Sotaisa ihminen ja ihannevaltio

Thomas Hobbesin ihmiskuva on mielestäni realistinen, vaikka se onkin hyvin yksinker-taistettu. Hobbesin mukaan ihmistä liikuttavat mielihyvä ja mielipaha. Ihminen tavoitte-lee kaikkea, mikä aiheuttaa mielihyvää ja pakenee kaikkea mielipahaa aiheuttavaa. Hobbesin ajattelun mukaan ihmiset ovat rationaalisia eläimiä, joilla on rajattomasti ha-luja ja tarpeita (Wiberg 1992, 94). Rationaalisen ajattelun takia ihminen kykenee löytä-mään ympäröivästä maailmasta lainalaisuuksia, joiden avulla ihminen voi tavoitella mielihyvää. Lainalaisuuksien hallintaan ihminen kehittää keinoja. Keinoista tärkein on ihmiselle valta, jonka avulla ihminen voi hallita luontoa, muut ihmiset luontoon mukaan luettuna.

Vallan Hobbes määrittelee siten, että henkilön valta ei yksinkertaisesti ole muuta kuin se valta, joka ylittää toisen henkilön vallan (Wiberg 1992, 93). Vallan avulla ihmisen on mahdollista tyydyttää kaikki tarpeensa ja halunsa. Näin ollen on itsestään selvää, että jokainen haluaa lisää valtaa, omaa valtaa lisätäkseen (Wiberg 1992, 93). Ihmisen vallan halu on jatkuvaa ja loppumatonta, kuten muutkin halut. Vallan halu on tietyllä tavalla tärkein ihmiselle, koska se mahdollistaa muiden halujen täyttymisen. Hobbesin mukaan ihmiset ovat tasavertaisia, koska jokainen voi viedä toiselta hengen. Tästä johtuen ihmi-set pelkäävät toisiaan. Koska ihmisten tarpeet ja halut ovat osittain päällekkäisiä, ja luonnon resurssit ovat rajallisia, ihmiset kilpailevat keskenään ja heistä tulee toistensa vihollisia. Ihmiset joutuvat välttämättä alituiseen kamppailuun vallasta toistensa yli (Wiberg 1992, 94). Ihmiset karttavat kaikenlaista pahaa, josta pahin on tietysti kuolema.

Tämän ihmiskäsityksen ja vallanhimon pohjalta Hobbes maalaa ihmisten luonnollisen olotilan, joka syntyisi jos ei olisi valtiota ja sen turvaa luovia rakenteita. Hobbesin luon-nontila on tällöin hyvin julma. Kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan. Yhteisöelämä ei ole mahdollista vaan kaikkea ajattelua dominoisi kuoleman pelko. ”Ja ihmiselämä olisi yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä” (Wiberg 1992, 95). Tämä luonnontila on hyvin poikkeava totutusta, eli yleensähän ihmiselo on ajateltu rauhanomaiseksi, pienyhteisöjen ponnisteluksi paremman tulevaisuuden puolesta. Hobbes ei pyrikään kuvaamaan historiallista kuvaa ihmisyhteisöstä vaan kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun valtakoneisto yhtäkkiä lakkaa toimimasta ja suojelemasta. Tässä mielessä kuvaus on mielestäni erittäin osuva ja käyttökelpoinen vielä nykyaikanakin. Ei tarvita kuin voimakas maanjäristys tai joku muu katastrofi tietylle alueelle, niin ihmiset alkavat käyttäytyä Hobbesin mallin mukaan. Jotenkin ihmiset alkavat käyttäytyä ”luonnollisesti”, kun nykytilanne yhtäkkiä järkkyy ja ihmiset huomaavat, että valtarakenteet eivät hetkellisesti hallitse. Hyvä esimerkki on Irakin sodan aikaiset museoiden ryöstöt. Kun tavalliset kansalaiset huomasivat, ettei heitä sido mitkään rajoitukset tai lait ja heille avautui mahdollisuus toteuttaa mielihalujaan ja ehkä samalla nostaa elintasoaan, alkoi korvaamattoman arvokkaat museot tyhjentyä kuin itsestään. Ei kuitenkaan voitane olettaa, että kaikki ihmiset alkaisivat käyttäytyä mallin mukaan. Kaaoksen ja kauhun luomiseen riittää kyllä pienempikin ihmisryhmä.

Luonnontila on ymmärrettävistä syistä kestämätön. Hobbesin ehdotus onkin siirtyminen luonnontilasta järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. ”Ihmiset perustavat valtiovallan pae-takseen luonnontilan kauhuja ja parantaakseen omia elinehtojaan” (Wiberg 1992, 99). Ihmisten on pakko solmia keskenään yhteinen sopimus, jotta ihmiset voisivat välttyä mielipahalta ja kuolemalta. Hobbesin valtiovallan oikeutus perustuukin pelkästään yhteiseen sopimukseen ja jotta sopimus on tarpeeksi vahva ja sitova, tarvitaan riittävän vahvaa valtaa valvomaan sopimuksen noudattamista. Vallan vahvuus syntyy, kun ”ku-kin yksilö erikseen luovuttaa kaiken valtansa ja voimansa yhdelle ihmiselle tai joukolle ihmisiä” (Wiberg 1992, 99). Hobbesin sopimuksessa valtion perustamiseen riittää enemmistön päätös, joka kuitenkin velvoittaa kaikkia yhteiskunnan yksilöitä. Ylintä vallan käyttäjää tai käyttäjiä kutsutaan suvereeniksi, jolla on oikeus kaikkien ihmisten oikeuksien käyttöön, turvatakseen ihmiset toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta (Wiberg 1992,99). Hobbes näkee mielestäni paremmaksi enemmistön hyvinvoinnin, vähemmis-töjen kustannuksella kuin että ihmiset ajautuisivat luonnontilaan. Vaikuttavaa Hobbesin teoriassa on se, että hän oli ajattelija, joka ei pitänyt valtiota jumalalta annettuna tai luonnollisena organisaationa, vaan ihmisten tekemän sopimuksen lopputuloksena. Hobbes pystyi hyvin perustelemaan selityksen yhteiskuntasopimuksen synnylle.

Hobbesin kuvaama yhteiskuntasopimus rajoittaa sitä koskevia yksilöiden vapautta. Yksilön vapaus jää valtiossa melko vähäiseksi. Yksilö menettää huomattavan osan päättämisoikeudestaan yhteiskuntasopimuksessa. Hobbes ei juurikaan kerro kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista suvereenin päätöksiin. Kansalaisten ainoa mahdollisuus vaikuttaa on yhteiskuntasopimusta kirjoitettaessa, jolloin enemmistöllä on päätösvalta. Tällöinkin kansa voi vain valita tulevan johtajansa tai johtajat. Tällöin voitaneen olettaa, että suvereeniksi valittaisiinkin mahdollisimman pätevä ja oikeudenmukainen johtaja. Hobbes ei ota kantaa siihen mikä on paras hallitusmuoto, hän kuitenkin esittää monarkian, demokratian ja aristokratian mahdollisiksi hallitusmuodoiksi (Wiberg 1992, 100). Kansalaisilla ei ole myöskään mahdollisuuksia peruuttaa sopimusta, ts. menetettyjä oikeuksia ei valtiolta takaisin saa. Sopimus on ikään kuin verellä kirjoitettu, joka sitoo kansan suvereeniin ikuisiksi ajoiksi. Suvereenin pysyvyys on toisaalta ymmärrettävää, kun ajatellaan mikä on sen vastakohta. Hobbesin luonnontila on sen verran julma ja raaka, että yksilön kannalta on parempi luopua oikeuksistaan ja vapaudestaan ja alistua valtiovallalle. Hobbesin mallin peruuttamattomuudessa on paljon samaa kuin nykyajan yhteiskunnassa. Yksilön on vielä nykyaikanakin melkoisen mahdotonta irtisanoutua valtiovallasta. Ihmisellä on tunnetusti oltava kansalaisuus, Suomen kansalaisuudestakaan ei voi luopua ellei ole toisen valtion kansalainen tai pyri sellaiseksi.

Hobbesin valtiossa valta annetaan suvereenille yhteisellä sopimuksella, eli enemmistön päätöksellä. Hallintomuoto on muuttumaton, eikä kansalla ole mahdollisuutta sitä muuttaa. Suvereenilla onkin sen sijaan melkoisesti oikeuksia. Suvereenilla on mm. ylin päätösvalta riidoista ja omistusoikeudesta sekä sodasta ja rauhasta. Suvereeni toimii ikään kuin valtion korkeimpana oikeutena ja voimana, joka päättää mikä on oikein ja miten tulee elää. Hobbes perusteleekin suvereenille keskitetyn vallan määrää sillä, että tällöin yhteiskunnalliset olot turvautuvat parhaiten. Turvalliset olot tulevat taatuiksi vain kun valta keskitetään (Wiberg 1992, 89). Hobbesin ideaalissa yhteiskunnassa vallankäytön ylimmät nuorat ovat täysin suvereenin hallussa, joka tällöin takaa oikeudenmukaisuuden ja hyvän elämän toteutumisen kaikille. Oikeastaan ainoa laki, mikä suvereenin toimia säätelee, on se, että kansan turvallisuus asetetaan ylimmäksi laiksi.

Tällöin Hobbes määrittelee valtiolle hyvin vähän tehtäviä. Päätehtäväksi valtiovallalle jää kansalaisten turvallisuuden takaaminen. Tällöin valtio voidaan nähdä myös minimalistisena, jolloin se pyrkii ainoastaan takaamaan kansalaisten turvallisuuden toimimalla poliisina, armeijana ja oikeusistuimena. Kun valtio keskittyy pelkästään turvaamiseen, kansalaisille jää hyvin vapaat kädet tehdä elämästään mitä parhain. Voidaan siis ajatella, että kun kansa on valinnut täydellisen suvereenin, suvereenilla ei ole sen jälkeen juurikaan oikeutta puuttua kansalaisten elämään. Epäilenpä kuitenkin ettei Hobbes ajatellut valtiota yhtä minimalistiseksi kuin vaikkapa Robert Nozick 1970-luvulla.

”Suvereenin tehtävänä on säätää nimenomaisesti hyviä lakeja. Hyvä laki on yksinkertai-sesti laki, joka on tarpeellinen kansan hyvinvoinnille ollen samalla selkeä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin teorian voidaankin suurilta osin katsoa rakentuvan lainsäädännön varaan. Kansalaisilla on esimerkiksi ”vapauksia, jotka perustuvat lakien hiljaisuuteen, ts. mikä nimenomaisesti ei ole kiellettyä, on sallittua” (Wiberg 1992, 100). Hobbes luottaa lakien voimaan. Hän myös esittää valtion omien lakien lisäksi luonnonlakeja. ”Hob-besin mukaan luonnonlait ovat preskriptiivisiä: ne kertovat ihmisille, miten tulee käyttäytyä oman turvallisuutensa varmistamiseksi” (Wiberg 1992, 96). Hobbes esittääkin kolme perustavaa luonnonlakia. ”Rauhaa on tavoiteltava”, ”Jokaisen on oltava oman turvallisuutensa tähden halukas, mikäli muutkin ovat, luopumaan omasta oikeudestaan rajattomaan vapauteen” sekä ”Sopimuksen noudattaminen on välttämätöntä rauhan saa-vuttamiseksi” (Wiberg 1992, 97-98). Luonnonlait ikään kuin ohjastavat vihamieliset ja sotaisat ihmiset solmimaan yhteiskuntasopimuksen keskenään. Hobbesin luonnonlakien yleisenä ohjeena on ”ei pidä tehdä toiselle sitä, mitä ei tekisi itsellekään” (Wiberg 1992, 98). Teemana on siis perinteinen kultainen sääntö, joka esiintyy monissa uskonnoissa.

