuksellisuuteen liittyy aina taipumus oligarkiaan eli harvain valtaisuuteen. Oligarkialle on tyypillistä, että johtajat valikoituvat sukuperänsä tai poliittisen ryhmänsä perusteella suppeasta, itseään täydentävästä ryhmästä. Michels tutki kirjassaan sosialistista työväenliikettä, mutta hänen havaintonsa ovat pelottavan ajankohtaisia vielä tänä päivänäkin.
”Michels jakaa harvainvallan syntysyyt kolmeen ryhmään; teknis-hallinnollisiin, psykologisiin ja älyllisiin” (Kyntäjä 1989, 118). Teknis-hallinnolliset syntysyyt liittyvät juuri puolueiden kokoon ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Puolueiden on pakko järjestäytyä, jotta ne saavat mahdollisimman suuren kannattajajoukon. Suomessa puolueen perustamiseen tarvitaan 5000 henkilöä. Tällaisen joukon järjestäytyminen ja demokraattisuuden varmistuminen edellyttää edustusjärjestelyä. Samoin suoran keskustelun sijasta asioita ja päätöksiä on pakko valmistella etukäteen. ”Seurauksena on, että valta siirtyy joukoilta niiden edustajille ja edustajilta niille -- , jotka osallistuvat päätösten ennalta valmisteluun” (Kyntäjä 1989, 119). Edellä kuvattu vallan siirtyminen joukoilta pois on Suomessa jo esimerkiksi eduskunnan kohdalla suurilta osin tapahtunut. Lakiesitykset ja direktiivit käsitellään pienen, usein eriytyneen, joukon virkamiesryhmissä, joiden työskentelyn vaikuttamiseen tavallisella kaduntallaajalla ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Ei ole siis ihmekään, että politiikka koetaan eriytyneeksi, kun todelliset vaikuttamismahdollisuudet siirtyvät koko ajan kauemmas, suljettujen ovien taakse.
Toisaalta nykyaikainen poliittinen kamppailu edellyttää ”tehokkuutta, strategista ajattelua ja nopeita päätöksiä muuttuvissa tilanteissa. Nämä vaatimukset täyttää vain puolue, jolla on keskitetty ja kyvykäs johto” (Kyntäjä 1989, 119). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyaikaista politiikkaa ei enää harjoiteta harrastelijavoimin. Politiikasta tulee entistä ammattimaisemmin johdettua. Jäsenistön edustaminen jää taustalle, kun oligarkkinen johto päättää suurista linjavedoista. ”On muodostunut rakenne, jossa -- joukkojen osaksi jää vain totteleminen ja uusien johtajien rekrytointipohjan luominen” (Kyntäjä 1989, 120). Mitä vaihtoehtoja tavallisten kansalaisten toiminnalle on, kun vaihtoehtoja ei pääse viemään eteenpäin? Vielä pelottavampi on Kyntäjän (1989, 120) kuvaama tilanne: ”Johto täydentää itse itseään. – valituista on tullut valtiaita.” Johto asettuu itsepintaisesti huipulle eikä kelpuuta jatkajiksi kuin omat ehdokkaansa. Paraatiesimerkkinä on uutisissakin mainittu Amerikan Yhdysvaltojen huipulla istuva oligarkia, joka on joidenkin huhupuheiden mukaan ollut sama jo Georg W. Bushin isän ajoista saakka. Johto sanelee ehdot puolueelle ja jäsenille. Demokraattipuolueen ehdokas John Kerry onkin tarttunut tähän seikkaan ja hän on käyttänyt vanhoja oligarkian jäseniä poliittisena lyömäaseenaan. Kerryn iskulause onkin ollut esivaaleissa: ”We're coming. You're going. And don't let the door hit you on the way out!”
