Lähiöiden vastaisku

Viime eduskuntavaaleissa se sitten tapahtui. Syrjäytyneet ja ahdistuneet betonilähiöiden kasvatit ottivat vallan käsiinsä ja marssivat suurin joukoin vaaliuurnille. Hyvinkin oikeistopopulistinen ohjelma vetosi lähiöiden joukkoihin ja ehdottomaksi vaalikuninkaaksi nousi Tony Halme. Suuren kannatuksen saanut Halme voidaan yleistää ensimmäiseksi selväksi merkiksi lähiöiden selkeästä kannanotosta politiikkaan, mutta kuinka Perussuomalaisten puolue onnistui aktivoimaan kansan ja saavuttamaan suuren äänimäärän? Mikä herätti poliittisuuden lähiöissä?

Paljon on muuttunut siitä, kun ensimmäiset betonilähiöt nousivat Suomen luontoon. Suomi on aina nauttinut jälkijunassa tulijoiden eduista, kuten myös rakentamisessa. Muun Euroopan ja teollistumisen perässä Suomessakin havahduttiin asuntopulaan ja ahtauteen 1960- ja 1970-luvuilla (ks. Kuusi, 1968, 135). Ratkaisuksi otettiin tehokas lähiörakentaminen, joka mahdollisti nopean ja tehokkaan asuntopolitiikan. Ajatuksena lähiöt olivat nerokas keksintö, suuri joukko ihmisiä pystyvät asumaan samalla tiiviisti ja tilavasti, edellä mainittujen lisäksi kerrostalolähiöt olivat hyvin nopeasti rakennettavia ja suhteellisen edullinen asumismuoto verrattuna omakotitaloihin.

Urbaanistumisen ja asumismuodon muuttumisen lisäksi myös yhteiskunta on kokenut suuria muutoksia. Lähiörakentamisen kultakauden aikana alkoi myös Suomi entistä selkeämmin muovautua hyvinvointivaltioksi. Vasta 1990-luvun lama päätti 1960-luvulla voimakkaasti alkaneen ja entistä laajemmaksi ja kattavammaksi kehittyneen hyvinvointivaltion kasvun. Anthony Giddens (1995) ei varmastikaan ole kaukana todellisuudesta huomauttamalla hyvinvointivaltion saavuttaneen ”saturaatiopisteen”, joka kytkee yksilöt riippuvaisiksi valtiosta ja estävät omatoimisuutta (Giddens 1995, Pekosen, 1998, 122-123, mukaan).

Yhtä aika hyvinvointivaltiokehityksen kanssa myös työmarkkinat ovat kokeneet mullistuksen. Vielä 1950- ja 60-luvuilla pystyi luottamaan siihen, että työtä löytyi tekevälle. Luottavaisen tulevaisuuden tilalle on tullut epävarmuus tulevasta. Nykykäsitys työmarkkinoista onkin se, että nykyiset markkinat vaativat työntekijöiltä entistä enemmän. Kuvaava onkin Pekosen (1998, 8) luonnehdinta nykyisestä kehityksestä ja varjopuolista: ”[Y]hteiskunnan jakautuminen menestyjien ytimeen ja työttömien tai kilpailussa muuten häviölle jääneiden uusköyhien ja heikosti pärjäävien "periferiaan"”. Hoivaavan ja huoltavan yhteiskunnan suojaverkon lisäksi kansalaisilta vaaditaan laman myötä entistä enemmän kilpailukykyä ja tehokkuutta.

Myös perinteisen puoluepolitiikan on ollut pakko muuttua yhteiskuntakehityksen mukana. Myös Suomessa on ollut selkeästi nähtävissä perinteisten luokkarajojen ja -rakenteiden lähentyminen ja hälventyminen. Vielä 1900-luvun alussa puolueet edustivat yhteiskunnan selkeästi erikseen jakautuneita luokkia ja ryhmiä. 1960-luvulta alkaen puolueet ovat menettäneet selkeän kannattajamääritelmän lisäksi suurimman osan puolueidensa jäsenistä. Jäsenmäärät ovat pudonneet huippuluvuista ennätysmäisen alhaisiksi (Sundberg 1996, Pekosen, 1998, 69, mukaan). Jäsenmäärien ja luokkajaon muuttuessa puolueet ovatkin joutuneet matokuurille, jotta jäsenmäärät saataisiin nousuun ja kannatus entiselle tasolleen. Tuon muutoksen seurauksena puolueet ovat lähentyneet hyvin paljon toisiaan ja suurimmista puolueet ovat ”suuntautuneet kaikille” (Pekonen 1998, 63). Havainnollistava esimerkki puolueen uusiutumisesta on Keskusta puolue. Maatalouden hiipuessa ja maaseudun tyhjentyessä maalaisväestön suurimman äänenkäyttäjän oli pakko yleistää puolueohjelmaansa saadakseen kannattajia. Uusiutuminen on ainakin Keskustan osalta onnistunut, sillä se on säilyttänyt suosionsa yhteiskunnan myllerryksessä.

