Minkälainen on oikeudenmukainen yhteiskunta? Arvioni Rawlsin keskeisistä näkemyksistä

Jarkko Martikainen (2008, 17–18; ks. liite 1) pohtii vastikään julkaistussa runokokoelmassaan oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvon jakautumista yhteiskunnassa. Martikaisen runosta löytyy selkeitä viitteitä Rawlsin esittämään käsitykseen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja oikeudenmukaisuusteoriasta. Martikainen vaikuttaa ensi alkuun kahdesta mainitusta ajattelijasta synkemmältä: tasa-arvoista yhteiskuntaa ei ole mahdollista saavuttaa ihmisten eläessä – tasa-arvoisuus on vallalla vain syntyessämme ja kuolles-samme. Martikainen vaikuttaa ainakin edellä lainatun runon perusteella lukeneen Rawl-sin vuonna 1971 esittämän oikeudenmukaisuusteorian perusteellisesti.

Rawls (1988, 17) määrittelee uraa uurtavassa teoksessaan yhteiskunnallisen oikeuden-mukaisuuden koskemaan ensisijaisesti yhteiskunnan perusrakennetta. Erityisen kiinnostuksen kohteena tällöin on se, miten yhteiskunnan instituutiot jakavat perusoikeuksia ja niihin liittyviä velvollisuuksia (mt.). Lisäksi kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisten yhteistoiminnasta syntyvä hyöty jaetaan ihmisten kesken (mt.).

Pelkkä oikeuksien ja velvollisuuksien jakautumisen tarkasteleminen ei kuitenkaan riitä yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden tarkastelussa. Lisäksi tulee ottaa huomioon yksi-löiden erilaisiin asemiin liittyvät tekijät. Rawls (1988, 17) tarkentaakin teoriaansa ottamalla huomioon erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin syntyvien ihmisten erilaiset elämänodotukset, jota poliittinen järjestelmä sekä sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet määrittävät. Martikainen (2008, 17) kirjoittaa runossaan kykyjen haitarista, minkä lisäk-si sukujen rasitteet joko hiertävät yksilön mahdollisuuksia menestyä tai suovat lahjan siihen. Hänen runossa epätasa-arvon lisääntyminen alkaa siitä hetkestä, kun ”vartutaan.”

Kuinka sitten olisi mahdollista pohtia yhteiskunnallista tasa-arvoa jos epätasa-arvo valtaa alaa heti syntymän ja kuoleman välillä? Rawls (1988, 19–22) esittää yhtäältä filosofian perinteistä kohoavan näkemyksen, mutta toisaalta uraauurtavan ajatuksen yhteiskunnallisesta sopimuksesta. Rawlsin käsitys yhteiskuntasopimuksesta on siinä mielessä yhteiskuntafilosofiassa perinteinen, että se on suoraa jatkoa Locken, Rousseaun ja Kan-tin tuotannossa esitetyille ajatukselle yhteiskunnallisesta sopimuksesta (mt.; Graham 2006, 15–16). Huomion arvoista on se, että Rawls mainitsee Hobbesin pelkästään ala-viitteessä (ks. Rawls 1988, 19).

Graham (2006, 16–20) esittää Hobbesin Leviathanissa esittämän teorian(1) haasteina Rawlsin näkökulmasta kaksi seikkaa. Ensinnäkin valtion (ns. pakottaja, enforcer) läsnäolo ei periaatteellisesti poista yksilöiden oman edun tavoittelua (mt., 18). Tämä aiheuttaa epävarmuutta poliittisessa järjestyksessä, koska kukaan ei voi olla täysin varma noudattavatko toiset lakeja tai maksavatko he esimerkiksi veroja (mt.). Tällöin olisi suotavaa, että ihmiset olisivat sekä rationaalisia oman eduntavoittelijoita että järkeviä ottamaan huomioon ne rajoitukset, jotka vähentävät oman eduntavoittelua (mt.). Rawlsille oikeudenmukaisuuden periaatteet ovat välttämättömiä juuri siksi, että ihmiset ovat rationaalisuuden lisäksi mahdollisesti myös järkeviä (mt.).