Michelsin kuvaamat psykologiset syyt liittyvät yksilö- ja toisaalta joukkopsykologiaan. Oligarkiaa edistäviä tekijöitä tällöin ovat mm. puhelahjat, älykkyys, sekä ihmisten tarve sitoutua ja tulla johdetuiksi. Kuilua kansalaisen ja edustajien välillä kasvattaa myös tehtävien vaatima taito eli kouluttautuminen. ”Oligarkian älylliset syntysyyt kytkeytyvätkin juuri johtajien kouliutumiseen ja pätevöitymiseen tehtävissään. -- johtajat saavuttavat johdettaviinsa nähden -- intellektuaalisen ylivallan” (Kyntäjä 1989, 121). Edellinen huomautus huomioon ottaen Tony Halmeen eduskuntaan pääsyä voidaan pitää suoranaisena ihmeenä. Kouluttautumaton entinen ammattinyrkkeilijä ja –painija saavutti huomattavan suuren äänimäärän. Oletus siitä, että suuri osa äänestäjistä oli saanut tarpeekseen vanhoista naamoista ja halusi väriä eduskuntaan voi osittain pitää paikkansa.
Michels maalaa melko karun tulevaisuuden oligarkian johtamalle politiikalle: ”Ammattimainen johtajuus, ammattipoliitikot ovat demokratian lopun alku ja samalla vallankumouksellisen, maailmaa muuttavan politiikan alun loppu.” (Kyntäjä 1989, 123). Tarkoin kehitetty organisaatio turvaa vain johtajien vallankäyttöä yli valitsijoidensa. Karkeimpia esimerkkejä edustuksellisen demokratian harrastamisesta on Venäjä, jossa viimeisimmät vaalit olivat vapaat mutta tunnetusti epärehelliset. Presidenttiä tukeva puolue sai eniten valtion tukea ja erilaisilla vaalijärjestelyillä presidenttiä tukevat pääpuolueet saivatkin suuren vaalivoiton. Sittemmin Venäjän vaalit voittaneet puolueet jakoivat ja keskittivätkin vallan itselleen. Voikin miettiä, edustavatko ammattipoliitikot kansaa vai ylempiä johtajia? Epätoivoon ei kuitenkaan kannattane vaipua, sillä Venäjän on ivallisesti sanottu vasta opettelevan demokratian ja äänestämisen alkeita. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, kuka Euroopan Unionia vie jatkossa eteenpäin. Sen kansalaiset vai elitistinen, ammattimainen johto? Toivoa sopii, että vaikuttamassa ovat molemmat.
Mikä on sitten ollut vastareaktio vallan tiukempaan jakautumiseen? Kuten jo aiemmin mainitsin oligarkian alasajo on tällä hetkellä kuuma vaaliteema Yhdysvalloissa, mutta muitakin vaikuttamismuotoja on mielestäni havaittavissa. Neljättä kertaa järjestetty Maailman sosiaalifoorumi (WSF) keräsi Intiaan tammikuun puolessa välissä suuret joukot ihmisiä osoittamaan mieltään ja puhumaan kaikkia maailman kansalaisia koskettavista asioista. Suurena tavoitteena sosiaalifoorumilla on saattaa yhteen pienet, erilaisia intressejä ajavat liikkeet. Tavoitteena on tällöin verkostoutua ja yhdistää voimansa luodakseen parempi huominen. Internet ja muut epäviralliset väylät informaation levittämiseen pursuavat toinen toistaan kriittisempiä tekstejä nykymaailman menosta. Mielestäni onkin selvää ettei politiikka ole menettänyt yhtään kiinnostavuuttaan. Ihmisten vaikuttamisväylä on muuttunut ja arjen tavallisesta vaikuttamisesta eli äänestämisestä on tullut entistä harvinaisempaa. Mielenkiinto on sen sijaan suuntautunut epävirallisiin väyliin ja Internet on varmasti muuttanut vaikuttamis- ja keskustelumahdollisuuksia. Politiikkaa tehdään ja suunnitellaan entistä avoimemmin ja suuremmissa foorumeissa. Pienistä puroista kasvaa suuri joki, niin kuin sanotaan. Tällaiset suuret tapahtumat saavat eittämättä medioiden huomiota, joka on tarpeen minkä tahansa asian edistämiselle. Toisaalta ihmiset pyrkivät entistä enemmän vaikuttamaan maailman kulkuun omilla teoillaan ja käyttäytymisellään. Jopa syöminen on politisoitunut. Yhä useampi syrjii globaaleja yrityksiä ja syö vain kasvisravintoa. Toiminta ei ole kadonnut mihinkään. Se on tullut entistä paikallisemmaksi, samaan aikaan kun vaikuttajat ja poliitikot eristäytyvät.