Hobbesin teoriassa hallitsijalla on niin paljon valtaa, että hallitsijaa voidaan pitää autoritäärisenä. Hobbesin teorian heikkona kohtana ja kiistanalaisuutta herättävänä kohtana onkin pidetty sitä, että suvereenia ei voi syrjäyttää vallasta, vaikka hän olisi kuinka huono ja epäoikeudenmukainen. Ongelmallista on myös suvereenin jatkuva vallassa pysyminen. Kuka on suvereenin seuraaja nykyisen kuoltua? Ristiriitaista on omasta mielestäni myös se, että Hobbesin ihmiskuva on vallan janoinen ja lisää valtaa himoitseva yksilö. Entä kun vallankahvaan valitaankin yksilö, jota ei voi syrjäyttää, koska hän on korkein päätösvalta ja tuomioistuin. Hobbesin ihmiskuvan mukainen hallitsijahan pyrkisi koko ajan lisäämään entistä enemmän omaa valtaansa ja saamaan entistä paremmin omat tarpeensa ja halunsa tyydytettyä. Vaikka korkeimpana lakina onkin kansan turvallisuuden takaaminen, eikö tämä pahimmillaan johtaisi siihen, että hallitsija pyrkisi laajentamaan valtaansa muihin maihin ja alistamaan muutkin kansat valtaansa. Hobbesin valtiossa ongelmallista on juuri se, että ”kukaan alamainen ei voi syyttää tai rangaista suvereenia, syyttäisihän ja rankaisisihan hän silloin itseään” (Wiberg 1992, 100). Kansalla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia laittaa kapuloita rattaisiin, kun hallitsija laajentaisi valtakuntaansa. Hobbesin rajoite suvereenin sodankäyntiin on se, että sodan tulee olla välttämätön koko yhteiskunnan säilymiselle. ”Yhteiskunnan turvallisuus käy yksilön vapauden edellä” (Wiberg 1992, 101). Hobbesin retoriikka kuulostaa ikävän tutulta, kun muistelee viime aikaisten sotien perusteluja. Kansallisen turvallisuuden takaaminen on George W. Bushin iskulause, jonka avulla on maailmanlaajuista sodankäyntiä oikeutettu viime aikoina.

Kun otetaan huomioon Hobbesin elinaika, joka oli yhteiskunnallisesti hyvin levotonta, on hyvin ymmärrettävää, että Hobbes toivoo valtioiden johtoon pysyvyyttä (Wiberg 1992, 84). ”Leviathanissa Hobbes näyttää painottavan enemmän suvereenin merkitystä yhteiskunnallisten instituutioiden ylläpitämiselle ylipäänsä ja kansalaisten turvallisuuden takaamiselle” (Wiberg 1992, 101). Yhteiskunnallinen kehitys ei ole suoraviivaista, kun eri tahot taistelevat vallasta ja kehityssuunnista. Ehkä Hobbesin teoriassa onkin toive, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka takaisi rauhallisen, tasaisen tien kohti kansan turvallisuutta, paremman tulevaisuuden ja kestävän yhteiskunnan. Tällainen suvereenihan olisi jokaisen kansakunnan pelastus, hän ottaisi huomioon kansan ongelmat ja lakeja säätämällä takaisi hyvinvoinnin jakautumisen eli kaikkien turvallisuuden. Hobbesin teorian suurin heikkous onkin ehkä juuri siinä, että ei voitane olettaa, että olisi mahdollista valita suvereeni, joka nyt ja tulevaisuudessa pystyisi takaamaan kaiken sen, mitä Hobbes edellyttää.

Hobbesin teoria yhteiskuntasopimuksesta ja sen pitävyydestä ovat ajankohtaisia asioita vielä nykyäänkin. Voidaan pohtia miten paljon valtaa nykyisellä hallitusmuodolla loppujen lopuksi on? Onko kansalaisilla nykyään sen enempää vaikutusmahdollisuuksia päätösten ja lakien syntyyn? Vaikutusmahdollisuudet ovat mielestäni melko vähäiset ja pienen eturyhmän käsissä (suvereeni). Omasta mielestäni Hobbesin ihmiskuva ja vallanhimo pätevät osittain vielä nykyäänkin. Sotia käydään kansojen turvallisuuden nimissä ja sekasortoa syntyy aina sinne missä valtion ja hallinnon ote lipsuu. Hobbesin oppeja ei näin ollen kannata unohtaa, ainakaan vielä kun maailma on entistä turvattomampi paikka olla ja elää.


Lähteet

Wiberg, Matti. 1992. Thomas Hobbes. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.). 1992. Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino. s.84-102.