Toiseksi Rawlsin näkökulma poikkeaa klassisesta yhteiskuntasopimuksenteoriasta. Siitä, että ns. luonnontila (esim. Hobbesin käsitys kaikkien sodasta kaikkia vastaan) on aina järjestäytynyttä yhteiskuntaa huonompi, ei suoranaisesti voida Rawlsin mukaan johtaa näkemystä, että kansalaiset ovat velvollisia noudattamaan yhteiskuntasopimusta (Graham 2006, 18). Rawls ei kuitenkaan kiistä edellä esitettyä väitettä – se toimii pikemminkin lähtökohtana oikeudenmukaisuusteorialle, koska yhteistyön hyödyt saattavat jakautua epäoikeudenmukaisesti, mikä taasen aiheuttaa poliittista epävakautta (mt., 19–20).

Uraa uurtava Rawlsin käsitys on siinä mielessä, että se on kohtuullisen selkeä yritys edellä mainitut ongelmat. Samalla se on yritys ratkaista Martikaisen runossaan esittämä ongelma: kuinka toimia, kun elävässä yhteiskunnassa on niin paljon epäoikeudenmukai-suutta? Rawls muotoilee teoriansa siten, että se ottaa huomioon edellä esitetyt näkökulmat. Ratkaisu on vähintäänkin omaperäinen.

Rawlsin teoriassa korostuu näkemys ja määritelmä ihmisistä sekä oman edun tavoitteli-joina että yhteistoimintaan osallistujina. Alkuasetelmassa määriteltävä alkusopimus koskee yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (1988, 19). Keskei-senä ajatuksena tällöin on, että ihmiset joutuvat tähän sopimukseen sitoutuessaan poh-timaan niitä ehtoja, rajoituksia ja periaatteita, joihin järkevä ihminen sitoutuisi vastaavankaltaisessa tilanteessa (mt.).


Rawls (1988, 23) nimittää edellä kuvattua sopimuksen solmimistilannetta, joka avaa vanhaan ongelmaan uudenlaisen näkökulman, alkuasetelmaksi (engl. The Original Posi-tion). Kyseinen tilanne on siis täysin hypoteettinen, mutta sillä pyritään kuvaamaan sellaista alkuehtojen suunnittelutilaisuutta, jossa tasa-arvoisen yhteiskunnan koko tulevaisuus on pohdittavana. Tätä tilaisuutta ei tule sekoittaa yhteiskunnan tai hallitusmuo-don solmimistilanteeksi. Alkuasetelma on sen sijaan hypoteettinen tilanne, jonka avulla on mahdollista pohtia niitä reunaehtoja, jotka omaa etuaan ajavat ja järkevät yksilöt hyväksyisivät, kun he pohtisivat yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuusperiaatteita (mt., 19). Konkreettisimmillaan kyse on sen määrittelemisestä, mitä ihmisten keskuudessa pidetään oikeudenmukaisena ja mitä ei (mt., 19–20). Kyseessä ei ole siis mitenkään helppo tai vaatimaton suunnittelupalaveri.

Rawls asettaa alkuasetelmalle rajoitteita, joita voidaan nimittää tietämättömyyden verhoksi (engl. Veil of Ignorance). Tällöin kukaan tilanteeseen osallistujista ei tiedä identiteettiään so. paikkaansa yhteiskunnassa, luokka-asemaansa tai sosiaalista statustaan. Lisäksi luontaisten avujen tai kykyjen jakautuminen, kuten älykkyyden tai ruumiinvoimien, ei ole osallistujien tiedossa. Tietämättömyyden verho on niin peittävä, että osallistujat eivät kykene näkemään tai tietämään oman hyvän käsityksiään tai erityisiä sieluntaipumuksiaan. (Rawls 1988, 20; Graham 2006, 21)

Yksilöiden ja toisten henkilökohtaisten ominaisuuksien verhoamisella on Rawlsin teori-assa tärkeä merkitys. Tietämättömyys aiheuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sen, että yksilöt joutuvat oikeasti pohtimaan toisen rooliin tai identiteettiin asettautumista (Graham 2006, 21). Verhon merkitystä selventää Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa määritelmä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuudesta. Rawls (1988, 20) määritteleekin oikeudenmukaisuuden reiluksi peliksi (engl. fair play). ”Oikeudenmukaisuus reiluna pelinä” tarkoittaa juuri alkutilanteen reiluutta (mt.). Alkutilanne on tällöin status quo (tasapainotila), minkä takia siinä sovitut sopimukset ovat reiluja (mt.).

Rawls listaa teoksessaan perinteisten oikeukenmukaisuuskäsitysten listan alkutilanteen ihmisille pohdittavaksi. Rawlsin (1988, 80–81) mukaan alkuasetelman vaihtoehdot ovat seuraavat:
1. Jokaisen on toimittava oikeudenmukaisesti, paitsi minun (vapaamatkustaja).
2. Kaikkien on palveltava minun etuani (ensimmäisen persoonan diktatuuri).
3. Jokaisen on lupa edistää etujaan mielensä mukaan (yleinen egoistinen käsitys).
4. Määrittää kokonaishyödyn ja tasajakoperiaatten painosuhteet (klassinen utilitarismi).
5. Määrittää keskimääräisen hyödyn ja oikaisuperiaatteen painosuhteet.
6. Keskimääräisen hyödyn periaate.
7. Keskimääräisen hyödyn periaate rajaehtona se, että määrätyn vähimmäistoimeentulon säilymisestä huolehditaan.
8. Täydellistymisperiaate
9. Määrittää jonkin prima facie -periaatteiden luettelon painosuhteet (intuitionismi).
10. Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta sarjajärjestyksessä.
(Grahamin 2006, 43 esittämän jaottelun mukaisesti)

Rawlsin mukaan lähtötilanteessa tai alkuasetelmassa olevat järkevät ihmiset valitsisivat kaksi hieman erilaista periaatetta. Yksinkertaisimmillaan näiden periaatteiden tarkoituk-sena on vapaaehtoisesti houkutella mukaan kaikki yhteiskunnan jäsenet, myös huono-osaiset. Rawlsin esittelemien kahden periaatteen ollessa voimassa ei ole mahdollista luoda sellaisia instituutioita, jotka oikeuttaisivat instituutiot sillä hyvinvoinnin maksimoimisen perusteella. Ensimmäinen periaate vaatii perusoikeuksien ja -velvollisuuksien jakamista tasan (Rawls 1988, 21.) Rawls määrittelee periaatteet ns. sanakirjajärjestykseen, jolloin ensimmäinen edeltää toista, eikä järjestystä tule rikkoa lisäämällä esimerkiksi taloudellisia etuja (mt., 47). Rawls muotoilee ensimmäisen periaatteen seuraavasti: ”jokaisella ihmisellä on oleva yhtäläinen oikeus laajimpaan mahdolliseen perusvapauteen, joka on sovitettavissa yhteen muiden samanlaisen vapauden kanssa” (mt., 46.) Rawlsin ensimmäisen periaatteen tarkoituksena on taata mahdollisimman laaja, yhtäläinen vapaus kaikille.

Toisen periaatteen mukaan sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden ilmaukset (erisuu-ri varallisuus, määräysvalta) ovat oikeudenmukaisia vain jos niistä vastineena tulee korvaavia etuja kaikille ja erityisesti huono-osaisimmille yhteiskunnan jäsenille (Rawls 1988, 21). Rawlsin (mt., 46) toinen periaate on kaksiosainen: ”yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on järjestettävä sellaisiksi, (a) että on järkeenkäypää odottaa niistä etua jokaiselle ja (b) että ne liittyvät kaikille avoimiin asemiin ja virkoihin.” Rawlsin toisen periaatteen tarkoituksena on yhtäältä taata tasa-arvo ja toisaalta mahdollistaa yhtäläisten kykyjen hyödyntäminen yhteiskunnassa. Kahden periaatteen takia esimerkiksi muutamien suuremmat etuudet voidaan sallia vain ja ainoastaan jos sen ansiosta heikommassa asemassa olevien tilanne paranee, ns. eroperiaate (mt., 21). Rawls pyrkiikin periaatteillaan poistamaan Jarkko Martikaisen (2008) runossaan esittämät eriarvoisuutta luovat tekijät ”sukurasitteiden hiertämisen tai lahjoina loistamisen.”

Miltä Martikaisen väite ”ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta” sitten näyttäytyy tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa? Työskentelin aiemmin eräässä kehittämishankkeessa, jossa kehitettiin huumeongelmaisille monenlaista toimintaa. Moniongelmaisten päihteiden käyttäjien väitetään kuuluvan kaikkein heikoimmassa asemassa olevaan ihmisryhmään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa (ks. Mäkelä ym. 2005; Nuorvala ym. 2004) ja samaan aikaan heidän väitetään olevan suurimman avun tarpeessa (Suojasalmi & Kaukonen 2002). Mikroskoopilla soisi etsittävän syrjäytyneempää ihmisryhmää yhteiskunnastamme, mutta silti heille ”ei kategorisesti saanut aloittaa uusia palveluja” (erästä viranhaltijaa lainaten), koska uhkakuvana on, että terveydenhuollon kustannukset ylittävät kunnan vuosittaisen budjetin.

Työssäni eräässä toisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisprojektissa olen päivittäin tekemisissä eriarvoisuuden kanssa. Yhteiskunnassamme esiintyvät eri sosiaaliryhmien välillä olevat terveyserot ovat uusimpien tutkimusten mukaan viime vuosina vain kärjistyneet (ks. esim. Palosuo ym. 2007). Vaikka suomalaisten terveydentila on monien mittareiden mukaan parantunut, sosioekonomiset terveyserot ovat pääosin säilyneet ennallaan tai jopa kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana (Palosuo ym. 2007). Vaatimuksena terveyspalvelujen järjestämisessä onkin esitetty, että heikommassa asemassa olevat olisi huomioitava paljon aiempaa paremmin (mt.). Järkevät ihmiset näin varmasti tekisivätkin alkuasetelman kaltaisessa tilanteessa, reaalimaailmassa vastaavan-kaltainen päätöksenteko vain näyttää olevan hivenen haasteellisempaa. Toivoa tietenkin sopii, että tasa-arvo saavutettaisiin ennen kuin kuolemme (vrt. Martikainen 2008).

Rawlsin teoriassa minua miellyttää erityisesti kahtalainen näkemys ihmisluonnosta. Yhtäältä Rawls korostaa yksilöiden oman edun ajamista, mikä viittaa homo oeconomi-cus -malliin ihmisestä. Homo oeconomicus käsitteenä näkee ihmisen korostuneen indi-vidualistisena ja rationaalisen hyödyn maksimoijana (käsitteestä, ks. Brazda, Kramer, Schediwy & Laurinkari 2007, 18–23). Toisaalta Rawlsin teoriassa on mahdollista nähdä yritys kuvata ihmiset myös homo cooperativus -käsitteen kautta, jolloin yksilöiden välinen yhteistoiminnallisuus korostuu. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että ihmiset toimivat aina jossain määrin solidaarisesti (Brazda ym. 2007, 27). Edellä esittämieni esimerkkien pohjalta tuntuu surulliselta ajatella, että oman edun ajaminen tuntuu olevan voimakkaasti valloilla yhteiskunnassamme. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on edelleen ajankohtainen.