Yksilön toimintavapaus ei edustuksellisessa demokratiassa ole täysin rajoitettua. Kaikilla on oikeus ja velvollisuus vaikuttaa asioihin. Vaikka joku henkilö valitaankin edustamaan tiettyä joukkoa ei se tarkoita sitä, että itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Edustuksellinen demokratia edellyttää sitä, että ihmiset äänestävät ja ottavat kantaa asioihin. Tarvitaan keskustelua niin päättäjien kuin kansalaistenkin kesken. Tony Halmeen kaltaiset kansanedustajat ovat esimerkkejä siitä ettei valta loppujen lopuksi ole tavallisen tallaajan saavuttamattomissa. Toisaalta äänensä kuultavaksi saaminen on nykyajan maailmassa entistä vaikeampaa. Kansainvälisistä ongelmista vaietaan yhdenmukaisesti, pienen ihmisen ääni ei monestikaan kuulu väkijoukossa. Siksi on täysin ymmärrettävää, että pienet ryhmittymät järjestäytyvät vaikuttaakseen. Toisaalta epäsuoravaikuttaminen on entistä yleisempää varsinkin kansainvälisessä mittakaavassa. Terroriteoilla haetaan kansainvälistä huomiota, kun muuten poliitikkojen huomiota ei saada. Kansainvälisen demokratian ja tiedottamisen toimivuutta voidaan pohtia, jos keskustelun avaukseksi tarvitaan monen sadan ihmisen kuoleman vaativa terroriteko.
On totta, että viralliset päätöskanavat ovat entistä harvemman joukon käsissä ja johtamia. Voi olla, että Michelsin kuvaama vallan keskittyminen pitää suurilta osin paikkansa vielä nykyisen demokratian aikana. Virallisiksi päättäjiksi pääseminen edellyttää pitkää uraa päivän poliittisella kentällä. Voi olla, että juuri sen takia osa ihmisistä hakee nopeampia väyliä päätöksiin vaikuttamiseksi. Toiminnasta on tullut yhä useammalle entistä suoraviivaisempaa ja ihmiset uskaltavat osoittaa mieltään myös kansainvälisiä asioita kohtaan. Toiminnan väylät ovat monet ja uskon, että kansalaiset eivät tule passivoitumaan tulevaisuudessa, vaan mitä nopeampia ja parempia tiedonvälitysvälineitä ihmisillä on sitä enemmän ihmiset osallistuvat ja ottavat kantaa. Hyviä edistysaskelia kansalaisten aktivointiin on Suomessakin otettu. Pääministeri ja monet muut ministerit ovat suostuneet avoimiin keskusteluihin Internetin välityksellä ja näin on avautunut entistä suorempia vaikuttamismahdollisuuksia päivän politiikkaan. Nähtäväksi jää, tuleeko tämä kehitys jatkumaan tulevaisuudessa. Olettaa sopii, että tällöin kansalaiset kokisivat vaikuttamisen entistä helpommaksi ja kansanedustajat edustaisivat kansaa eikä sen johtajia. Kiistely vallasta yksilön ja oligarkian välillä tulee jatkumaan.
Lähteet
Kyntäjä, Timo. 1989. Robert Michels. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1989. Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Helsinki: Oy Gaudeamus Ab. s.113-134.
John Kerryn vaalikampanjasta:
http://www.johnkerry.com/pressroom/clips/news_2004_0121c.html
Maailman sosiaalisesta foorumista:
http://www.kepa.fi/kampanjat/globaali_demokratia/wsf
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti