Suomi ja suomalaiset

Suomen nykyisen valtion alueella on ollut enemmän tai vähemmän pysyvää asutusta jo useamman tuhannen vuoden ajan. Suomalaiset ovat olleet osana maailmanpolitiikan pyörteitä, välillä Ruotsin sittemmin Venäjän vallan alaisena. Kansalle ominaisia piirteitä suomalaisissa on aina ollut vaikka vallanpitäjä onkin vaihdellut. Suomen kieli on säilyttänyt asemansa suurista muutospaineista huolimatta. Todellinen kansannousu tapahtui kuitenkin melko rauhassa ja huomaamattomasti.

Vielä 1800-luvulla suurin osa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä. Onkin yllättävää, miten helposti yläluokan käynnistämä kansallisuusaate levisi kansan syviin riveihin. Yläluokka koostui tuolloin täysin ruotsin- ja kaksikielisistä, pienestä vähemmistöstä. Ajatuksena taustalla olikin lujittaa säätyjen valtaa, koska yläluokalla ei ollut maaomaisuuteen perustuvaa valtaa (Alapuro & Stenius 1987, 14). J. V. Snellman julisti kansallista yhtenäisyyttä, joka edellytti suomenkielisen kulttuurin luomista (mt.). Aika oli todellakin otollinen ihmisten järjestäytymiselle ja suomalaisuuden synnylle.

1800-luvun lopulla alkoi uudet tuulet puhaltaa suomalaisten elämässä. Yhdistystoiminta ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoivat saada entistä enemmän kannatusta monilla eri aloilla. Kansalaisjärjestöjen organisoituminen oli alkuvaiheessa kaikkia väestönosia koskettava tapahtuma (Sulkunen 1987, 169). Vaikka alkusysäys ja ajatus kansalaisten aktivoimisesta kansalaistoimintaan tuli alun perin yläluokasta, itse organisoituminen tapahtui yhtä aikaa eri yhteiskuntaryhmillä. Mielenkiintoista yhteiskunnallisessa organisoitumisessa ja yhdistystoiminnassa on myös se, että alusta alkaen sekä miehet että naiset olivat aktiivisesti mukana – kehitys näkyy vielä tänäkin päivänä kohtalaisen tasa-arvoisena yhteiskuntana.

Ensimmäistä kertaa historian kuluessa suomalaiset alkoivat hakea yhteisyyttä toisistaan ja muodostaa erilaisia ja –tyyppisiä yhteenliittymiä. Rahvaan yhdistyksillä ja järjestöillä ei alun perin ollut juurikaan poliittisia tarkoitusperiä. Maaseudulla herätysliikkeet ja osuustoiminta loivat järjestäytymisen malleja (Sulkunen 1987, 170). Kaupunkilaisten järjestötoimintaan kuuluivat sen sijaan vapaapalokunnat ja rouvasväenyhdistykset (mt. 1987, 171). Ensimmäinen kaupunkilaisia ja maaseudun ihmisiä yhdistävä kansallinen liike oli kuitenkin raittiusliike. Huvittavaa raittiusliikkeessä ja monissa muissa yhdistyksissä on se, että itse liikkeen tarkoitus, kuten raittius, ei monestikaan ollut pääasiallisin motiivi liittyä yhdistyksiin. Järjestäytymisen taustalla olikin useimmiten juuri yhdistysten sosiaalinen puoli (Sulkunen & Alapuro 1987, 144). Yhdistysten kautta tavallinen kansa sai ensimmäistä kertaa kokea myös tasavertaisuuden, jolloin heräsi kiinnostus myös entistä enemmän poliittiseen vaikuttamiseen.

Joukkoliikkeen voima näkyi erityisen selvästi raittiusliikkeen järjestämässä juomalakossa. Lakkoon liittyneiden määrä ylitti reilusti silloisten nuoriso- ja työväenliikkeiden jäsenmäärät (mt. 1987, 147). Ensimmäistä kertaa oli havaittavissa myös poliittisen liikehdinnän muotoja, kuten mielenosoitusmarsseja, kokouksia ja adresseja (mt. 1987, 147). Olihan kyseessä lakko, kieltäytyminen jonkin tekemisestä. Raittiusliikkeen voima havaittiin myös silloisessa työväenliikkeessä, kuuluihan suurin osa jäsenistä raittiusliikkeeseen. Hyvin pian yhteistyö laajeni entisestään ja molemmat liikkeet esittivät yhteiset tavoitteet, jotka myötäilivät paljolti työväen ajamia parannuksia. Juomalakkoa haluttiin edistää yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja 8-tuntisella työpäivällä (mt. 1987, 148). Mielenkiintoista on mielestäni se, että äänioikeuden puuttumisella ja pitkillä työpäivillä nähtiin suora yhteys väkijuomien kulutukseen. Asiaa selittänee parhaiten juuri se, että molempien liikkeiden taustalla oli samat organisaattorit lietsomassa kansaa vaatimaan parempia poliittisia oikeuksia.

Ei tietenkään voida sanoa, että poliittisuus eli yleisten asioiden seuraaminen ja niihin vaikuttaminen olisi syntynyt juuri raittiusliikkeen ansiosta. Tiukan säätyjaon ansiosta politiikka oli säilynyt pienen yläluokan omana harrastustoimintana aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Vasta raittiusliike ja muu yhdistystoiminta toivat yleisen politiikkaan osallistumisen ja muut vaikuttamiskeinot, kuten mielenosoitukset tavallisen rahvaan pariin. Kuvaavaa on miten laajoin joukoin tavallinen kansa osallistui vuoden 1905 suurlakkoon. Liikehdinnän laajuuden taustalla ei kuitenkaan pelkästään ole työväen- tai raittiusliike, paremmin voitaisiin sanoa, että ensimmäisiä kertoja kansakunta ja Suomi alkoivat esiintyä yhtenäisenä joukkona. Miten kansakunta yhdistyi ja ryhtyi poliittiseen taistoon oikeuksiensa puolesta?

Suomessa ei vielä 1800-luvun alkupuolella oltu juurikaan pohdittu mahdollisuutta itsenäisyyteen saati omaan valtioon. Suomen asema oli kuitenkin monella tapaa erikoinen. Autonomian aikana Suomessa oli oma rahayksikkö, postilaitos ja virkakielenä toimi suomi. Sensuurin vähennettyä 1870-luvulla Suomessakin alkoi suurmiesten ja kansallisidentiteetin voimistuminen (Smeds 1987, 91). Patsaita ja muita symboleita rakennettiin niin suomalaisten, ruotsalaisten kuin venäläistenkin suurmiesten kunniaksi. Oman osansa kansalliseen herätykseen antavat tietenkin myös kansanrunous ja –musiikki. Kansallisuustunteen voimistuessa entisestään ei tarvittu kuin Venäjän aloittamat sortotoimet, jotta kansa marssi barrikadeille ja aloitti vastarinnan. Suomalaisten epäselvä kuva omasta asemastaan sai voimakkaan piristysruiskeen, kun sortotoimet Suomessa aloitettiin 1900-luvun vaihteessa. Voitaneen sanoa, että sortotoimet vahvistivat entisestään kansaa. Sortotoimia vastustettiin mm. keräämällä yli 500 000 nimeä sisältävä adressi.

Sortovuosien, työväen poliittisen järjestäytymisen ja suurlakon takia Suomeen tuli kertaheitolla periaatteiltaan Euroopan demokraattisin parlamentti (Alapuro & Stenius 1987, 40). Poliittinen järjestäytyminen saavutti huippunsa ja eduskunnan päätöksiä hidasti enää keisarin valta. Kun Venäjällä tapahtui vallankaappaus 1917 Suomen eduskunta sai vallan ja Suomi itsenäistyi. Itsenäisyydestä huolimatta Suomi ei ollut kansana mitenkään yhtenäinen, saati demokratia olisi toiminut Euroopan moderneimmassa parlamentissa. Itsenäisyyden alussa valtiolla ei ollut pakkovallan monopolia, joka on valtion perustava määre (mt. 1987, 48). Järjestystä ryhtyivät takaamaan sekä suojeluskunnat eli valkoiset että työväenkaartit eli punaiset, vaikka kumpikaan ryhmittymistä ei tiennyt mitä odottaa saati vaatia tulevaisuudelta. Hyvin pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen ryhmittymät ajautuivat sisällissotaan, joka loppujen lopuksi päättyi valkoisten eli suojaluskuntalaisten voittoon.

Jos kansalaisten yhteenliittymä ja poliittisuus oli voimakkaimmillaan 1900-luvun suurlakon ja sisällissodan aikaan, poliittinen kansalaisuus on vuosisadan aikana enimmäkseen kuoleutunut ja kuihtunut pois. Vuosisadan alussa Suomessa oli suhteellisesti maailman suurin sosialistinen puolue (mt. 1987, 40). Puolueiden jäsenyys ja kannatus vaihteli melko nousujohteisesti aina 1980-luvulle asti, jonka jälkeen kaikkien suurten puolueiden jäsenmäärät ovat kääntyneet laskuun (Pekonen). Jos vuosisadan alussa yhteisiin asioihin pyrittiin vaikuttamaan kollektiivisesti ja joukon voimalla, on nykyaikana tilanne täysin päinvastainen. Suurmielenosoitukset ja –lakot ovat uskomattoman harvinaisia nykypäivän Suomessa. Ainoat viimeaikaiset mielenosoitukset, jotka mieleeni muistuvat ovat opiskelijoiden vastikään järjestämä mielenosoitus opintotuesta ja mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan reilu vuosi sitten. Myös äänestysvilkkaus on pudonnut entisestään. Tilastokeskuksen tilastot kertovat, että esimerkiksi viime eduskunta vaaleissa noin kolmannes jätti käyttämättä äänioikeutensa. Myös muissa vaaleissa ns. nukkuvien puolue on kasvattanut jäsenmääräänsä hitaasti, mutta varmasti.

Yhdistyselämä ei sen sijaan ole menettänyt merkitystään suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhdistyselämä itsessään on jo hyvin suomalainen piirre. Sanonta kahdesta suomalaisesta, jotka tavatessaan perustavat yhdistyksen on hyvin osuva. Suomessa on tälläkin hetkellä yli 121 000 yhdistystä (Patentti- ja rekisterihallitus). Yhdistystoiminta onkin 1800-luvun vuosista saakka ollut hyvin vireää. Itsekin kuulun nopeasti laskettuna ainakin kuuteen eri yhdistykseen. Osuuskaupat ja –toiminta tahkoavat suuria voittoja ja asiakasomistajat juhlivat. Jos yhdistystoiminta alkoi raittiusliikkeestä ja levisi sitä kautta poliittiseen toimintaan, on toiminta palannut ainakin osittain takaisin juurilleen. Alkoholin vaaroista puhutaan nykyään entistä enemmän, kun alkoholikin on halvinta sitten Suomen itsenäistymisen. Yhdistystoiminnalla on kuitenkin hyvin suuri yhteiskunnallinen merkitys. On arvioitu, että 90 % yhdistyksistä harjoittaa enemmän tai vähemmän tärkeää yhteiskunnallista toimintaa (mt.).

1800-luvun ja 1900-luvun alun liikehdinnästä on kuitenkin selvästi nähtävissä niiden perintö nykypäivän yhteiskunnalle. Usko ja luottamus valtiovaltaa kohtaan on Suomessa tunnetusti korkea. Edistyksellinen demokratia on jättänyt jälkensä kansaan. Yhtälailla voidaan huomata, että Suomi on varmasti yksi maailman tasa-arvoisimpia maita. Harvassa naapurivaltiossa naisilla on yhtä voimakas edustus parlamenttityössä. Toisaalta voimakas työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue on jättänyt pysyvän jälkensä luodessaan hyvinvointivaltiota. Useimpiin muihin länsimaihin verrattuna Suomessa tuloerot ovat vielä nykyäänkin kohtalaisen pienet.


Lähteet

Alapuro, Risto & Stenius, Henrik. 1987. Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa Alapuro, Risto & Liikanen, Ilkka & Smeds, Kerstin & Stenius, Henrik (toim.). 1987. Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Patentti- ja rekisterihallitus. Yhdistysrekisteri.
http://www.prh.fi/fi/yhdistysrekisteri.html

Pekonen, Kyösti. 2003. Poliittisten puolueiden ajankohtaiset haasteet. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.). 2003. Suomen poliittinen järjestelmä.
http://www.valt.helsinki.fi/vol/spj/

Smeds, Kerstin. 1987. Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Teoksessa Kansa liikkeessä.

Sulkunen, Irma. 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä.

Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto. 1987. Raittiusliike ja työväen järjestäytyminen. Teoksessa Kansa liikkeessä.