Viitteet

(1) Hobbes esittää teoksessaan Leviathan perustelun poliittisen auktoriteetin rationaalisesta perustasta (Le-metti 2008). Hobbes korostaa kansalaisten kuuliaisuuden sidonnaisuutta hallitsijoiden kykyyn turvata kansalaisten elämä (mt.). Hobbesin Leviathania voidaankin tulkita yrityksenä ratkaista niin sanottu vangin dilemma (ks. Graham 2006, 16–20).

Kirjallisuus

Brazda, J., Kramer, J., Schediwy, R., Laurinkari, J. 2007. Taloudellinen ja sosiaalinen ihminen. Teoksessa Laurinkari, J. (toim.). Yhteisötalous. Helsinki: Palmenia, 17–32.

Graham, P. 2006. Rawls. Oxford: Oneworld.

Lemetti, J. 2008. Hobbes, Thomas. Filosofia.fi (Eurooppalaisen filosofian seura ry). Viitattu 8.4.2008. http://www.filosofia.fi/node/2743

Martikainen, J. 2008. 9 teesiä. Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Helsinki: Li-ke.

Mäkelä, M., Nieminen, J. & Törmä, S. 2005. Hoito- ja palvelujärjestelmän kynnykset päihdeongelmaisten kannalta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 20.4.2008. http://www.sosiaalihanke.fi/Resource.phx/sosiaalihanke/hankkeet/paihde/index.htx.i1319.doc

Nuorvala, Y., Metso, L., Kaukonen, O. & Haavisto, K. 2004. Muuttuva päihdeasiak-kuus. Päihdetapauslaskennat 1987–2003. Yhteiskuntapolitiikka 69:6, s. 608–618. Viitat-tu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/368A2BF9-011A-4AF3-8523-A2D0A08803E4/0/yp62004.pdf

Palosuo, H., Koskinen, S., Lahelma, E., Prättälä, R., Martelin, T., Ostamo, A., Keski-mäki, I., Sihto, M., Talala, K., Hyvönen, E. & Linnanmäki, E. (toim.). 2007. Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Helsin-ki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 21.4.2008. http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2007/12/pr1200993384304/passthru.pdf

Rawls, J. 1988. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terhi Pursiainen. Juva: WSOY.

Suojasalmi, J. & Kaukonen, O. 2002. Kanta-asiakas ilman bonuskorttia. Päihdepalvelu-jen suurkuluttajat Kurvin huumepoliklinikalla vuosina 1998–2000. Yhteiskuntapolitiik-ka 67:1, 54–60. Viitattu 20.4.2008. http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/BE08E66A-951D-4651-88C4-B759F2BB7AB1/0/YP12002.pdf


LIITE 1.

”SYNTYESSÄMME OLEMME TASA-ARVOISET...

Syntyessämme olemme tasa-arvoista porukkaa.

Vai sanooko joku ”tuossapa on pahannäköinen pienokainen”?

Tuuli kääntyy, alkaa epätasa-arvon aika.
Kun vartutaan, niin havaitaan
se täyttää kaiken maan.

Kykyjen haitarit ääntävät vaihtelevasti
joistain ei irtoa rumaakaan nuottia.
Saadaan ulkonäöt sokean varmuudella:
se ampui ne tikkatauluun konepistoolilla.

Sukurasitteet hiertävät hermostoissa
tai loistavat lahjoina kauas ajan taa!

Maa, ilma, vesi – vai silkkaa tulta?
Yksi niistä iloitsee, toinen kuorman tähteistä
valikoi mitä irti saa.

Ei löydy tasa-arvoa edes mikroskoopin lasilta.

Vaan vaivihkaa tuuli vaihtaa suuntaa:
koskettaa tasa-arvottomista jokaista.
Hän joka oli eilen haalistuu pois kuvasta.

Kenen järki lakkaa leikkaamasta
kenen kauneus katoaa
kenen linna lokaan lakoaa
tai ei mistään mitään saa
kun loppu monin merkein
itsestänsä ilmoittaa
ja viimein

kuollessamme olemme tasa-arvoista porukkaa.”

(Martikainen 2008, 17–18)