Viime aikoina onkin ollut paljon yleistä keskustelua siitä, mikä nykypuolueet erottaa toisistaan. Mielestäni on jotenkin kornia, että aina vaalien jälkeen luodaan uusi hallitus, mutta varsinkaan käytännön tasolla muutoksia ei juurikaan tunnu tapahtuvan. Entiset hallituspuolueet siirtyvät kiltisti oppositioon ja vastustavat entisiä hallituskumppaneitaan sydämensä kyllyydestä. Ei ole mikään ihme, että tavallisella kadun tallaajalla ei riitä mielenkiintoa politiikan seuraamiseen saati siihen osallistumiseen. Muutenkin puheet työttömyyden puolittamisesta tuntuvat vain karkoittavan äänestäjien mielenkiinnon. Samaan aikaan vanhojen valtapuolueiden uudistumisen kanssa kansalaisten äänestysprosentti tasaisen varmasti vähentynyt (Pekonen 1998, 70). Selvää on, että varsinkin vähemmän koulutettujen kansalaisten kohdalla puoluevastainen mieliala on varmasti kasvanut. Vähintäänkin osuva on Pekosen (1998, 83) huomautus lähiöiden suhtautuminen politiikkaan: ”Politiikasta ja puolueista ei -- haastatteluissa tullut vastaan montakaan positiivista luonnehdintaa.” Kun ihmiset kokevat ettei politiikka kosketa juurikaan heitä, tai siitä on pelkästään haittaa, ei voi ihmetellä heidän ratkaisua olla osallistumatta siihen. Kuvaavaa on myös kritiikki politiikan muuttumisesta: ”-- politiikasta on muodostunut oma erillinen elämänalueensa, jolla ei ole mitään tekemistä paikallisten konkreettisten ongelmien kanssa” (mt., 84).

Konkreettisia ongelmia lähiöissä riittää. Keskeisin ongelma, joka lähiöitä vaivaa on yleinen työttömyys, johon liittyy kerrannaisvaikutuksia (Pekonen 1998, 45). Työttömyys yleisellä tasolla aiheuttaa toimeentulo-ongelmien lisäksi myös sosiaalisia ongelmia. Lähiöihin liitetäänkin yleensä häiriökäyttäytymistä ja vastuuttomuutta (mt. 38, 58). Muita yleisiä huomioita ovat mm. rasismin lisääntyminen (mt. 51). Mielenkiintoinen seikka on myös se, että lähiöissä on ollut ja on käynnissä homogenisoituminen työväenluokkaiseksi asuinalueeksi (mt., 37). Sen lisäksi lähiöt segregoituvat ympäröivistä alueista erikseen (mt., 54). Näin ollen ei ole mikään ihme, että yleisesti varsinkin yksittäisiin lähiöihin liitetään huono maine (mt., 31).

Tähän hätään nousi viime eduskuntavaaleissa Perussuomalaisten puolue, joka vastasi kansan hätään kansan kielellä. ”Ajaako oma puolueesi enää asiaasi vai oletko pudonnut B- tai jopa C-ryhmään” on Perussuomalaisten lausahdus, joka varmasti puhuttelee tavallista kansalaista. Vielä Pekosen kirjan ilmestymisen aikaan ei Suomessa ollut yhtään oikeistolaista puoluetta, joka olisi menestynyt vaaleissa. Pekonen kuitenkin tiedostaa, että Suomessa on kasvupohjaa oikeiston suuremmallekin kannatukselle (Pekonen 1998, 167). Mielenkiintoista on mielestäni myös se, että vaadittiin selkeä julkkisehdokas oikeistolle, ennen kuin kannatusta todella kertyi. Hyvin tarkasti en aio Tony Halmetta eritellä ja pohtia vaalimenestyksen syitä, mutta huomattava yhteneväisyys hänen persoonallaan on lähiöiden ja niiden ongelmien kanssa. Halmeen ’ryysyistä menestyväksi ammattinyrkkeilijäksi’ –taru vetosi varmasti moniin äänestäjiin, mutta kyllä hän varmasti myös esimerkiksi selkeällä homo- ja ulkomaalaisuusvastaisilla puheillaan sai äänestäjiä puolelleen. Toisaalta on ollut paljon puhetta äänestäjien antamista ns. protestiäänistä, mutta suuren äänimäärän taustalla on varmasti muutakin kuin pelkkä protestoiminen. Halmeen menestyksen siivittämänä Perussuomalaisten riveistä pääsi yhteensä kolme henkilöä kansanedustajiksi. Aika näyttää, kuinka todellisia muutoksia he eduskunnassa saavat aikaan.

Tavallisen puoluepolitiikan lisäksi lähiöissä on herännyt myös Pekosen osittain pohtima väkivalta. Vielä vuonna 1995 ei ollut yhtään eri kansallisuuksien välistä konfliktia, mutta vuodesta 1997 lähtien väkivaltaisuuksia onkin sitten riittänyt (Pekonen 1998, 144-145). Väkivaltaisuuksien lisäksi myös selkeää järjestäytymistä on nähtävissä, esimerkiksi skinheadien omat Internetsivut (Blood and Honour) kertovat, että Suomessa enemmän tai vähemmän järjestettyä toimintaa olisi jo kymmenellä eri paikkakunnalla. Vaikka äärioikeisto ei Suomessa ainakaan vielä ole saanut yhtään ehdokasta läpi vaaleissa, Perussuomalaisten menestys ei varmasti ainakaan vähennä innostusta. Toisaalta virallinen vaikuttaminen voi monesta lyhyttukkaisesta tuntua liian hitaalta ja vaikealta. Halmeen nousu kansanedustajaksi hyvin suurella äänimäärällä antoi varmasti ajateltavaa myös perinteisille puolueille, vaikka suurta läpimurtoa oikeisto ei vieläkään saanut.

Kuten Pekonen (1998, 164) huomauttaa: ”Väkivalta eri muodoissaan on aina haaste demokratialle.” Mielestäni väkivaltaisuuksien ja rasismin arkipäiväistyminen ei kerro siitä, että asiat olisi hoidettu hyvin, saati lähiöiden ongelmiin olisi vastattu. Nyt, kun eduskuntaan on saatu lähiöiden oma kasvatti, jää nähtäväksi onko parannuksia luvassa. Mielestäni myös hallituspuolueiden tulisi katsoa kattavammin nykyistä tilannetta ja miettiä lääkkeitä parannukseen. Toisaalta on huomattava, ettei eduskunta määrää kuin yleisistä linjauksista. Käytännön tasolla vaikuttaminen on myös tärkeää ja sen tulisi lähteä ihmisistä itsestään ja kuntatason politiikasta. Monesti onkin helpointa mennä sieltä, missä aita on matalin.

Loppujen lopuksi kaikki on kiinni aina ihmisistä itsestään, lähiöiden asukkaista. Positiivisia kehittymissuuntiakin on nähtävissä. Itse en seuraa Helsingin seudun asuntopolitiikkaa kovinkaan tarkasti, mutta kotiseuduiltani Kajaanista löytyy hyvä esimerkki kansalaisaktiivisuudesta. Nakertaja-Hetteenmäen alue, vaikka ei olekaan betonilähiö, kärsii osittain samoista ongelmista kuin Helsingin lähiöt. Alueen kyläyhdistys (www.nakertaja.net) on omalla toiminnalla, sosiaalisena yrityksenä, työllistänyt monia nuoria ja maahanmuuttajia. Myös monen erilaisen toiminnan avulla se on puhaltanut tuulta moniin eri projekteihin ja saanut lähiseudun asukkaat aktiivisesti mukaan sekä käytännön toimintaan että päättämiseen osallistumiseen. Puoluepolitiikan tilalle on astunut väkivaltaisuuksien sijaan käytännön toiminta ja osallistuminen. Toimintamallin luulisi sopivan myös urbaaneihin betonilähiöihin, jos vain kiinnostuneita on riittävästi.

Lähteet

Blood and honour Suomi Finland. Viitattu 4.7.2004.
http://www.bhsuomifinland.com/

Kuusi, Pekka. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.

Nakertaja-Hetteenmäen kyläyhdistys ry. 2004. Viitattu 4.7.2004.
http://www.nakertaja.net/

Pekonen, Kyösti. 1998. Politiikka urbaanissa betonilähiössä. Jyväskylä: SoPhi.

Perussuomalaiset rp. 2003. Perussuomalaisten lähiajan tavoiteohjelma, Lappeenranta 2003. Viitattu 3.7.2004. http://www.perussuomalaiset.fi/Ohjelmat.html

Perussuomalaiset rp. 2004. Viitattu 4.7.2004 http://www.perussuomalaiset.fi/arkisto.html